Elämän virta ja paimenen kivi tarinoivat Lamminpäässä
Pispalan pappi Juhani Kalmanlehto vertasi aikoinaan, että ihminen lähtee kuin laiva. Saattajat heiluttavat satamassa haikeana. Määränpäässä odotetaan ja vilkutetaan saapujalle iloisesti: ”Tuoltahan se jo tulee!”
Lamminpään hautausmaalla on kivenjärkäle, jonka kyljessä lukee Paimenten kivi. Siinä lepää rovasti Kalmanlehto. Vuosituhannen alussa kuollut Harjun seurakunnan pitkäaikainen kappalainen tunnettiin luonnon ystävänä, hyvänä kuuntelijana, lohduttajana ja laitapuolen kulkijoita ymmärtävänä hengenmiehenä.
Pastorin hauta sijaitsee metsän reunassa pohjoisen puolella. Kalmanlehto oli eläessään toivonut itselleen juuri tätä paikkaa luonnon omine muistomerkkeineen.
Entisaikaan halutuimmat hautapaikat sijaitsivat itä-länsisuunnassa, ja niin lähellä kirkkoa kuin mahdollista, mieluiten ihan räystään alla. Kirkkotarhan pohjoispuolista aluetta niin sanottu parempi väki vieroksui. Se miellettiin huonoksi ja varattiin muun muassa rikollisille ja itsemurhan tehneille.
– Paimenten kiven ympärillä kasvaa kesällä paljon mustikoita ja metsämansikoita, tietää hautausmaaopas Marjatta Kulku.
Kulku on jo kolmella vuosikymmenellä vetänyt suosittuja kävelykierroksia Tampereen hautausmailla. Hän aloitti Kalevankankaalla kesällä 1990, seuraavana vuonna Lamminpäässä ja sen jälkeen Pyynikin kirkkopuistossa Aleksanterin kirkon vieressä.
Lapsia, kukkia ja lintuja
Tampereen seitsemän hautausmaata kätkevät tuhansia tarinoita ja satojatuhansia ihmiskohtaloita, kaupungin historiaa pitkältä ajalta, nykypäivääkin. Muistomerkit tyyleineen, tietoineen ja koristeluineen ovat kiehtovia sinällään, niistä pystyy lukemaan ja päättelemään paljon.
Kuolleitten puutarhoissa on myös runsaasti elävää elämää. Kesällä saa ihailla kukkien väriloistoa, mutta niissä kasvaa lisäksi kaikenlaisia puita, pensaita ja muita kasveja. Siellä pomppii oravia ja jäniksiä, siellä voi katsella ja kuunnella lintuja hempoista ja punatulkuista leppälintuihin ja tikleihin. Hyvällä tuurilla joskus onnistuu havaitsemaan pöllön.
Koska Kalevankangas alkoi täyttyä jo 1930-luvulla, Lamminpäähän perustettiin uusi hautausmaa. Se vihittiin käyttöön aivan talvisodan alla.
– Seurakunnissa ajateltiin myös niin, ettei kaupunkilaisille tulisi liian pitkiä saattomatkoja, Kulku sanoo.
Aiemmin Länsi-Tampereen vainajia oli siunattu myös Ylöjärven ja Nokian multiin, koska naapuriin oli lyhempi matka kuin seurakunnan omille hautausmaille kaupungin toisella laidalla.
Lamminpään hautausmaalle astutaan arkkitehti Bertel Strömmerin suunnittelemasta rautaportista, joka sai myöhemmin jatkoa molemmille puolilleen. Kulku kehuu takorauta-aitaa tyyliin hyvin sopivaksi.
– Siitä näkyy läpi, mutta silti se erottaa selvästi asutuksen ja hautausmaatilan.
Pääportilta alkavaa leveää käytävää reunustaa rivistö siperianpihtakuusia, jotka istutettiin heti hautausmaan perustamisen aikoihin. Luonto on läsnä myös monissa hautakivissä. Esimerkiksi erään nuorena kuolleen tytön muistomerkissä on karkean, röpelöisen kivipinnan rinnalla kirkasta, hiottua kiveä ja keskellä enkeli poimimassa kukkaa. Kulku pitää hautaa yhtenä Lamminpään vaikuttavimmista, etenkin kun tuntee taideteoksen taustat ja vertauskuvallisuuden.
– Saatan kierroksilla lukea ääneen ajatuksia, joita kiven suunnittelijat ovat kirjanneet perusteluiksi ratkaisuilleen.
Liikenneonnettomuudessa menehtyneiden isän ja kolmen lapsen haudalla on niin ikään puhuttelevaa symboliikkaa. Kivessä on iso joutsen turvaamassa kolmen pikkujoutsenen tietä, reunassa naishahmo kurkottaa kohti taivasta ja risti loistaa kaikille ikuista valoa.
Syntyi ja kuoli
Lamminpään hautausmaa on 27,5 hehtaarin suuruinen. Laajennuksia on jo tehty ja niitä pystytään toteuttamaan tulevaisuudessakin. Tähän mennessä alueelle on haudattu 15 000 vainajaa, Kalevankankaalle yli 100 000.
Bertel Strömmerin suunnitteleman, pääsisäänkäynnin viereisen Rauhanportti-kappelirakennuksen piti olla väliaikainen, mutta sitä käytettiin lopulta lähes puoli vuosisataa. Uusi siunauskappeli ja sen yhteyteen krematorio valmistuivat 1990. Vanha kappeli toimii nykyään seurakuntakotina.
Lamminpäässä kävijä näkee kuoleman kulttuurin koko kirjon, kaikki hautaamisen käytänteet. Perinteiset arkkuhautarivistöt ovat omina alueinaan, sitten on uurnahautausmaa ja muistolehto. Yhdellä lohkolla on lasten hautausmaa, metsähautausmaa on nyt suunnitelmissa. Sankarihaudassa lepää 38 sodassa kaatunutta. Eräässä kulmassa on islamilainen hautausmaa.
Useilla suomalaisilla hautausmailla saattaa huomata kiven tai muistolaatan, jossa on vain pelkistetty teksti Äiti. Sellaisen löytää Lamminpäästäkin. Tosin täällä äiti on saanut seuraa Sylvasta ja Vesasta, sillä kiveen on myöhemmin lisätty palanen ja siihen kaiverrettu kaksi etunimeä.
Arkkuhauta-alueella matkalaukkumallisten kivien välissä on pieni vaatimaton laatta, jossa lukee ”Veikko Ennala syntyi ja kuoli”. Tällaisen haudan Hymy-lehden legendaarinen toimittaja itselleen halusi.
– Syntyi ja kuoli. Siinähän ne tärkeimmät, hymähtää Marjatta Kulku.
Hautausmaakierroksilla on ollut mukana monia Ennalan tunteneita, ja he ovat luonnehtineet tempauksistaan tunnettua miestä aivan toisenlaiseksi kuin yleinen mielikuva hänestä on.
– Pohjimmiltaan Ennala oli syvällinen ihminen, näin on kerrottu.
Räkkäri ja insinööri rinnatusten
Epilän nahkatehtaan hauta on Lamminpään erikoisimpia. Seurakunnassa väännettiin aikanaan tiukasti kättä, voiko yksityinen yritys ylipäätään ostaa ja omistaa joukkohaudan. Lopulta päätös oli myönteinen.
Suuri kivipaasi on kuvanveistäjä Viljo Savikurjen käsialaa. Ensimmäiset vainajat laskettiin nahkatehtaan hautaan jo 1940-luvulla, viimeksi se on avattu 1990-luvulla. Paikalla lepää 23 nahkatehtaan työntekijää. Jokaisessa nimilaatassa on mainittu ammattinimike, on nahkuria, siivoojaa, insinööriä, leikkaajaa – ja on räkkäri.
Kun Kulku aloitti opastukset Lamminpäässä, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä räkkäri tekee.
– Kerran eräällä kierroksella joku sitten tiesi, että hän suoristaa nahan ennen kuin se menee koneeseen.
Kaikkein ensimmäisenä Lamminpäähän haudattiin Lahja, joka menehtyi 17-vuotiaana tuberkuloosiin.
– Hänen ystävänsä ovat kertoneet, että Lahja halusi olla kuollessaankin nätti. Niin hänelle sitten laitettiin poskipunaa ja huulipunaa.
Taiteilija Olli Joki on suunnitellut Lamminpäähän kaksi massiivista muistomerkkiä, Elämän liekin Huringin haudalle ja Elämän virran Wissin haudalle.
Vuonna 1996 kuollut toimitusjohtaja Antti Hurinki oli kuuluisa persoona, automies Pispalasta, josta kaupungissa kiertää paljon tarinoita. Hurinki siunattiin Pispalan kirkossa, ja tilaisuuden jälkeen vain vaimo tuli haudalle. Muut lähtivät ravintola Hämeensiltaan, jossa hautajaispäivän päähenkilökin oli eläessään viihtynyt.
Kysymyksiä riittää
Oppaalle Lamminpään hautausmaa asettaa omat haasteensa, koska vainajien läheisiä, sukulaisia ja ystäviä on runsaasti elossa.
– Asioista ja ihmisistä on kerrottava pieteetillä, koska täällä lepää monelle henkilökohtaisesti tuttuja.
Marjatta Kulku jäi muutama vuosi sitten eläkkeelle opettajan työstään. Hautausmaakäynnit tulivat tutuksi jo lapsena, kun perhe liikkui autolla ympäri Suomea.
– Isä halusi aina pysähtyä kaikille hautausmaille. Ehkä kiinnostukseni on jo sieltä tarttunut.
Kokeneen oppaan mielestä hautausmaakierrokset ovat motivoivia ja antoisia, koska osallistujat ovat niin aktiivisia ja kyselevät paljon.
– He haluavat kuulla historiasta, vainajista, hautaustavoista – lähes kaikesta.
Hyöty on molemminpuolinen, sillä myös oppaat saavat kävijöiltä uutta tietoa, jota voi taas jakaa seuraaville ryhmille.
Puolentoista tunnin kävely päättyy lyhyeen hartauteen kappelissa.
– Krematorio on monelle tuntematon, ja siksi siellä nousee usein varsin käytännönläheisiä kysymyksiä.
Hautausmaakävely kiehtoo etenkin keski-ikäisiä ja iäkkäitä, mutta Kulku suosittelee kohdetta kaikille, myös nuorille. Vielä työssä ollessaan hän teki mielellään luokan kanssa retkiä Tampereen hautausmaille. Siellä oli helppo kerrata kotikaupungin historiaa, kertoilla elämästä ennen ja nyt. Koululaisille saattoi antaa tehtäväksi iän laskemisen hautakivien vuosiluvuista.
Lamminpäässä on myös yksi Kulkun entinen oppilas.
– Pysähdyimme hänen haudalleen, ja oppilaiden kanssa yhdessä mietimme, että yksi meistä on nyt täällä. Kyllä se veti joukon hiljaiseksi.
Teksti: Pirjo Silveri
Kuvat: Leena Kälve
Lisää kuvia näköislehdessä sivuilla A 12–13