Lähetys etenee joka suunnassa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko päivitti vastikään lähetystyönsä periaatteet. Yhteinen todistus -linjaus lähtee liikkeelle siitä, mikä on kirkko. Siis ytimestä. Lähetys on seurakunnassa kaiken toiminnan läpäisevä perustehtävä.

Comuna 13 -slummialueella asuvat nuoret valmistelevat näytelmää Rauhan talossa, joka toimii Kolumbian Medellinin kaupungissa. Suomen Lähetysseuran tukema talo tarjoaa psyko-sosiaalista tukea ja rauhankasvatusta erityisesti nuorille, naisille sekä sisällissodan uhreille. (Kuva: John Hernandez)

Suomen Lähetysseuran palvelupäällikkö, pastori Matti Huotari täsmentää, ettei kirkolla oikeastaan ole lähetystä eli missiota, vaan missiolla on kirkko.

– Jumalalla on jokin suunnitelma maailmalle, ja työkalukseen hän loi kirkon. Joka päivä Jumala kutsuu meitä toteuttamaan lähimmäisenrakkautta, joka tuottaa iloa ja toivoa kaikkialla.

Miten kirkkona ja seurakuntana olemme nyt aidosti läsnä Jumalan missiossa? Tätä Tampereen Eteläisen seurakunnan kirkkoherra Jussi Mäkinen pitää kohtalonkysymyksenä.

Vallankumouksellinen kristinusko syntyi köyhien ja vähäväkisten parissa. Yli tuhat vuotta Eurooppa johti tilastoja. Nyt painopiste on siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle, ja Afrikassa on maanosista eniten kristittyjä. Maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat Etiopiassa ja Tansaniassa.

Alkukirkossa jokainen vei hyvää sanomaa eteenpäin. Mäkisen mielestä me-henki pätee yhä, eikä lähetystehtävää pidä delegoida vain papeille ja muille kirkon työntekijöille.

– Yhteinen pappeus on aina kuulunut luterilaisuuteen, hän muistuttaa.

”Koska Afrikka on inhimillisen kehityksen mittareilla köyhin maanosa, maapallon marginaalia, kristinuskon tulevaisuus näyttää yllättäen samanlaiselta kuin sen alku. Kristinuskohan oli alussa Rooman imperiumin reuna-alueella, köyhien kalastajien ja työläisten parissa syntynyt liike, joka julisti Jumalan valtakunnan koittaneen väkivaltaisesti teloitetun saarnamiehen kautta”, kirjoittaa piispainkokouksen pääsihteeri, teologian tohtori Jyri Komulainen Rajalla-blogissaan (27.3.).

Jeesus julisti Jumalan valtakunnan oikeudenmukaisuutta, joten myös hänen 2000-luvun seuraajiensa täytyy purkaa ja muuttaa järjestelmiä ja rakenteita, jotka polkevat ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa.

Kun Kirkkojen maailmanneuvoston konferenssi maaliskuussa pohti lähetyksen ja evankelioinnin ajankohtaisia kysymyksiä Tansanian Arushassa, keskeiseksi aiheeksi nousi sorrettujen asema. Ekumeeniseen kokoukseen osallistui myös ryhmä suomalaisia.

Enemmistö puhujista tuli Aasiasta, Afrikasta, Latinalaisesta Amerikasta tai Oseaniasta, ja monet heistä olivat naisia. Puheenvuoroissa kuultiin kokemuksia elämästä monikulttuurisessa ja -uskontoisessa ympäristössä monien ongelmien keskellä, ja todistuksia, kuinka Pyhä Henki on kuitenkin vaikeissa tilanteissa voimaannuttanut.

Raamatussa evankelista Matteus kuvaa, kuinka taivasten valtakunnassa ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäisiksi (Matt. 20:16). Pelastus koskee kaikkia, mutta vapauttava voima lähtee liikkeelle alhaalta.

– Syrjityt eivät ole vain uhreja, vaan heissä itsessään on voimaa muutokseen. Kirkolle he eivät ole pelkästään toiminnan kohde, vaan myös aktiivisia toimijoita, Matti Huotari painottaa.

Myös Suomi oli sata vuotta sitten kehitysmaa. Kevään 1918 tapahtumien jälkeen olot paranivat ja kansa onnistuttiin eheyttämään. Vielä 1960-luvulla Suomi sai kuitenkin kehitystukea.

Nyt on suomalaisten vuoro auttaa esimerkiksi sisällissodasta toipuvaa Nepalia. Siellä Lähetysseura monien muiden kristillisten järjestöjen kanssa tekee työtä kastijärjestelmän purkamiseksi, lasten kouluun pääsemiseksi, naisten aseman parantamiseksi ja tuloerojen kaventamiseksi.

– Kansalle ei riitä selvitys siitä, ketkä olivat syyllisiä sotaan, vaan ihmiset odottavat toivoa paremmasta, aivan kuten Suomessa aikanaan, Huotari tietää.

Etelä-Nepalissa lähes 6000 alakastista dalit-naista ja -tyttöä sai viime vuonna tietoa naisten oikeuksista, terveydestä, koulutuksesta ja toimeentulokeinoista Suomen Lähetysseuran tukemissa naistenryhmissä. Sarlahin piirikunnassa naisryhmät ovat onnistuneet hankkimaan dalit-naisille maaoikeuksia, mikä on Nepalissa erittäin harvinaista. (Kuva: Kirsti Kirjavainen)

”Globaalin etelän kristityt elävät paljon lähempänä Luukkaan, Maria Magdalenan ja Pietarin väkivaltaista ja moniuskontoista maailmaa kuin me luterilaisen hyvinvointivaltion kasvatit. Siksikin etelän ääntä tulee kuunnella tarkkaan, koska sieltä on odotettavissa lähempänä Raamatun maailmaa olevia näkökulmia.”

”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Matteuksen evankeliumin sanat ovat iskostuneet jokaisen rippikoulun käyneen takaraivoon. Lähetys on käsitetty käskyksi lähteä kauas.

Siirtomaakausi jätti omat varjonsa, ja joku luulee kristillistä lähetystyötä käännyttämiseksi. Toinen taas kritisoi, kuinka lähetys on kutistunut humanitaariseksi auttamiseksi. Huotarin mukaan molemmat näkemykset ovat erheellisiä.

– Nykypäivän lähetys on hyvin kokonaisvaltaista. Se sisältää julistamista, auttamista, vaikuttamista, työtä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja syrjittyjen ihmisarvon puolesta. Viime vuosikymmeninä on voimistunut ajattelu, ettei lähetystyö ole vain järjestöille delegoitu asia, avustustehtävä tai jonkinlainen sosiaalihuollon jatke. Entistä enemmän kyse on siitä, mikä on Kristuksen kirkon profeetallinen tehtävä maailmassa.

Entä sitten maitten ääret, joihin kristikansaa on kehotettu menemään? Maantieteellisesti kaikki kolkat on jo saavutettu, joten missä ne ovat tänään?

– Ne voivat olla ihan lähellä, Jussi Mäkinen vastaa.

Tamperetta värittävät kansainvälisyys, maahanmuutto ja uskonnollinen kirjavuus. Tampereen seurakunnissa on herätty tosissaan pohtimaan, mikä on luterilaisen kirkon identiteetti kaupungissa.

– Uudenlainen tilanne pakottaa pohtimaan tulevaisuutta. Viime vuonna 57 prosenttia syntyneistä lapsista kastettiin. Rupeamme olemaan lähetystilanteessa, sanoo yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja Jussi Mäkinen.

Kirkollinen maisema on mosaiikkimainen jo yhden kaupungin rajojen sisällä. Teiskon maaseudulla on toisenlaista kuin Hervannassa, missä esimerkiksi koulujen oppilaista iso osa on eri tavalla uskovia ja eri kulttuureista tulleita.

Myös kristillistä lähetystyötä tekevien järjestöjen kenttä on pirstaleinen. Yhden mielestä tämä on murheellista, toinen pitää rikkautena.

– Miten luterilaisen seurakunnan tulee organisoitua, mihin keskittyä ja mihin tähdätä? Nämä ovat herkkiä asioita. Jatkammeko lähetysajattelua 1950-luvun tavalla ja pidämme tiukasti kiinni kaikesta entisestä, vaikka ympäristö on täysin muuttunut, Mäkinen haastaa miettimään.

Hänen mielestään lähetys identiteettikysymyksenä olisi syytä nostaa keskusteluun myös valtakunnantasolla.

– Kyllä me olemme ennen muuta suomalainen luterilainen kirkko, kansankirkko, vaikka ensin pitäisi olla maailmanlaaja Kristuksen kirkko ja sitten vasta suomalainen.

”Vielä varsin varakkaan pohjoisen kirkon vaarana on langeta pikkuporvarilliseen teologiaan, joka unohtaa köyhien ensisijaisuuden Jumalan missiossa ja selittää evankeliumin puheen köyhyydestä hengelliseksi köyhyydeksi. Sellainen kirkko julistaa armoa rikkaille, maanittelee keskiluokkaa pysymään kirkossa tasokkailla kirkkokonserteilla ja unohtaa näin kristinuskon paradoksin, jopa ristin.”

Kirkkojen maailmanneuvoston lähetyskonferenssissa Tansanian Arushassa istutettiin rauhan hedelmäpuu tulevan kirkon pihalle Kilimanjaron juurella. (Kuva: Iiris Kivimäki)

Lähetystyö on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ja jatkuvaa oppimista. Aasian ja Afrikan kirkot ovat Suomen vinkkelistä valtavia, mutta omassa maassaan vähemmistönä. Kun Suomessa yhä harvempi kuuluu luterilaiseen kirkkoon, meidän on syytä kuunnella etelän ääniä.

– Enää emme voi mennä kertomaan heille, miten meillä on totuttu tekemään ja mikä meillä toimii hyvin. Meidän on kysyttävä, mitä opetettavaa ja annettavaa teillä on meille. Tämäkin on nykypäivän lähetystä, Huotari sanoo.

Pohjoisen kirkkojen vaurautta, vahvoja voimavaroja ja pitkää perinnettä täytyy tasata hyödyntämään myös etelää. Toisaalta pohjoisessa tarvitaan etelän kristittyjen voimallisuutta, innostusta ja ennakkoluulottomuutta, samoin kuin tietoa ja kokemuksia, miten ahtaalla ja jopa vainon kohteena olleet kirkot ovat sinnitelleet hengissä.

Niin ikään kaivataan tukea siirtolaisten ja pakolaisten käytännön kohtaamiseen. Uudessa kotimaassa kristitty maahanmuuttaja haluaa myös kuulla evankeliumia omalla kielellään.

– Suomeen saapuneet ulkomaalaiset voivat toimia hyvänä esimerkkinä, sillä he keskustelevat aivan luontevasti uskonkysymyksistä silloinkin, kun uskotaan eri tavalla. Heiltä voimme oppia, miten vuoropuhelua käydään.

”Kolonialistinen ajatus laajenevasta kristikunnasta tulee korvatuksi ajatuksella Jumalan kansasta, joka nousee vähäväkisistä ja jonka rajoja emme voi piirtää. Jumala yllättää meidät olemalla jo siellä, missä emme ajattelisi hänen olevan.”

Historiaa ovat ajat, jolloin länsimainen lähetyssaarnaaja meni pakanamaahan uusi usko mukanaan ja aloitti siellä itsenäisesti kristillisen työn. Globaalissa maailmassa tuo malli ei toimi, vaan lähetystyö on kirkkojen ja lähetysorganisaatioiden välistä yhteistyötä niiden tavoittamiseksi, jotka eivät vielä – tai enää – Kristusta tunne.

– Toimimme maailmalla aina yhdessä kumppanien kanssa. Niitä ovat kirkot, kirkkoliitot, seurakunnat ja järjestöt. Tämä on suunta, johon siirrytään yhä enemmän, Matti Huotari selittää.

Lähetysseura lähettää Suomesta maailmalle eri alojen asiantuntijoita, jotka kouluttavat perillä. Tätä kautta paikallinen osaaminen ja kapasiteetti kasvavat. Järjestö lähettää myös nuoria harjoittelijoita kansainvälisen työn tutustumisjaksoille. Lisäksi Lähetysseuralla on 2000–3000 paikallisten kirkkojen työntekijää, joista suomalaiset seurakunnat taloudellisen tukensa myötä huolehtivat.

– Samalla hinnalla, jolla Suomesta lähetetään kohdemaahan yksi työntekijä, paikallinen kirkko pystyy palkkaamaan kuusi.

Luomakunnasta ja luonnonvaroista huolehtiminen kuuluu nykyajan lähetykseen. Ympäristöongelman ratkaiseminen on tärkeä osa työtä, tähän velvoittaa jo lähetyskäsky.

Ilmastonmuutoksen takia luonnonkatastrofit lisääntyvät ja muuttuvat entistä rajummiksi, sodat ja konfliktit ovat pitkäaikaisia ja yhteiskuntaa pahasti rikkovia. Yleensä heikoimmat ja hauraimmat kärsivät eniten, ja tästä seuraa, että tuloerot kasvavat.

Vaikka tulevaisuus näyttää synkähköltä, Matti Huotari jaksaa silti nähdä valoa:

– Pystymme kuitenkin vaikuttamaan asioihin. Maailma näyttää toisenlaiselta, kun suomalainen kirkko ja sen yksittäinen seurakunta toimivat ulkomaisen kumppanin kanssa samansuuntaisesti. Kun teemme sitä, mikä luo yhteiskunnallista vakautta ja nostaa syrjittyä sellaiseen asemaan, jossa hänellä on toivoa elämässä, uhkakuvat eivät välttämättä toteudu.

Kahdeksan järjestön kanssa 60 maassa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko toimii yli 60 maassa tehden lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä sekä antaen katastrofiapua. Kahdeksan järjestön kanssa solmitussa perussopimuksessa linjataan yhteiset periaatteet.

Työstä ulkomailla vastaavat viralliset lähetysjärjestöt Suomen Lähetysseura, Suomen evankelisluterilainen Kansanlähetys, Medialähetys Sanansaattajat, Evankelis-luterilainen lähetysyhdistys Kylväjä, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, Suomen Pipliaseura ja Svenska lutherska evangeliföreningen i Finland.

Kirkon Ulkomaanapu toteuttaa kirkon diakonista vastuuta Suomen rajojen ulkopuolella. Seurakunnat päättävät itsenäisesti lähetystyönsä ja kansainvälisen diakoniansa käytännön järjestämisestä.

Kursivoidut lainaukset ovat Arushan maailmankonferenssiin osallistuneen Jyri Komulaisen Rajalla-blogista 27.3.2018, ”Kirkkoa uhkaa pikkuporvarillisuus, jos se unohtaa marginaalien mission”, (https://suomenkuvalehti.fi/rajalla/author/jyrikomulainen/)

Pirjo Silveri

Palaa otsikoihin