Elämää kuoleman jälkeen
Olisin halunnut surra äidin kuolemaa isäni kanssa, mutta hän oli mielestään jo surutyönsä tehnyt. Me olimme kuin eri planeetoilla, kertoo Klaus Härö. Hän teki kipeistä kokemuksistaan draamakomedian, joka naurattaa aiheen vakavuudesta huolimatta.
Äiti oli iloinen, sosiaalinen, avoin ja hyvin rakastettava. Isä oli enempi erakkoluonne, Klaus Härö luonnehtii vanhempiaan.
Hän itse oli äidin kuollessa 23-vuotias elokuva-alan opiskelija. Perheen ainoa lapsi sai isältä tehtäväkseen ilmoittaa äidin ystäville ja työtovereille, että hautajaiset vietettäisiin hiljaisuudessa – muka äidin tahdosta.
Poika totteli.
– Halusin olla isälle mieliksi ja olin kiltti. Jälkikäteen ajateltuna en olisi toiminut niin, Härö muistelee.
Hän yritti toimia diplomaattisesti myös isän siskon ja äidinäidin sekä isän välillä. Nuori mies ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään turhan tuntuisista pikkuasioista riitelyä.
Härö kirjoitti muistiin surutalossa ja -prosessissa käytyjä vuoropuheluja. Keskustelut olivat asioiden mittasuhteisiin nähden – etenkin etäämpää katsottuna – tahattomankin koomisia.
– Suurten elämään ja kuolemaan liittyvien kysymysten ja tunteiden käsittelyn sijasta meillä kiisteltiin jonninjoutavista asioista: syödäänkö hautajaisissa voileipäkakkua vai voileipiä ja millä täytteillä?
Tekemätön surutyö
Nuorukainen ei uskonut, että hänen kirjaamansa pienet ja intiimit tapahtumat kiinnostaisivat valkokankaalla, mutta näytelmä niistä saattaisi syntyä.
– Silloin tällöin kaivoin vanhan tekstin esiin ja hykertelin, että näinhän ne asiat aikanaan menivät. Taiteelliseen toteuttamiseen minulla ei ollut vielä vuosiin ammatillista kanttia, osaamista ja uskallusta.
Vuonna 2018 jo kokenut taiteilija uskaltautui kaivamaan tekstin pöytälaatikosta ja työstämään sen käsikirjoitukseksi.
– Kilometrejä oli elokuvantekijänä takana jo niin paljon, että rohkaisin mieleni.
Härön käsikirjoittama ja ohjaama omaelämäkerrallinen Elämää kuoleman jälkeen -elokuva sai ensi-iltansa maaliskuun alkupuolella. Sen päähenkilöt ovat Nisse-isä (Peik Stenberg), Stefan-poika (Martin Paul) ja Nissen sisko Elsa (Lena Labart).
Joka suuntaan ärhentelevä isä ei kykene kohtaamaan sen enempää omaa kuin muidenkaan surua. Poika ja täti koettavat tasapainotella kestääkseen isän käytöstä, kunnes mitta tulee täyteen.
– Toin tähän elokuvaan ne tuntemukset, mitä minulla oli joskus nuorempana isää kohtaan hetkittäin, Klaus Härö toteaa.
Lempeän koominen vire
Keltainen puutalo on jo nähnyt parhaat päivänsä peltojen keskellä. Häröt eivät asuneet ihan yhtä kaukana Porvoon keskustasta kuin elokuvan perhe, mutta tunne emotionaalisesta etäisyydestä on aito.
– Koin, että me elimme tuolloin kuin tunteiden saaressa, kaukana erillään muista ihmisistä.
Tärkeässä tehtävässä teoksessa on myös isän vanha vihreä pakettiauto.
– Tuo vähän hölmön näköinen auto singahtaa kuin sukkula surukodin ja normaalin elämän välillä. Se tuo koomisen vireen ja jopa kansankomedian vivahdetta.
– Toivon, että elokuvassa on hauskat hetkensä ja katsojatkin uskaltavat vakavasta aiheesta huolimatta huvittua ja nauraa, ohjaaja sanoo.
Klaus on ainoa päähenkilöiden esikuvista, joka on yhä elossa.
– Jos muut olisivat hengissä, en usko, että kukaan pahentuisi elokuvastani. Suhtaudun näihin ihmisiin lempeästi ja ymmärtävästi. En ole mikään mustan huumorin ystävä.
– Elokuvan henkilöt eivät tietenkään ole yksi yhteen tosielämän kanssa. Sekä henkilöt että tilanteet ovat kärjistettyjä tarinan vaatimalla tavalla.
Yllättävää tyydytystä
Kaksikielisessä kodissa kasvaneen Klaus Härön kotikieli on ruotsi.
– Koin yllättävää tyydytystä siitä, että sain tehdä suomenruotsalaisen tarinan, jossa ei puhuta herraskaista suomenruotsia vaan junttisuomenruotsia, Härö nauraa.
Taiteilija tulee työväenluokan tai alemman keskiluokan perheestä.
– Elokuvassa nähdään tavallisia örmyjä eikä niitä hyvältä tuoksuvia helsinkiläisiä salonkisankareita, joilla on hienot käytöstavat, tennismailat kassissa ja aina rapujuhlia.
– Perheessämme talous teki aina vähän tiukkaa. Jos meillä
syötiin joskus rapuja, ne olivat kiinalaisia pakastealtaasta. Kun minulta
tivattiin, että olenko ”bättre folkia”, en tiennyt, mistä puhuttiin.
Ruma suhde isään
Klaus Härön isäsuhde oli varsinkin teini-iässä tulehtunut.
– Kannoin isälle kaunaa.
Isä koki sosiaaliset tilanteet helposti vaivaannuttaviksi. Lintumiehen oli hyvä olla lähinnä luonnossa. Yksin.
– Hän ei paljon puhunut eikä pukahtanut, ja teki usein asiat oman päänsä mukaan. Jos pyysin joskus apua, sitä herui harvoin. Hänen elämänfilosofiansa mukaan jokaisen piti pärjätä itse.
– Huomasin katkeroituvani, mistä seurasi herääminen siihen, ettei näin voinut jatkua.
Toinen, verkkaisemmin edennyt herätys oli alkanut tapahtua rippikoulun jälkeen, kun Klaus löysi tiensä luterilaisen seurakunnan nuorisotyöhön.
– Kristinuskoni heräsi hitaasti. Saatuani kasvaa pikku hiljaa uskoon aloin miettiä, miten kunnioitan vanhempiani ja kohtelen heitä niin kuin kuuluu.
Muutos alkaa minusta
Parikymppisenä Klaus Härö tajusi, etteivät vihan pito ja katkeruus käyneet kristitylle laatuun.
– Kun ikäviä asioita kerääntyy, niistä voi tulla yllättävän raskas taakka. Aloin rukoilla sen puolesta, että voisin antaa isälleni anteeksi.
– Katkera ihminen ajattelee, että tuon toisen ihmisen täytyy muuttua, ennen kuin minä muutun. Lopulta käsitin, että minun on turha odottaa isän muuttuvan. Muutoksen piti alkaa minusta.
Jonkin ajan kuluttua Klaus havaitsi, että positiivinen muutos oli tapahtunut – hänen omassa asenteessaan.
– Kun isä sanoi aiemmin poikkipuolisen sanan, saatoin suuttua kohtuuttomasti. Yhtäkkiä huomasin, etten suutukaan samalla tavalla. Sain jättää sen kiukkukuorman ja vihanpidon pois.
– Tein mielessäni sovinnon isän kanssa ja annoin anteeksi sen, ettei hän ollut sellainen kuin olisin toivonut. Rakastin häntä sellaisena kuin hän oli.
Välit paranivat loppua kohti
Isän ja pojan suhde pehmeni vuosien saatossa.
– Isä saattoi sanoa saunan lauteilla, että taisin olla turhan kova sinua kohtaan teini-iässä. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, isä heitti lisää löylyä, eikä lähtenyt tunnustukselliseen vuodatukseen.
– Ohimennen isä saattoi joskus myös sanoa: ”Sorry, ei olisi pitänyt tehdä näin.” Asiaa ei puitu sen jälkeen. Isä ei analysoinut vaikeita asioita tai puhunut niitä auki.
Ennen isän menehtymistä välit olivat loppua kohden ”kohtuullisen hyvät”.
– En ollut esimerkillinen päivittäisessä kanssakäymisessä. Olisin toivonut itselleni pidempää pinnaa ja suurempaa viisautta.
– Emme olleet koskaan niin läheisiä, että olisimme puhuneet kaikesta, mutta välitin hänestä vilpittömästi. Olin kiitollinen siitä, että osasin kaivata isää ja ajatella häntä hyvällä.
Aikuinen taantuu teiniksi
Ohjaaja tuntee monia työelämässään taitavia ja rakentavasti toimivia ihmisiä, joiden suhde vanhempiinsa on vielä aikuisenakin kuin vihaisella teinillä.
– Kun omat vanhemmat tulevat puheeksi, nämä aikuiset taantuvat kymmeniä vuosia taaksepäin. He regressoituvat yhtäkkiä esimerkiksi isän tai äidin soittaessa. Tärkeät asiat ovat yhä ratkaisematta.
Klaus Härö on nähnyt myös kauniita ja kunnioittavia aikuisen lapsen ja vanhenevan vanhemman suhteita.
Hän toivoo, että kaikki saisivat kokea, mitä anteeksianto voi merkitä suhteessa omiin läheisiin.
– On ilo nähdä ihmisiä, jotka pystyvät kunnioittamaan vanhempiaan vielä, kun nämä heikkenevät ja hapertuvat.
– Kunpa osaisimme nähdä hankalissakin vanhoissa ihmisissä heidän eletyn elämänsä ja arvostaa heidän kulkemaansa taivalta, vaikkei se olisi ollut hieno ja ylevä.
Hyväksy se, mistä tulet
Kaikissa meissä on monia vikoja korjattavaksi, Härö huomauttaa.
– Hyvätkin yrityksemme jäävät usein puolitiehen.
Ihminen, joka pystyy antamaan anteeksi omille vanhemmilleen, hyväksyy helpommin myös itsensä vikoineen, hän näkee. Käskyssä ei suotta sanota: ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”.
– On tärkeää hyväksyä sekin, mistä itse tulee. Noista ihmisistä minä ponnistan – enkä ole välttämättä yhtään heitä parempi. En ole niin fiksu, suvaitsevainen ja täydellinen kuin olisin toivonut olevani.
Vanhemman viiltävä kaipuu
Elokuvataiteilijan elämänhistorian kannalta ei ole ihme, että lasten ja aikuisten välit ovat olleet hänen tuotantonsa kantava teema.
– Jossain määrin kaikki elokuvani käsittelevät vanhempien ja lasten suhteita, Klaus Härö myöntää.
Esikoisteoksessa Näkymätön Elina (2003) nuori tyttö oirehtii isänsä kuolemaa.
Äideistä parhain (2005) kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta, joka koki kaksinkertaisen hylkäämisen jouduttuaan jättämään kasvattiperheensä ja palaamaan Suomeen.
Uusi ihminen -elokuvassa (2007) köyhän perheen tyttö joutuu äitinsä kuoltua naisten työkotiin ja taistelee oikeudestaan äitiyteen.
Miekkailijan (2015) syvin teema on aikuisen ratkaiseva rooli lapsen elämässä.
Ainoaan lapseensa välit menettäneen, vanhan ja äreän isän prototyyppi esiintyy jo viimevuotisessa Tuntemattomassa mestarissa.
Vain sokean papin ja armahdetun elinkautisvangin Leilan koskettavasta yhteentörmäyksestä kertova Postia pappi Jaakobille (2009) ei taida sopia vanhempi ja lapsi -asetelmaan?
– Leilankin nykyisyyteen heijastuvat hänen lapsuutensa kovat kokemukset ja kaltoin kohtelut, Härö kommentoi.
Nyt ohjaajalla on työn alla Irlannissa kuvattava elokuva. Siinä aikuiset lapset kokevat jääneensä merikapteeni-isänsä rakkautta paitsi, kun tämän uusi naisystävä varastaa huomion heiltä.
– Lapsissa nostaa päätään yllättävä kateus, katkeruus ja mustasukkaisuus. On surullista, että oman vanhemman kaipuu voi jäädä pintaan niin voimakkaasti, ettei hänelle sallita uutta rakkautta.
Miksi lapsi jää paitsioon
Viiden lapsen isä on monesti miettinyt, miten pienet ovat isompien armoilla.
– Moni vanhempi valitsee elämäänsä mukavuussyistä asioita ja mielihaluja, jotka menevät lasten tarpeiden edelle. Lapset jäävät paitsioon.
– Suhde omiin vanhempiin ei voi olla heijastumatta siihen, pidämmekö itseämme halpoina ja arvottomina vai osaammeko tehdä oikeita valintoja ja luottaa itseemme.
Klaus Härö korostaa kristillisen kasvatuksen merkitystä.
– Jos on saanut kallisarvoisen uskon lahjan, sellaisen lahjan haluaa antaa perinnöksi myös lapsilleen. Tässä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin usko.
– Emme voi tuottaa tai herättää lapsissamme uskoa, mutta voimme antaa heille siitä tietoa, joka voi auttaa uskon löytämisessä.
Piinallisen hidas kasvu
Klaus Härö uskoo, ettei ihminen kykene omin voimin ehdottomaan hyvään.
– Meidän pitää kasvaa ihmisenä ja pyrkiä kohti oikeita tekoja, mutta prosessi on piinallisen hidas.
Hänelle usko tarkoittaa nöyrtymistä sen edessä, ettei ihminen tiedä kaikkea, vaan kaikki on Jumalan kädessä.
Minäkeskeisessä uskossa sen sijaan ihminen tekee oman uskonsa määrästä ja laadusta pääasian.
– Moni tuntemani kristitty on kokenut burn outin oman suorittamisen tiellä. Luther sanoi, että me olemme samaan aikaan syntisiä ja armahdettuja. Tämä konflikti ei poistu kristityn elämästä.
Jotkut ovat odottaneet kristityksi tunnustautuneelta taiteilijalta tyhjentävää elokuvallista esitystä uskosta.
– Mieluummin kerron uskosta suusanallisesti. Elokuva kärjistää ja yksinkertaistaa asioita usein tavalla, joka ei tee uskolle oikeutta.
– Uudessa elokuvassanikin henkilöt ovat jossain määrin karikatyyrejä, eikä valkokankaalle kaivata enää yhtään harhaanjohtavia karikatyyrejä uskovaisista.
Ole turvallisin mielin
Ohjaajan tuore teos ei vastaa kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
– Uskon, että ihminen kohtaa tämän elämän jälkeen Luojansa. Iso ilon ja toivon aihe on siinä, että armahdettu syntinen ei pelastu omien tekojensa takia.
– En voi itsekään muuta kuin heittäytyä Jumalan armon varaan. Raamattu kehottaa olemaan turvallisin mielin. Jos pelastukseni olisi kiinni minusta, minulla ei olisi turvaa, mutta se on kiinni Kristuksesta, taiteilija summaa teologiansa.
Teksti: Janne Villa
Kuvat: Antti Rintala