Hyvän ja pahan rajamailla
Tamperelaisen Seppo Jokisen kirjoista ei juuri löydy ammatti- tai taparikollisia, joilla teon syynä olisi vain pahuus tai tappamisen halu. Silloin ei nimittäin löytyisi tarinaa kaiken takana, lähtökohtaa toiminnalle.
Paljon väitellään siitä, millainen on oikea dekkari. Seppo Jokisen mielestä niitä mahtuu maailmaan monenlaisia. Hänen kirjoissaan kuvataan tavallista elämää.
– Minulla tarinat ovat sellaisia, että lukija voisi seurata tapahtumia oman ikkunansa sälekaihtimien välistä, oman elämänpiirinsä parista. Siitä tulee se samastuminen.
Esikoiskirja Koskinen ja Siimamies julkaistiin vuonna 1996.
– Sain siitä tavattoman hyvää palautetta ympäri Suomen. Sain vahvistusta jatkaa sillä samalla linjalla, että elämä koostuu arjen asioista, sen murheista ja iloista.
Mikään ei Jokisen mukaan olisi niin helppoa kuin kirjoittaa seksiä ja verta tihkuva kirja, mutta sitä lajia riittää muutenkin.
– Missään kirjassani ei mässäillä verellä, mutta muutamassa on oltava vähän raaempi rikos, koska näin on tosielämässäkin.
Esikoisen onnistumiseen Jokinen arvioi vaikuttaneen myös sen, että toi mukaan sekä rikoksen uhrin omaisen että suuren surun kokeneen ihmisen näkökulmaa.
– Jokainen joutuu kohtaamaan surun yksin. Ja kun joku lähtee etsimään lohdutusta, hän huomaa siinä vaiheessa, kuinka yksin onkaan.
Poliisikin tuntee omaisten tuskan
Kovaksikeitetyssä dekkarissa poliisi löytää pahasti silvotun ruumiin ja vain toteaa tilanteen, mutta näissä kirjoissa poliisillakin on tunteet. Tätä Jokisen on tarkkaillut oikeasta elämästä:
– Kyllä se poliisilla joka kerta menee voimakkaasti omiin tunteisiin; hän ajattelee, että taas on menetetty yksi ihmiselämä. Poliisi myös tuntee uhrin omaisten ja muun lähipiirin tuskan mielessään, ja sitoutuu siihen, että selvittää rikoksen.
Päähenkilö Koskisellakin on vahva oikeudenmukaisuuden taju ja halu löytää teoille selitys.
– Myös epäilylle pitää löytää sijaa.
Toisinaan Koskinen kinaa työtovereidensa kanssa, eikä aina hyväksy ilmeistä syyllistä. Hän nimittäin haluaa tietää, miksi. Hän saattaa myös huomata, ettei asia ollutkaan ihan niin kuin oli oletettu. Syyllinen saattaa siitä huolimatta pysyä samana.
– Tykkään kirjoittaa sillä lailla, että paljastan rikollisen aika varhaisessa vaiheessa. Pystyn sitten jopa 400 sivun verran kertomaan, miten hän ajautui tähän tilanteeseen. Jännitys rakentuu näistä: koska poliisi saa sen tietää, ja kerkiääkö tapahtua jotain uutta pahaa ennen sitä.
– Monesta dekkarista puuttuu se, minkä takia. Minusta vielä tärkeämpää kuin kuka sen teki on, miksi se tehtiin. Miksi esimerkiksi Vornasesta, tavallisesta puutyön opettajasta, tulee tappaja. Siitä ei jää aikaa ottaa selvää, jos tekijä paljastetaan vasta viimeisellä sivulla.
Kirjailija kertoo pohtivansa ymmärtämisen ja hyväksymisen eroa, hyvän ja pahan välistä rajaa. Jossain kirjassa Koskinen löytää itsensä läheltä pahuutta ja ihmettelee, miksei ole huomannut sitä aiemmin.
– Huhtikuussa ilmestyvän kirjani lopussa Koskinen miettii, että on ollut yli kolmekymmentä vuotta poliisina, ja vieläkin joskus hyvä ja paha on vaikea erottaa toisistaan. Lähes kaikissa on jotakin hyvää.
Työväenteatterin näytelmä kymmenisen vuotta sitten perustui Hiirileikkiin, jossa peräkammarin poika etsii itselleen ihmissuhteita.
– Hyväksikäytetty hakee hyvitystä sille, että on joutunut hyväksikäytetyksi. Lukija tietää koko ajan, missä mennään, ja toivoo, ettei tälle vain tapahdu mitään. Tässäkin on hyvän ja pahan kohtaaminen.
Jos Jokinen katsoo televisiota, kyseessä on usein jokin brittisarja.
– Siellä ollaan taitavia viemään tarina yhteiskunnan joukkoon. Useissa brittidraamoissa pystyy kulkemaan mukana siinä, miten ihminen elää ja tulee toimeen tekonsa kanssa.
Jotkut hyppäävät lukiessaan yli ne kohdat, joissa puhutaan ihmissuhteista. Komisario Koskisella on suhteita, mutta hän on niissä kömpelö. Työpaikkakiusaamisen hän huomaa vasta, kun toinen on pahoittanut mielensä.
– Uudessa kirjassa hän miettii, miksei toiminut sillä lailla kuin lähimmäisen pitäisi. Sitä kautta pystyn kuvaamaan, miten jokin vaikea tilanne saattaa kumuloitua ilman, että siihen puututaan.
Hervantalaisessa esiin nousi vanhusten huono kohtelu, joka on ollut ajankohtainen aihe jo pitkään. Pian julkaistavassa kirjassa kaksi nuorta on joutunut pahan kiusaamisen kohteeksi ja ajautuu kärjistyneeseen tilanteeseen. Koskinen ehtii väliin viime hetkellä.
– Nimi Siipirikkoiset kuvaa nuoria, mutta myös muuttolintuteemaa. Tapahtumat sijoittuvat huhtikuuhun Iidesjärven lintutornissa. Syksyllä kirjaa tehdessäni kuvittelin, että korona olisi silloin muisto vain.
Omia tunteita ja taustatietoa
Ensimmäisen juttunsa kuusivuotias Seppo kirjoitti isän mustalla kirjoituskoneella.
– Se taisi olla jokin uutinen, olisipa se tallella. Joku oli varastanut jonkun hevosen, Jokinen muistelee. Sitten silmissä välähtää:
– Eli siinäkin rikos tapahtui!
Ensimmäisen kirjan piti olla lähiöromaani Hervannasta, mutta sivuosaan suunniteltu poliisi kasvoi yli mittojensa, vaikka myös isän näkökulma säilyi.
– Siinä kirjassa kävin läpi omia tunteitani: mietin, miten kokisin itse, jos omalle rakkaalle ihmiselle kävisi näin. Ensimmäisenä tulivat mieleen voimakas viha, kosto ja hyvityksen halu.
– Ainoan lapsensa väkivallan uhrina menettänyt isä hakee syyllistä, ja kun luulee löytäneensä sen, lähtee koston tielle. Tässä on ehkä syy, miksi en aluksi ajatellut, että tämä on rikosromaani. Lisäksi en tuntenut poliisin työtä yhtään, ja ajattelin, että tarvitsisi tuntea rikollista maailmaa.
Kun käsikirjoitus oli kasassa, armeijasta tuttu rikosylikonstaapeli sekä hänen järjestämänsä vierailu poliisilaitokselle ja etenkin tekniseen tutkintakeskukseen auttoivat. Jokinen arvioikin yhdeksi esikoiskirjan suosion syistä poliisin käyttämän terminologian.
– Koen suureksi onnistumiseksi, että on ihmisiä, jotka ihmettelevät, etten olekaan ammatiltani poliisi.
Tarpeellista tietoa hän on saanut myös sairaanhoitajina työskenteleviltä lapsiltaan. Neljältä lastenlapselta voi jo saada kokemuskuvaa isovanhemman elämästä. Tuttavapiirissä on myös sosiaalityöntekijä, joka pystyy valottamaan vaikka huumenuorten elämänpiiriä: alan hoitomuodoista ja slangista oli iso apu Piripolkkaa kirjoittaessa.
Asioiden kirjo koostuu oikeista kohtaamisista. Omia piirteitäänkin kirjailija on Koskiselle suonut, kuten kovan innon hölkkäämiseen ja pyöräilyyn.
Kolmannessa seikkailussa kirjailija ylensi päähenkilönsä komisarioksi. Kun kirjoja oli kertynyt kymmenen, Jokinen jäi vapaaksi kirjailijaksi 30 vuotta kestäneestä työrupeamastaan Tampereen kaupungin tietotekniikkakeskuksessa.
– Kaikki kyllä tiesivät töissä, että kirjoitan: tein pakinoita ja matkakertomuksia lehtiin ja novelleja antologioihin. Mutta romaanin julkaiseminen yllätti. Sitten kaikki olivat löytävinään siitä jonkun tutun jonkin piirteen.
Nykyään kurinalaisena kirjoittajana tiedetty Jokinen lukee muiden teoksia laidasta laitaan, mutta valikoiden.
– En oikein ehdi lukea. Jos kirjoitusprosessi on päällä, en osaa keskittyä muiden kirjojen lukemiseen, muuten siinä lähtee helposti stimuloimaan omaa kirjoittamista.
Seppo Jokinen aloitti Karistolla, mutta siirtyi vuonna 2012 dekkarikirjailijoiden osuuskunta Crime Timeen.
- – Se sopii sellaisille kirjailijoille, joilla jo on iso lukijakunta.
Työskentelyyn vaikuttaa lukihäiriö, jota ei kouluaikaan osattu huomioida.
– Olin vain ”huono oppilas”. Ainekirjoitus oli ainoa, jossa onnistuin. Kustannustoimittaja tuntee lukihäiriöni kyllä nahoissaan.
Hän korjaa kirjoitusvirheet, pahimmat kielelliset kömmähdykset sekä nimien ja aikojen yhteneväisyyden, mutta ei koske kirjailijan omaan peruskieleen, josta Jokinen tunnustaa olevansa tarkka, suorastaan mustasukkainen.
– Haluan, että sitä muutetaan niin vähän kuin mahdollista, ja puhuttaisiin niin kuin arkielämässä puhutaan. Esimerkiksi lauseenvastikkeita kammoan viimeiseen asti, ne eivät ole elävän ihmisen puhetta. Olen saanutkin replikoinnista aika paljon kiitosta.
Valoa jonkun elämään
Australiaan mies lähti parikymppisenä ovet paukkuen, seikkailumielellä ja kielitaidottomana.
– Sinne meno oli syvään päähän sukeltaminen ja siitä voitto. Tavallaan se pelasti mut, aikuistuin ja itsenäistyin.
– Se oli sen arvoista, Jokinen kuittaa.
Reissu kenties pohjusti yllytyshulluuden piirteen liittymistä Koskiseen, joka lähtee Sydneyn maratonille kirjassa Mustat sydämet.
– Jos joku tulee pyytämään apua, hänellä on sisäänrakennettu tarve selvittää asia, Jokinen selventää hahmonsa edesottamuksia.
Lähes nelivuotisen nuoruudenseikkailunsa jälkeen hän kävi niissä maisemissa vasta 50 vuotta täyttäessään. Myöhemmin hän on tehnyt sinne lukuisa matkoja vaimonsa Leenan kanssa, ja päätyi muun muassa pitämään Australian Suomi-päivillä luennon aiheesta ”Hyvä ja paha dekkarikirjailijan silmin”. Joululauluja laulettiin 33 asteen lämmössä.
– Brisbanen seurakunnan väki on tullut tutuksi. Suomalaisilla on siellä oma yhteisö, ja suomalainen seurakunta on tavattoman toimiva ja aktiivinen.
– Sinne on jäänyt osa sydäntä – tosin en ole täysin malttanut jäädä lomailemaan, mutta niissä maisemissa kirjoittaminenkin voi olla lomaa. Ja mitä kauempana on, sitä paremmin näkee lähelle.
Vaimon kotiseutu Kainuun Hyrynsalmella herätti samanlaisen erämaisen mielenmaiseman tunteen.
– Siellä en kirjoita, mutta saan parhaat ideani.
Matkan varrella Jokinen on antanut päähenkilölleen yhä enemmän vapauksia toimia poliisityössään.
– Koko ajan olen kuulostellut palautetta. Jos ei ole tullut mitään älämölöä, olen antanut taas vähän lisää vapauksia, hän hymyilee.
Suosio – fanitus – on Jokisen mielestä kiitos ja vahva motiivi kirjoittamiselle. Se myös näyttää, että valittu tie on ollut oikea.
Lukijatapaamiset ovat ihania ja paras palaute kahdenkeskistä. Kaikkein paras lukijatapaaminen oli joitain vuosia sitten Hervannan S-Marketissa. Iäkäs rouva tuli kertomaan, kuinka hänen poikansa oli ollut masentunut, mutta oli äitinsä vinkistä suostunut lukemaan ensin yhden Jokisen kirjoista, ja sitten innostunut lukemaan ne kaikki.
– Se jo sinänsä oli hieno palaute, mutta rouva vielä jatkoi: ”Ei siinä kaikki, siitä poikani innostui lukemaan parempaakin kirjallisuutta”, Jokinen nauraa.
– Se tuli niin ihanan vilpittömästi. Se, että on voinut tuolla lailla tuoda valoa jonkun elämään, on jo suuri saavutus.
Rakastaa ja ymmärtää
Australian-vuosina kirjeiden voimin elänyt rakkaus oli aikanaan tähtiin kirjoitettu.
– Rakkaus, oma perhe ja lapsenlapset ovat se voima, joka saa jaksamaan, Seppo Jokinen myöntää.
Elämää kannattelee myös sanomisen tarve.
– Dekkari on väärä väline osoitella sormella, mikä on hyvä tai paha, mutta jos jotain pystyn sanomaan ihmisen hyväksymisestä ja ymmärtämisestä, se on tärkeä sanoa: onnistumisen tunne on tärkeä kenelle tahansa. Jos nuori ihminen ei koskaan koe onnistumista, itsetunto kärsii. Itse koin nuoruudessani Australiassa, että minä pärjään.
Jokinen sukeltaa rikoksen tekijän pään sisään. Ihmisen hyväksyminen ja ymmärrys tulevat myös kirjoittaessa esiin.
– Meidän tulee hyväksyä ja jopa rakastaa sitä ihmistä, vaikkei ehkä hyväksytä niitä tekoja.
– Varmasti suurin osa henkirikoksen tekijöistä on ajautunut siihen tilanteeseen. Naiivisti haluan vieläkin uskoa, että kukaan ei synny pahaksi. Toinen syntyy luonteeltaan herkemmäksi kuin toinen, eikä kukaan varmasti lapsena tee päätöstä ruveta isona rikolliseksi.
– On sanottu, että kaikkien meidän elämä muodostuu sattumista ja omista hyvistä tai huonoista valinnoista. Mutta omaani joku on johdattanut. Olen ollut hyvinkin vaarallisissa tilanteissa, joissa joku on auttanut.
– Ikään kuin joku olisi jossain ohjannut, vedellyt naruista. Tämä ajatus on tehnyt elämän jollain tavalla rauhalliseksikin.
Jokisen ohjeet aloitteleville dekkarin tekijöille:
- Lähtökohta on tehdä kirja, joka viihdyttää.
- Jos teet sarjan, jätä aina loppuun sellainen koukku, ettei lukija malta odottaa seuraavaa osaa.
- On tärkeätä, että miljöö on tekijälle tuttu.
- Myös keskeisten henkilöiden on syytä olla tuttuja.
- Poimi olemassa olevista ihmisistä erityispiirteitä.
Kuvauksia kirkossa
– Meinasin ihan oikeasti liikuttua, kun nuoripari alkoi kävellä ohi. Nehän on minun lapsia kaikki, Aleksanterin kirkossa hääkohtauksen kuvauksiin osallistunut Seppo Jokinen viittaa roolihahmoihin.
Aiheesta on laskettu leikkiä ohjaajan ja kuvaajan kanssa.
Vaikka Jokinen on ollut mukana kuvauksissa ennenkin, oli häätilanne hänen mielestään kaikkein vaikuttavin.
Tekeillä oli kohtaus, joka liittyy lähinnä Piripolkkaan, vaikka kirjassa häät kuitataankin maininnalla. Luttinen (Verneri Lilja) vie tutkintasihteerin (Anna Ackerman) toisen poliisin nenän edestä, ja ilmassa on pientä draamaa. Tunnelma on silti leppoisa, kunnes sen muuttaa räjähdys.
Nuoriparia vihki pastori Marita Hakala. Valokuvaaja Hannu Jukola päätyi hääkuvaajaksi, ja myös suntio Susanna Manelius oli pestattu häävieraaksi.
Kuvauksia on tehty viime syksystä lähtien. Työryhmän yhteen nivoutunut toiminta ja ahkeruus ovat tehneet Jokiseen vaikutuksen. Erityiskiitokset hän lähettää tuottaja Timo Kiviselle, joka tuotantoyhtiönsä Pictura Filmsin kautta sai Aito Median ja sitä myötä televisioyhtiön kiinnostumaan.
– Huomasin heti, että tässä on kaveri, joka voi saada jotain aikaan, sanoo aiemmissa tv-hankkeissa pettymään joutunut Jokinen.
Hän on tyytyväinen myös näyttelijävalintoihin.
– Ylen kuunnelmasarjassa Koskisena oli Tommi Korpela. Sanottiin, että ”eihän se ole yhtään Koskisen näköinen”, vaikka eihän sitä edes nähty, Jokinen nauraa.
Komisario Koskinen oli Tampereen Työväen Teatterin katsotuin puhenäytelmä kaudella 2009–2010. Siinä Koskista esitti Pentti Helin.
Hervannan kirjastossa kuvatussa kohtauksessa Jokisella on pieni rooli kirjaa komisario Koskisen vaimolta kysyvänä asiakkaana. Hän oli mukana myös ”poliisien saunaillassa”, joka kuvattiin ravintola Kuumassa.
Sarjan kansainvälisestä levityksestä vastaava ranskalaisyhtiö Lagardère Studios Distribution halusi mukaan pohjoista eksotiikkaa – onneksi talvesta tuli luminen.
– Niistä tuli upeita kuvia, Jokinen innostuu.
– Höyry nousee Eero Ahon vartalosta tummuvaa taivasta vasten, kun poliisit pulahtavat uimaan. Taustalla näkyvät Ratinan talot ja loistavat nosturin valot, eli siinä on samalla Tampere-mainosta.
Aiemmin Tuomiokirkon luona on kuvattu kohtaus, jossa saarnaansa valmistelemaan menossa ollut pappi on löytänyt portailta kuolleen tytön.
Jokinen on antanut käsikirjoittajille, Riku Suokkaalle ja Heikki Syrjälle, muokkaamiseen täydet valtuudet, vaikka onkin hyväksynyt lopputuloksen. Tapahtumiin on tullut lisää dramatiikkaa.
Kirjoissa kuljetaan kaikkitietävän kertojan mukana, joka kertoo myös, mitä Koskisen päässä liikkuu. Televisioon asiat on tuotava eri tavalla.
– Romaanin kirjoittaminen on täysin eri asia kuin näytelmän tai televisiosarjan. Siinä välissä joutuu tekemään paljon töitä.
Mukaan on muokattu viiden kirjan tarinat. Koska Koskinen on pian seikkaillut jo 26 kirjassa, tällä tahdilla aineksia riittäisi viiteenkymmeneen jaksoon. Niitä on kuitenkin tällä tietämällä tulossa kymmenen.
Varhaisimpien kirjojen tapahtumat on siirretty 1990-luvulta nykyhetkeen ja tämän päivän ympäristön. Jopa Hervannan ratikkavarikko toimii yhden rikoksen näyttämönä.
– Sarja nähdään televisiossa ensi syksynä, kun ratikka jo kulkee.
Koskinen Lakeside Murders
Koskinen-rikosdraamasarja nähdään Ruudussa syksyllä 2021. Uudessa alkuperäissarjassa seurataan komisario Sakari Koskista ja hänen tiimiään Tampereen poliisin väkivaltaisten rikosten yksikössä.
Roolijako:
- Sakari Koskinen: Eero Aho
- Ulla Lundelin: Maria Ylipää
- Raija Koskinen: Petra Karjalainen
- Antti Koskinen: Samuel Kujala
- Risto Pekki: Turkka Mastomäki
- Markku Kaatio: Jon-Jon Geitel
- Roine: Pentti Sveholm
- Taru Niittylä: Anna Ackerman
- Luttinen: Verneri Lilja
- Tanse Niiranen: Mari Turunen
- Rusinpää: Henry Hanikka
Sarjan pääohjaaja on Lauri Nurkse. Riku Suokas toimii toisena ohjaajana, ja on myös sovittanut kirjat tv-sarjan käsikirjoitukseksi yhdessä Heikki Syrjän kanssa.
Aito Media tuottaa sarjan yhteistyössä Nelonen Median ja Elisa Viihteen kanssa. Sarjan vastaavina tuottajina toimivat Ilkka Hynninen ja Ella Piesala sekä tuottajana Erna Aalto.
Sarja on saanut Film Tampereen hallinnoimaa Tampereen tuotantokannustinta. Sarjan kansainvälinen nimi on Lakeside Murders.
Tekstit: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Komisario Koskisen tuotantokehitys Pictura Filmsin sivuilla
Film Tampereen tuotantokannustin