Kotona kaikkialla

Näyttelijä, muusikko ja kirjailija Antti Reini sanoo olevansa kotona siellä, missä kulloinkin on. Kuten nyt Tampereella, kun hän on ollut harjoittelemassa näytelmää Eikä yksikään pelastunut. – Identiteettini ei ole koskaan ollut sidottu johonkin tiettyyn paikkaan.

Antti Reini nähdään pian Tampereen Teatterin näyttämöllä. Hän on myös yksi pääosan esittäjistä 9. lokakuuta ensi-iltansa saavassa, Teemu Nikin ohjaamassa Mustassa komediaelokuvassa Nimby. Se kertoo Mervistä, joka vie tyttöystävänsä tapaamaan ensimmäistä kertaa vanhempiaan maaseudulle.

Antti Reinillä on talo Heinävedellä, mutta Suomessa aika on kulunut pääasiassa Helsingin seudulla.

– Aikansa kutakin, hän kuittaa.

Hän on aina ollut utelias näkemään, mitä on meren ja horisontin tuolla puolella. Helsinki tuli tutkittua tarkkaan jo pikkupoikana ratikalla kierrellen.

– Aina kun mahdollista, olen pois Suomesta. Eikä se ole kritiikkiä Suomea kohtaan, minut on vain luotu liikkumaan.

– Olen ollut liikkeellä siitä asti kuin muistan, ja aina matkalla johonkin.

Levottomana hän ei silti itseään pidä: levoton kun ei ole läsnä missään.

Viime vuosina Reini on viettänyt paljon aikaa Espanjassa.

– Yritän olla läsnä hetkessä, oli maa tai kaupunki mikä tahansa. En ole kokenut erityisesti olevani suomalainen tai minkään muunkaan maan kansalainen. Se tunne on vain vahvistunut vuosien myötä.

Läsnä oleminen on tärkeässä osassa isän roolissakin. Nyt 23, 21- ja 14-vuotiaita tyttäriään Reini on tukenut pitämään oman päänsä.

– Rajat pitää vetää, mutta niiden pitää olla sellaisia, että he voivat toteuttaa itseään ja rakentaa omaa persoonaansa – ja uskoa siihen. Että ei tarvitse olla niin hyvä kuin muut eikä niin kuin muut. Koska meistä jokainen on omanlaisensa.

– Olen pyrkinyt siihen, että en ole ongelmatilanteissa ollut heti torumassa sormi pystyssä, vaan pyrkinyt käymään asiaa läpi ja miettimään yhdessä vaihtoehtoja.

– Ainahan lapset kokeilevat rajojaan, se on selvä juttu, ja niin kauan kuin he kutsuvat mua iskäksi, olen ilmeisesti tehnyt jotakin oikein.

Reini on huomannut, että vanhemmat piiloutuvat helposti vanhemmuuden roolin taakse sen sijaan, että avaisivat nuoremmille omia heikkouksiaan ja miettimisiään.

Vaikeimmissa kysymyksissä on pitänyt muistella, mitä asiasta mietti aikanaan itse, mitä siihen vastattiin, kuka vastasi ja miten.

– Kun joku lapsista on kysynyt esimerkiksi kuolemasta, olemme jutelleet siitä oikeasti, ilman kielletyn puheenaiheen ilmapiiriä.

Tuossa tilanteessa Antti Reini on avannut omia ja muiden näkemyksiä, ja antanut tyttärilleen tilaa omien ajatusten muodostumiselle. Pyrkimyksenä on ollut puhua asioista avoimesti ja pelottomasti.

– Nämä ovat niitä ajatuksia, joiden pohjalle olen antanut rakentua oman tapaani olla vanhempi, hän määrittelee.

Yhteys kaikkeen

Maailmalla kulkiessa on oppinut paljon. Suomessa kuitenkin on jotain sellaista, mitä ei muualta löydy: hieno luonto jokamiehen oikeuksineen. Kun Jukka Lyytinen pyysi ottamaan kuvia kirjaansa Metsä – Hyvää mieltä ja rentoa oloa luonnosta (Like 2018), Reini pohti kuvaamista Kauppatorilla. Suomen kaupungit kun on rakennettu metsän keskelle, ja kaupungeissa on metsää.

Luontokokemukseksi riittää puistometsäkin:

– En muista, kuinka monta sataa erilaista kasvia Tuomiokirkon portaillakin kasvaa.

Yhdelle paras tyyssija on metsä, toiselle sauna. Yhteys ympäristöön on läsnäoloa.

– Luonnon keskellä tunnet konkreettisesti olevasi osa luontoa. Puissa on hyvä voima ja maassa on omat voimansa. Tähtitaivasta katsellessasi olet osa sitä todellisuutta ja tähtitaivasta. Avaruudestakin tulee hyvää voimaa tänne välillä. Olen osa jotain isompaa, osa maailmankaikkeutta, samanlaista tähtipölyä ja energiaa kuin kaikki muukin, vain eri muodossa kuin vaikka tuo pöytä.

Uskonnollisesta kuvastosta Reini kuitenkin toteaa hankkiutuneensa eroon jo teini-iässä.

– Ei niin, että en ymmärtäisi niitä tai olisi kokenut henkiseksi kutsuttuja kokemuksia, mutta ne ovat minulle ismivapaita ja toteutan niitä omalla tavallani.

Kirkosta hän erosi 14-vuotiaana.

– Istuin joulukirkossa ja tajusin yhtäkkiä, että olen ihan väärässä paikassa minulle ennalta määrätyn uskontoni kanssa. Silloin ajattelin, että minkä takia pappi olisi ainut siellä, joka puhuu minulle Jumalan äänellä. Siinä vaiheessa jumala-käsite muuttui jumaluudeksi. Nykyään kutsun sitä suureksi henkäykseksi, kokonaisuudeksi, jolla ei ole kasvoja. Eikä se ole yksi ainoa autuaaksi tekevä totuus, vaan alati muuttuva muoto.

Reini huomauttaa, ettei maailman ongelma ole itse uskonnot, vaan se, kuinka niitä käytetään vallan ja manipuloinnin välineenä. Suvaitsevaisuus ei vaikuta vieläkään kuuluvan hyveisiin.

– Kun vallitseva moraali sidotaan johonkin uskontoon, ja sillä oikeutetaan kaikki teot ja piiloudutaan sen taakse, se on aina väärin. Valtauskontoja on levitetty ja levitetään yhä väkivallan avulla. Se on jatkuvaa sotaa, jolla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä uskontojen ytimen kanssa.

– Mutta jokainen uskoo mihin uskoo, se on vapautta, jonka pitäisi olla oikeutettua meille kaikille tällä pallolla.

Moraali on Reinin mielestä inspiroiva aihe kirjoittaa ja tutkia.

– Olen yrittänyt ymmärtää niitä näkökulmia, kuinka erilaiset ihmiset näkevät tämän maailman. Kaikesta ei tarvitse pitää, ja on asioita, joista tiedän, että tää ei ole mun juttu.

Johdatukseen liittyen Reini on sitä mieltä, että täytyy myös itse ottaa askel oikeaksi tuntemaansa suuntaan.

– Olen vastuussa omista teoistani.

Vaikeita juttuja ajateltavaksi ja puhuttavaksi, kenelle tahansa.

– Reissuillani olen jutellut näistä aiheista erilaisten uskontokuntien gurujen ja pappien kanssa, yrittänyt avartaa näkemyksiäni ja ymmärtää, mitä jotkin termit tarkoittavat heille.

Omia näkökulmia pitää pystyä muuttamaan, koska se on mahdollista ja meille suotua.

Ohjaaja Anna-Elina Lyytikäisen kanssa neuvonpidossa näyttämön reunalla Antti Reini ja Pia Piltz.

Tunteiden työstämistä

Nuorena mies soitti Tukholman klubeissa ja kaduilla. Elämäntapa oli rankkaa ja kuluttavaa.

– Näyttelemiskuvio lähti tarpeesta ilmaista itseäni uusin keinoin. Ei mulla ollut tarvetta tuoda itseäni sitä kautta esille, mutta siinä vaiheessa sisällä oli paljon tunteita, joita en ollut käsitellyt, ja niitä lähdin työstämään. Alun perin tarkoitukseni oli ruveta kirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvia.

Yksi asia johti toiseen, ja kohta hän olikin Jan Troellin Il Capitano -elokuvan pääroolissa. Vuonna 1991 ensi-iltansa saanut elokuva kertoi Juha Valjakkalan Ruotsissa tekemästä kolmoismurhasta. Näyttelemisen piti olla ohimenevä kokeilu, mutta sitä seuranneet vuodet toivat eteen paljon töitä näyttelijänä, ja muut työt jäivät sivuun.

Julkisuuskuvan takana on aina ihminen kokemuksineen, onnineen ja koettelemuksineen.

– Se julkisuuskuva on usein myös suoja. Itse kävelen tuolla ulkona niin, etteivät ihmiset tiedä minusta ihan kaikkea. On myös itsestä kiinni, haluaako lähteä niin kutsutusti brändäämään itseään julkisuuteen.

– Kukaan ei pakota julkisuuteen, Reini painottaa.

Roolin rakentamiseen hänellä ei ole yhtä tapaa.

– Hyvissä käsikirjoituksissa sen voi aika pitkälle lukea sieltä. Näyttelemisen ero esimerkiksi kirjoittamiseen ja musiikin tekemiseen on, että näyttelijänä menet lähes valmiiseen maailmaan, jonka puitteet on jo rakennettu. Käsikirjoituksessa on kuvattuna se maailma, logiikka ja se hahmo, jolle annat lihan ja veren, äänen ja ulkonäön.

Siihen kehykseen jätetään tila, johon näyttelijä voi tarjota omaa näkemystään roolin luonteesta.

– Omaa rooliani valmistelen projektikohtaisesti. Yhtä roolia muistan lähteneeni rakentamaan fysiikan kautta ja toista tein pelkästään ajattelemalla erilaisia itsekkyyden muotoja, jotka sovitin siihen hahmoon. Sitä kautta löysin oikeutuksen hahmon teoille.

Hahmoa pitää aina rakastaa. ”Pahasta pojasta” Reini koettaa löytää jonkin inhimillisen tekijän, jotta hahmosta ei tule kliseistä.

Yksi alkuaikojen roolihahmo Ruotsissa oli erityisen vaikea rakentaa: hän näytteli tyyppiä, joka raiskaa 12-vuotiaan pojan.

– Prosessoin asian itseni kanssa läpi ennen kuvauksia, jotta voisin näytellä jotakin, jota en itse pystyisi koskaan tekemään.

Tarinoiden teemat kiinnostavat Reiniä muutenkin.

– Tämä on niin ihmeellinen ammatti, mitä tahansa voi tulla eteen.

Nuorena hän meni ”150 prosenttia lasissa”, ja eli roolia vuorokaudet ympäri.

– Nykyään mennessäni kuvauspaikalle tai teatteriin otan sen roolin päälleni, ja lähtiessäni jätän sen sinne naulakkoon. Tietysti luen nytkin näytelmää läpi kotona, mutta yritän olla ottamatta ota sitä liiaksi mukaan muuhun elämääni.

Jännitysnäytelmässä keskeinen kysymys on usein, kuka sen teki. Se ei kuitenkaan välttämättä ole perustavin Eikä yksikään pelastunut -teoksen teemoista.

Nautinnollinen näytelmä

Pian ensi-iltansa saavaa mysteeriä ei ole suotta kehuttu:

– Siitä löytyy aina jokin uusi kulma. Mysteeri on niin taitavasti tehty, että vaikka kaikki on niin sanotusti selkeästi näkyvillä, jännitys säilyy loppuun saakka.

Lopusta on olemassa erilaisia versioita, myös Agatha Christien itsensä kirjoittamana. Loppuratkaisua ei kuitenkaan tässäkään kerrota. Yleisölle pitää jättää omansa.

Reini huomauttaa, että parhaissa dekkareissa mielenkiintoisimmat asiat ovat usein muualla kuin itse rikoksessa: henkilöhahmoissa, heidän ajatuksissaan ja taustoissaan.

– Tämä näytelmä on loistava siihen. Se ei ole turha klassikko; se mahdollistaa erilaiset tulkinnat ja henkilöhahmojen vivahteet.

Antti Reini ei ole aiemmin esiintynyt Suomessa isolla näyttämöllä. Tampereelle miestä on pyydelty aikaisemminkin, mutta aikataulut eivät ole sopineet.

– Nyt kun täältä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, kuka ohjaa ja keitä on lavalla, onnistuin järjestämään niin, että aika löytyi. Tämä on ihan mahtava paikka olla vierailemassa, täällä on niin erittäin luova ilmapiiri, ja tunnen olevani todella tervetullut.

Millainen on hänen esittämänsä Lombard?

– Moraaliton sankari, varsin röyhkeä ja suvereeni, ainakin omasta mielestään.

Tarina pistää miettimään esimerkiksi oman käden oikeutta ja moraalia.

– Jos jokin tragedia tapahtuu kaukana poissa, se saattaa helposti jäädä vähemmälle huomiolle, mutta entä jos se tapahtuukin omalla takapihalla?

Teksti leikittelee myös pelolla, motiiveilla ja halulla selviytyä.

– Jos laiva on uppoamassa ja pelastusveneitä on jäljellä enää neljä, ovatko veneisiin yrittävien ihmisten ajatukset ylväitä, alhaisia, vaiko vain puhtaasti selviytymiseen liittyviä, Reini pohtii.

Hän toivoo, että ihmiset pyrkisivät elämään toistensa kanssa edes jotenkin sopusoinnussa.

– Kunnioittaminen ja ymmärrys ovat se perintö, joka me voidaan jättää seuraaville sukupolville. Seitsemän miljardin ihmisen pitäisi hyväksyä toisensa sellaisena kuin he ovat.

Todellisuus on ikävä kyllä toinen: rikkaudetkin kasaantuvat maailmassa prosentin käsiin, todelliset uhrit muuttuvat pelkiksi tilastoiksi, ja konfliktien taustalla on aina joku, joka käärii rahat siitäkin, pohtii Antti Reini. Raha ja valta ovat huumetta monille.

Merkityksellisiä tarinoita

Suomalaiset sarjat eivät ole menestyneet kansainvälisesti yhtä hyvin kuin naapurimaiden, ja usein ne tyssäävät sisällön laatuun. Reini on kuitenkin huomannut, että toivoa on:

– On ilahduttavaa, että uudet nuoret tekijät tekevät elokuvia ja sarjoja, jotka kulkevat sisältö edellä.

Aikoinaan Reini haki opiskelemaan ohjaajaksi tukholmalaiseen Dramatiska Instituteniin, mutta haki vahingossa dokumenttilinjalle. Raati kuitenkin huomasi jo esitehtävistä, että palo fiktion pariin oli kova.

Reini innostuu kertoessaan lyhytelokuvista ja niiden takana olevista tarinoista. Maailma on täynnä kertomistaan odottavia ihmiskohtaloita.

Tuoretta La Ciudad -romaaniaan Reini alkoi hahmotella jo neljä vuotta sitten ulos tulleen Neljätoistanollakuus-novellikokoelman ilmestyessä.

– Annoin sen kuitenkin muhia pitkään, ja viimeisen puolentoista vuoden aikana kirjoitin sen valmiiksi kolmen eri session aikana; kirja ikään kuin saneli itse itsensä.

Juuri ilmestyneen La Ciudad -romaanin kustantaja esittelee ”toisiaan risteävien kohtaloiden huimaavaksi pyörteeksi”.

Korona on repinyt turvaverkkoja ja pakottanut monet kohtaamaan itsensä ensimmäistä kertaa, mutta pysäyttänyt myös monen näyttelijän työn.

– Monille meistä freelancereista duunit menivät moneksi kuukaudeksi. Enkä minä tiedä, mitä teen ensi vuonna. Mutta olen jo tottunut taloudelliseen epävarmuuteen, sekä siihen, että kulttuurialan työntekijöitä ei arvosteta. Harva haluaa maksaa musiikista tai kirjallisuudesta, mutta silti sitä pitäisi olla tarjolla.

Korona paljasti talouden rakennelmat, joihin ei voi oikeasti luottaa. Sen sijaan rakennelmat, joilla tyhjän päälle jääneet ihmiset pyrkivät auttamaan toisiaan, heräsivät henkiin.

–  En jäänyt sohvalle makaamaan, yritin tehdä oman osuuteni. Kunhan tilanne joskus tasaantuu, on mielenkiintoista nähdä, minkälainen merkitys kulttuurista nauttimisella on ihmisille.

Reini työstää parhaillaan toista musiikkialbumiaan, ja kaksi seuraavaa kirjaakin ovat mietintämyssyssä.

– Luulen, että alan pikkuhiljaa omistautua kirjailijan uralle.

Teksti: Asta Kettunen

Kuvat: Emil Bobyrev

Eikä yksikään pelastunut

• Suljetun tilan arvoitus, joka ilmestyi vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, myöhemmin And Then There Were None
  
• Suomennoksissa käytettiin nimeä Kymmenen pientä neekeripoikaa vuosien 1968–1999 käännöksissä sekä Eikä yksikään pelastunut vuosina 1940–1956 ja vuodesta 2003 lähtien. Uusin suomennos vuodelta 2019 (WSOY)
• Valittiin vuonna 2015 kansainvälisessä äänestyksessä Agatha Christien (1890–1976) parhaaksi teokseksi (Lähde: YLE)
• Christie oli tyytyväinen romaaniinsa, mutta totesi kirjan vaatineen valtavasti suunnittelua. Hän sovitti itse näytelmäversion vuonna 1943.
• Teoksesta on tehty paljon näyttämö- ja elokuvasovituksia sekä televisiotuotantoja, peli ja sarjakuva. Tampereella se on ollut ohjelmistossa vain kerran, Frenckell-näyttämöllä vuonna 1985 nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa.
• Toivottu jatkuvasti Tampereen Teatterin näyttämölle. Ensi-ilta 15.10. Useat näytökset loppuun varattuja
• Kapteeni Philip Lombardia esittää Antti Reini. Muissa rooleissa Elina Rintala, Pia Piltz, Ola Tuominen, Antti Tiensuu, Arttu Ratinen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti ja Ville Majamaa

• Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen, suomennos Aino Piirola
• Tänä syksynä myös Tikkurilan Teatterissa

Palaa otsikoihin