Marko Annala tahtoo ihmeet takaisin
– Ihmisellä on syvällä sisimmässään tarve suojella todellisuuden selittämättömiä ulottuvuuksia. Ihmiskunnan alkuhämäristä saakka homo sapiens on ihmetellyt auringon nousua. Tieteellisen tiedon kasvun myötä on ihmettelystä tullut haastavampaa, tieteen selittäessä maailmankaikkeutta ilmiö ilmiöltä.
Kirjailija Marko Annala ajattelee ihmeiden vetäytymisen voivan johtaa ihmisen kriisiin, jossa olemassaololta voi kadota merkitys. Pahimmillaan voi syntyä merkitystyhjiö.
– Lapsia ei onneksi tarvitse herätellä ihmettelemään todellisuutta, heille se tulee luonnostaan, hymyilee Annala, joka tunnetaan myös metallibändi Mokoman keulahahmona.
Mustiin pukeutuneen miehen romaani Paasto (Like Kustannus, 2018) on vastikään julkaistu.
Kirkkotekstiilejä ammatikseen tutkiva Matias, romaanin päähenkilö, on kulkenut pitkän uskon luhistumisen tien ja nyt kriisi on saavuttanut kriittisen massansa – elämän on muututtava. Idän kirkon traditio on kehystänyt hänen koko elämäänsä. Matias hengittää ortodoksiaa, vaikka uskoa ei enää olekaan.
Vaikka Paasto käsitteleekin uskontoa, kirjailija ei itse pidä teostaan suoranaisesti uskonnollisena.
– Paastossa on uskonnollisen romaanin aineksia, mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin kertomus ihmisestä. Vaikka henkilöhahmojen elämää läpäisevä aate onkin uskonnollinen, olisi kirjan teemoja voinut käsitellä muidenkin aatteellisten kokonaisuuksien kautta. Valitsin uskonnon, koska se on kiehtonut minua lapsuudesta saakka ilmiönä – on kirjoitettava siitä, mikä inspiroi.
Romaanin teemoihin pureudutaan myös Mokoman kesällä julkaistulla Hengen pitimet -levyllä. Kummassakin julkaisussa tutkitaan ihmisen muinaista perustarvetta; elämän mielekkyys tarvitsee hengen pitimikseen muutakin kuin tappiin asti selitetyn todellisuuden, jolta on riistetty värit. Ihminen kaipaa merkitystä, oli se sitten lähtöisin uskonnosta tai jostakin maallisemmasta aatteesta.
Paasto astuu rohkeasti sivuun suomenkielisen uskontoa käsittelevän kirjallisuuden pääuomasta.
– Monessa romaanissa tukahduttavista yhteisöistä lähteminen on vaikeaa, koska yhteisö tekee sen vaikeaksi. Tässä Paasto poikkeaa trendistä. Matiaksen läheiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja kukaan ei sido häntä yhteisöön. Hänen vaivansa on sisäinen. Hän on sydämeltään murtunut hahmo, jota ajaa paine totuuden kertomiseen ja älylliseen rehellisyyteen.
Lukulamppu karkottaa pimeyden
Paaston sivuilla kirjoitetaan auki Matiaksen tuntoja hänen elämänmurroksestaan. Tutkijaluonteena hän perkaa uskosta luopumisen vaikutuksia omaan tapaansa tarkastella maailmaa; usko on sammunut ja nyt hän ihmettelee ilman ihmettä. Kokemus Jumalan läsnäolosta ja johdatuksesta on kadonnut. Arjen tapahtumat ovat läpeensä sattumaa ja saavat merkityksensä siitä, että Matias kutoo ne osaksi omaa kertomustaan.
Uuden elämänsä aamua elävä Matias on nyt valmis unohtamaan kurinalaisen elämän ja antamaan tuntemattomalle mahdollisuuden. Tulevaisuus on tyhjä taulu. Hän haluaa perustaa antikvariaatin, joka tultaisiin tuntemaan Lukulamppuna. Uuden alun tuomasta vapaudesta huolimatta pelko läheisten ihmissuhteiden menettämisestä kalvaa.
”Onko minulla varaa hylätä elämäni ihmiset vain siksi, että vaadin itseltäni rehellisyyttä?”, ”Onko rehellisyys rakkautta tärkeämpää?”, kysyy Matias.
Haikeus ja varovainen toiveikkuus ovat kaikesta huolimatta läsnä Matiaksen elämässä. Kuten moni uskonsa menettänyt ihminen, Matias ei ole tyystin luopunut rukouksen tavasta. Miksi hän menetti uskonsa, vaikka mitään uskoa romuttavaa elämän tragediaa, jotakin syytä, ei edes ollut? Tämän kysymyksen hän eräällä kirjan sivulla tahtoisi kuiskata naapurin kissan pörröiseen vatsaan.
Yhtymäkohtien alta paljastuu kuilu
Artistin julkikuvan tuntevalle ihmiselle herää helposti kysymys, kuinka paljon Matiaksessa on Annalaa? Kirjailija kuitenkin toteaa, että samankaltaisuudet on nopeasti lueteltu.
– Meitä yhdistää keski-ikäisyys, ortodoksisuus, vihoittelevat selkävaivat ja ehkä kriisi, mutta hyvin erilainen kriisi. Paaston on kuvattu käsittelevän Matiaksen uskonkriisiä, mutta itse asiassa se kertoo enemmänkin älyllisestä rehellisyydestä. Matias on moraalisesti voimakas hahmo, joka haluaa elää sisäisesti rehellistä elämää. Ehkä tämäkin yhdistää meitä.
Annala alleviivaa, että hänen ja Matiaksen välillä on syvä ero luonteenlaadussa ja temperamentissa: Matias on rauhallinen, tyyni ja harkitsevainen. Tämä ei ole Annalaa, joka mielellään kuvailee itseään suulaaksi ja rehvakkaaksi, viitaten juuriinsa Pohjanmaalla ja Karjalassa.
Vaikka ortodoksisuus yhdistääkin kirjailijaa ja Matiasta, on kirkko jälkimmäisen tapauksessa elämän joka sopukkaan ulottuva kokonaisuus.
– Ortodoksisesta kirkosta irtaantuminen ei Matiakselle ole helppoa. Hän on toden teolla yrittänyt hengittää uskoonsa elämää ja antanut sille aikaa, jospa se vaikka tulisi takaisin. Jännite elää läpi kertomuksen.
Matiaksen avioliittoa edeltäneistä rikkaista hengellisistä kokemuksista, ajoittain ilmestyvästä, intuitiota ohjaavasta hehkuvasta valopallosta, on jäljellä vain muistoja.
Uskonnollinen ahdistus ei kuitenkaan paina Matiasta. Hän ei halua elää valheessa, mutta totuuden kertominen läheisille ei tule olemaan helppoa. Kysymykseksi jää, tuleeko hän tekemään sen hellävaraisesti vai kirurgin ottein, pitkittäisviiltona kurkusta alavatsaan.
– Matias on monella tavalla armoton itseään kohtaan. Itseen kohdistetut vaatimukset ovat kovat ja tunnustus romahduttaisi hänen elämänsä. Vaikka huoli oman sielun pelastuksesta onkin kaikonnut, häntä pelottaa rakkaiden ihmisten menettäminen. Edessä Matiaksella on mahdollisesti syvästi uskovan vaimon ja kirkon hyväksynnän menettäminen.
Annala itse ei saa Jumalaa pois elämästään.
– Oma tilanteeni on aivan toinen kuin Matiaksella. Olen kokenut Jumalan läsnäoloa lapsuudesta saakka.
Rukouselämästään rohkeasti puhuva kirjailija ei pidä ajatuksesta, että ihmisen sisäinen puhe olisi vain puhetta itsen kanssa.
– Ajatus ulkoisesta Jumalasta pitää ihmisen nöyränä – rukoilija ei puhu vain itsekseen. Ei kai itsensä kanssa jaksa määräänsä enempää keskustellakaan, hymähtää Annala.
Hän ajattelee, että tieteellinen maailmankuva on vaikuttanut nykyihmiseen syvästi, mutta moni ei lopulta kykene karistamaan uskoa kokonaan. Jumalaa ei ehkä voida lausua tosiasiaksi, mutta usko elää jonkinlaisena ”ehkänä”, jonka kanssa on opittava elämään. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta.
Pyhiinvaeltaja tietämättään
Annalan oman kääntymyksen taustalta paljastuu käänteentekevä tarina.
Kiinnostuksen herättyä idän kirkkoa kohtaan hän päätti kesällä 1999 polkea Lappeenrannasta Valamoon. Polkupyörämatkan päätepisteen häämöttäessä edessä polkijan huomio kiinnittyy tien varressa seisovaan naiseen. Annala pysähtyy ja perinneasuun pukeutunut nainen kysyy: ”Oletko pyhiinvaeltaja?” Kysymys saa Annalan hämilleen ja hän vastaa kieltävästi: ”Olen pyöräretkellä Valamoon”. Nainen vastaa: ”Eli olet pyhiinvaeltaja”.
– Ajatus, että matkan voi nähdä tuollakin tavalla, tuntui jännältä, ja tervetulotoivotuksena se oli mahtava.
Pian tapahtuneen jälkeen yhteisöllisyyttä kaipaava, ja vallitsevaan individualismiin leipääntynyt, Annala päätti liittyä kirkkoon.
– Ortodoksisuudessa minua puhuttelee kirkon tapa esittää Kristus. Ikoneissa hän ottaa kohtalonsa vastaan tyynesti. Näissä kuvauksissa on aivan eri klangi kuin monien muiden kirkkokuntien kuvauksissa, joissa usein korostetaan Kristuksen kärsimystä.
Kirkko saa kiitosta myös siitä, että ihmisen fyysinen olemus huomioidaan jumalanpalveluksessa.
– Kokemus on kokonaisvaltainen; siihen kuuluvat suitsukkeiden ja tuohusten tuoksu, ikonit, ristinmerkin piirtäminen sormilla, seisominen tiiviissä ihmisjoukossa – kaikki aistit ovat mukana. Tämä tavoittaa minun hengelliset tarpeeni, jatkaa Annala.
Ortodoksisuus on pitänyt kirjailijan otteessaan, ja hän haluaa kuulua yhteisöön, vaikka kuvaakin omaa osallistumistaan kirkon jumalanpalveluselämään hieman vaillinaiseksi.
– Kansankirkoissa on armollisuutta, koska ne pitävät heikosti osallistuvatkin sylissään. Mahdollisuus tuntea kuuluvansa kirkkoon on todella tärkeää, vaikka kirkossa ei kävisikään kuin kirkkovuoden suurina juhlapäivinä.
Kirjailija ei tahdo piirtää ympärilleen ahtaita rajoja
– Pohjimmiltaan uskovat ja ateistit kiistelevät siitä, mikä moraalin lähde on – kumpikin omasta tulokulmastaan. Ajatus, että uskonnottomilta puuttuu moraali, on ajatuksellisesti yhtä kestämätöntä, kuin se, että uskontojen ajatellaan olevan kokonaisvaltaisesti kielteinen ilmiö, sanoo Annala viitaten kirkon monilta osin väkivaltaiseen historiaan.
Paastossa Annala on pyrkinyt kuvaamaan uskontoa neutraalista näkökulmasta. Uskovat ja ateistit hahmotetaan usein yhtenäisiksi ryhmiksi. Tätä harhaa kirjailija ei halua tukea, vaan pyrki kirjoittaessaan taiteilemaan leirien välisellä raja-aidalla.
– Ihmisen rakkaus ja hyvyys muita tai itseään kohtaan ei ole kiinni siitä, onko ihminen uskova vai uskonnoton. Moraali ei ole kiinni uskonnosta – ateisti kykenee rakkauden tekoihin ja uskovalta voi puuttua rakkaus. Kirjana Paasto ei kuitenkaan millään tavalla moralisoi, vaikka Matias onkin hyvin moraalinen ihminen, sanoo Annala.
Vaikka puheen tasolla sanoitammekin kokemustamme maailmasta eri tavoin, saattaa sanojen takaa löytyä hyvinkin samanlaisia ilmiöitä.
– Jotkut pitävät puhetta kollektiivisesta alitajunnasta merkityksellisenä. Minulle puhe Jumalasta on luonnollista. Minä rukoilen, kun taas uskonnottomat ihmiset saattavat lastensa kanssa iltaisin muistaa ja ajatella hyvää lähimmäisistään. Ilmiönä en lopulta näe näissä kovinkaan suurta eroa, pohtii Annala.
Kirjailija sanoo, että jokainen meistä sanoittaa ja pyrkii oikeuttamaan tekojaan jollakin ideologialla tai abstraktilla ajatuksella. Me elämme näistä ajatuksista, oli se sitten Jumala tai kansallisvaltio.
Teksti: Janne Aejmelaeus
Kuvat: Hannu Jukola