Runoja ja horismeja kolmessa kirjassa
Tampereen Tammelassa asuva Esko Limingoja on ehtinyt tehdä kolme omakustanteista runokirjaa. Niistä tuorein, viime vuonna ilmestynyt Valoa kohti, sisältää tekijänsä mukaan ”horismeja”, omia lyhyitä aforismeja.
Korona-aikainen kirja ilmestyi kesällä. Se oli parin vuoden projekti. Kirja sisältää tekstien lisäksi mustavalkoisia kuvia, joita tuli otettua satoja. Mukaan niitä kuitenkin päätyi toistakymmentä.
Limingoja on kirjoittanut runoja 1970-luvulta asti.
– Osallistuin silloisen kotikuntani Kempeleen kulttuurikilpailuun, ja sain kunniamaininnan runoilusarjassa. Luulin, että olen uusi Eino Leino, hän virnistää.
Samoihin aikoihin hän sairastui masennukseen. Kirjojen taustalla onkin ollut myös halu näyttää kirjoittamisen onnistuvan sairaudesta huolimatta.
Limingoja kävi useita alan kursseja, mutta yksi runosuonet aukaisseista oli Erkki Kiviniemen vetämä etäkurssi Tampereelta 90-luvun puolivälissä. Tankojen ja haikujen tekemiseen Limingoja tutustui Oulun työväenopiston kirjoittajaryhmässä. Ne tuntuivat aluksi vaikeilta, mutta nykyaika on tuonut apulaiseksi tietokoneen, joka laskee tavut valmiiksi.
Limingoja on huomannut, etteivät kirjallisuuden opettajat yleensä kehu, vaan pikemminkin haukkuvat oppilaitaan. Tilausta olisikin kannustavalle ja rakentavalle, toki rehelliselle palautteelle.
– Sekin on jo kehuttava asia, että joku on kirjoittanut tekstiä. Tiedän monta ihmistä, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen, kun eivät ole saaneet muuta palautetta kuin vain haukkuja. Jos minuakin olisi vähän kehuttu, olisin julkaissut paljon aikaisemmin kuin nyt seitsemänkymppisenä.
Esikoiskirja Repaleisin siivin kuuluu tamperelaisen Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa -sarjaan.
– Luulin, että siinä julkaistaan vain sata runoa. Aloitin kirjoittamisen aamukuudelta, ja kolmen aikaan iltapäivällä kirja oli valmis.
Kellanruosteinen koivu
varisee lehti kerrallaan
harkittua anarkiaa
(Esko Limingoja: Repaleisin siivin, Mediapinta 2017)
Lätäköstä katsoo taivas -kirjan tekemiseen kuluikin sitten lähes kaksi vuotta.
Limingoja on peilaillut maailmaa itsensä kautta, mutta osa teksteistä on myös uskonnollisia, missä taustana on uskoon tulo vuonna 2000. Hän oli juuri muuttanut Oulusta Tampereelle.
– Olenkin sanonut, että tulin Tampereelle tulemaan uskoon. Se oli elämäni parasta aikaa, pöytä oli täysin puhdas ja kaikki oli uutta.
Hän uskoo myös kotiseudun, Pyhäjoen, näkyvän teksteissä, vaikka niissä ei murretta olekaan. Viimeisintä kirjaansa hän pitää rehellisimpänä.
Pappi selitti sanaa,
ei puhunut minulle.
Itselleen esiintyi.
(Esko Limingoja: Lätäköstä katsoo taivas, Mediapinta 2018)
Matkan varrella hän on vetänyt Mielenterveysyhdistys Taimin depparikerhoa ja Raamattu-ryhmiä, ollut mukana mielenterveyskuntoutujien Hyvän mielen kerhossa ja Kansan Raamattuseuran toiminnassakin.
Tuomiokirkossa hän on toiminut messuavustajana ja Avoimessa kirkossa päivystäjänä.
– Kolehdinkerääjänä, ovella ja ehtoollisavustajana olen ollut niin kauan, että saavat jo tehdä muut.
Porukalla tekeminen on ollut mukavaa. Harmikseen Limingoja on huomannut niin seurakunnassa kuin muussakin hengellisessä toiminnassa myös kuppikuntaisuutta.
– Avoimessa kirkossa joutui päivystämään yksin, vaikka oli sanottu, että päivystetään pareittain.
Päivystäjä toimii kuuntelijana, jos joku haluaa puhua. Ihmisen puolesta myös rukoillaan, jos hän sitä toivoo.
– Rukoilijan ei tarvitse olla huolissaan, onko vaikka sanonut rukouksen oikein: se on Jumalan käsissä.
Monet arastelevat kontaktia turhaan:
– Jo pelkästään katsomalla tai hymyilemällä on saattanut vaikka pelastaa jonkun hengen. Minulla on omia kokemuksia siitä, että kun on tullut huomatuksi, se kummasti nostaa mielialaa ja oman arvon tunnetta.
Kotona jääkaapin ovessa lukee: ”Olen ystävällinen ja kohtelias.”
– Siihen sisältyy kaikki. Otin muut tekstit pois, jotta muistaisin tämän, Limingoja sanoo.
Pandemian aikana kaikki sulkeutui. Mieleen on iskostunut, miten tärkeitä sosiaaliset verkostot ovat.
– Nyt sitä on ollut aika tyhjän päällä. Meitä yksinäisiä on paljon; kuinka he eivät kohtaa?
Reijo Taipaleen tangojen kuuntelu ilahduttaa. Maalaaminen on viime vuosina jäänyt, mutta mielessä maalaamista tapahtuu, vaikkei pensseliin koskisikaan.
Harrastuksikseen Limingoja mainitsee kävelyn, kahvin juonnin ja ihmisten tarkkailun. Omia ja muiden ajatuksia hän kirjaa kalenteriin, joista ne siirtyvät toiseen vihkoon tekstiaihioiksi.
– Kaupungilla kävellessä tulee ideoita. Siitä voi kehittää tarinaa mielessään.
Kirjoja saa 10–15 eurolla kappale.
– Olen onneton myymään kirjojani, vaikka olenkin koulutukseltani merkonomi, mies tunnustaa.
Teksti: Asta Kettunen
Ja vielä
ollakseen ihan viisas
täytyy olla hieman hullu,
mutta ei liikaa
(Runosta Pieni ero, Esko Limingoja: Valoa kohti, Mediapinta 2020)