2.11.2022 8.40

Suru kulkee aaltoina

Sosiaalipsykologina työuransa tehnyt Marjut Kuokkanen, 72, on Aleksanterin Avoimen kirkon ja Lohdun hetken vapaaehtoinen maallikkopäivystäjä. Hänestä lohduttaminen on kuuntelemista ja myötäelämistä.

Marjut Kuokkanen pitää kynttilälyhtyä kädessään.
Ilo ja suru ovat saman tunteen ääripäitä, sanoo Marjut Kuokkanen. Kuva: Hannu Jukola

− On tärkeää kuunnella lohdutusta kaipaavan tarpeita ja edetä hänen ehdoillaan. Tavoite on auttaa surevaa jaksamaan ja näkemään menetys arvokkaana, vaikkakin kipeänä, Marjut Kuokkanen pohtii.

− Olen nähnyt ihmisten menettävän työnsä, ja kiusaamisen ryhmäilmiöitä, ollut herkkä koville sanoille, antanut ensitietoa omaisille elämän päättyessä. Kotona olen aina saanut näyttää surun. Siksi lohduttaminen tuntui heti omalle luonteenlaadulle sopivalta tehtävältä.

Viime toukokuussa roolit vaihtuivat. Muutama viikko sitten Kuokkanen kävi puolison haudalla vaihtamassa kesäkukat syksyisempiin. Uusi vuodenaika oli alkanut ilman rakasta. Kuokkanen oli selvinnyt kesästä. Häntä itketti.

− En tiedä, mikä siinä hetkessä oli niin koskettavaa, tuore leski sanoo.

Nimettömässä hänellä on yhä vihkisormus, johon on kaiverrettu ”minä johdatan teitä”. Kuokkanen vaikuttaa haikealta ja iloiselta.

− Tämä oli molemmille toinen ja kertakaikkisen rakkaudellinen liitto. Aluksi vain yksin oleminen, itkeminen ja Petri Laaksosen Lohdutuksen laulut auttoivat. Mutta suru muuttuu, tulee aaltoina, vaihtelee ja lähtee pois, hän toteaa.

Kun hymy palasi Kuokkasen kasvoille, ystävät yllättyivät.

− Usein luullaan, että surevan pitäisi olla toimintakyvytön. Olen miettinyt, jättikö mieheni minulle valoisan energiansa, kun jo nauran ja hymyilen. Jokaisen on kuitenkin käytävä oma kuolemansa. Jokainen menee siihen yksin. On vain yksi elämä, ja minulla on paljon syytä iloon. Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa, Kuokkanen siteeraa.

Sama lause on puolison hautakivessä. Siinä on myös kaksi joutsenta.

Voimaa ylhäältä

Kolme vuotta sitten Tuomiokirkkoseurakunnan pastori Minnamaria Tammisalo laittoi viestin sosiaaliseen mediaan: ”Lohtuhuivi on konkreettinen merkki yhteisön välittämisestä, kun puolison käsi ei enää yllä lämmittämään”.

Lohtuhuivista tuli ilmiö. Myös Marjut Kuokkasesta oli erityisen lohduttavaa, kun pastori ja diakoni kietoivat hänen ylleen violetin Nikolai-huivin.

− Lohduttaessa fraasit eivät auta, mutta ”otan osaa” on oikeasti lohduttavaa.

Muita lohduttaessaan hän sanoo tarvitsevansa viisautta ja voimaa ylhäältä.

− Kun istutaan ja katsellaan, niin oikeat sanat tulevat. Jos lohdutettava ei halua puhua, ollaan hiljaa. Kosketus olkapäälle lohduttaa, kun halaaminen on liikaa. Kaikki lohdutus vie eteenpäin.

Kun Kuokkanen osallistui surevana Avoimen kirkon lohtuiltaan, hän halusi olla hiljaa.

− Aristin mennä uudessa roolissa. On erilaista pudota reppanaoloon. Yhtäkkiä lauloin virressä mukana. Pyhä tila hoiti minua.

Surussa häntä ovat auttaneet myös sanomakellot, messussa luettu ilmoitus seurakunnan poisnukkuneista, muistokiven saaminen haudalle ja hautausmaalla esitetty vaellusnäytelmä Muista minua. Seuraavaksi Kuokkanen menee Kalevan kirkon sururyhmään. Syksyssä on uusi harrastuskin, kanteleensoitto.

− Alussa halusin, että Taivaan isä ottaa minut saman tien. Nyt on kirkastunut, että minun elämäni on minulle annettu lahja.

Teksti: Elisa af Hällström

Lohdun hetki keskiviikkoisin kello 16–18 Aleksanterin kirkossa. Pappi paikalla torstaisin samaan aikaan.


Palaa otsikoihin