Uransa alkupuolelta Kuoppamäki muistaa viiksiliiman tuoksun
Vihreä oksa -kykyjenetsintäkilpailu Linnanmäellä vuonna 1960 ponnautti 18-vuotiaan Jukka Kuoppamäen entistä suuremman yleisön tietoisuuteen. Nuoren Neloset-lauluyhtyeen esiintymisvarusteisiin kuuluivat sombrerot ja tekoviikset.
– Viiksiliiman tuoksu tuntuu vieläkin, Jukka Kuoppamäki muistelee.
Hänen tätinsä oli naimisissa saksalaisen oopperalaulajan kanssa. Venäläisen vankileirin olosuhteiden peruja oli, ettei tuo muusikko voinut enää soittaa, ja niin 15-vuotias nuorukainen sai kitaran.
– Jaoin Ilta-Sanomia ja maksoin sillä kitaraopinnot.
La Malagueña -biisi levytettiin heti kesällä 1960.
Siitä on jo aikaa. Tähän päivään mennessä Jukka Kuoppamäki on laatinut sävellyksiä itselleen ja muille artisteille noin 1 500 kappaletta. Hän kirjoittaa edelleen pari-kolme laulua kuukaudessa.
– Kukaan ei voi tietää, mistä inspiraatio tulee. Kun on luova mieli, on laitettava säveliä paperille, ja ne laulut täytyy tehdä loppuun asti. Papin työssäni opin, että pitää saada aikaan valmista.
Totuuden etsijä
– Kaikki lähti siitä, että olin totuuden etsijä.
Jukka Kuoppamäen hengellisen etsinnän alku juontaa juurensa lapsuuden harrastukseen, partioon. Töölön Sinisissä vaikutti pastori, kirjailija, lyhytelokuvien tekijä ja alkoholistien auttaja Ilmo Launis. Hän oli vaikuttava persoona.
– Hänellä oli tapa tulla lähelle ihmistä.
Erityisesti muistiin on jäänyt Launiksen toteamus: ”Minä saarnaisin evankeliumia vaikka helvetissä!”
Etsintää johti kaksi kysymystä: mitä on ennen syntymää ja mitä kaiken jälkeen.
– Olin palaamassa esiintymismatkalta ja avasin hotellin pöytälaatikossa olleen Raamatun. Siinä kohdassa sanottiin, että sinulla ei ole pysyvää sijaa maanpäällä.
Syntyi laulu Valtatie, joka osallistui Syksyn Sävel -kilpailuun vuonna 1972. ”…mutta koti jossain sua odottaa”. Laulu peilaa buddhalaissävyistä ajatusta syntymän pyörästä.
– Täytyy elää niin, ettei synny pahaa karmaa. Kristitty kuitenkin muuttaa itseään tietoisesti paremmaksi ihmiseksi. Johtava ajatus on muuttaa maailmaa paremmaksi.
– Siihen aikaan tällaiset asiat piti sanoa peitellysti. Nykyisin on vallalla tilkkutäkki-uskonnollisuus; kerätään paloja sieltä täältä.
Muusikko halusi ymmärtää maailmaa ja ihmiselämän salaisuuksia. Hän tutustui myös teosofiaan ja Rudolf Steinerin oppeihin. Etsiessään hän päätyi Kristiyhteisöön, josta tunsi löytäneensä kodin.
– On ollut onni eksyä sellaiseen kirkkoon, jossa on mahdollisimman vähän byrokratiaa. Kaikki toimii vapaudessa.
Saksa = elämäntyö
Kotimaa jäi taakse vuonna 1977, kun Jukka Kuoppamäki aloitti opinnot Kristiyhteisön pappisseminaarissa Saksassa. Lähtöön siivitti huoli siitä, miten käy, jos suurin osa ihmiskunnasta valitseekin pimeän puolen.
– Sanoin itselleni, että jos et nyt lähde, olet pelkuri ja raukka. Olihan se hippiaikaa, ja beatlesitkin lähti Intiaan…
– En ensin uskaltanut kertoa Sirpalle. Sitten rohkaisin mieleni. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi sitten, eikö ole mitään muuta maata.
Taskussa oli vielä melko tuore Syksyn Sävelen voitto, neljän vuoden takaa.
Saksa on ollut uusi kotimaa siitä lähtien, ja tuntuu nyt jo kodilta siellä asuvan perheen enemmistön vuoksi, hän arvioi.
– Aluksi oli niin hirveä koti-ikävä, että se teki ihan fyysisesti kipeätä. Olin kuin Robinson Crusoe autiolla saarella. Kuljet kaupungin kaduilla, ja kukaan ei tunne.
Rotunaisen ja Viikonloppuisän sävelet syntyivät luentojen välissä, ja jopa Tule kanssani kylpyyn toi rentouttavaa tasapainoa.
Suomi = loma
Vuonna 1980 Jukka Kuoppamäki vihittiin papiksi. Hän oli luullut palaavansa työhön Suomeen, mutta hänet lähetettiinkin aluksi Stuttgartiin, sitten Wuppertaliin ja lopuksi Dortmundiin – ”apua, miksi juuri minä” -fiiliksestä huolimatta.
Lomat ovat lievittäneet ikävää.
– Sanoin työnantajalle, että me tarvitaan viisi viikkoa lomaa, kun meillä on niin pitkät matkat.
Aluksi annettiin ymmärtää, ettei työn seassa ole sopivaa soittaa ja laulaa. Kuoppamäki käänsi kuitenkin taitonsa voitokseen säveltämällä musiikkia seurakunnan tarpeisiin, jumalanpalveluksiin ja lastenkirkkoon.
– Se oli sekä tarkoituksenmukaista että kivaa.
Jukka lauloi kuorossa bassoa, opiskeli laulua ja järjesti juhlia. Toimintaan kuuluvat vahvasti kotikäynnit, työryhmät ja opintopiirit, henkilökohtainen suhde seurakuntaan sekä uskonnonopetus Steiner-koulussa.
– Piti oppia puhumaan suoralta kädeltä.
Saarnat ovat lyhyitä:
– Kirkonmenojen keskiössä ei ole saarna, vaan ehtoollinen ja ehtoollisen asettaminen. Leivän ja viinin muuntuminen tapahtuu seurakunnan läsnä ollessa. Siinä mielessä uskon, että yhteisö on ihmisiä palkitseva ja antaa paljon.
– Kaikki ovat sitoutuneita, ja jos olet itse totuuden etsijä, sinunhan täytyy sitoutua joka päivä.
Esimerkiksi Isä meidän -rukouksen rukoileminen on säännöllistä, ja kun tarvitaan tietoa, avataan Katekismus.
Kommunistisessa Itä-Saksassa kristityt saivat jatkaa uskontoministerin valvonnassa. Itäpuolen väkeä Kuoppamäki olikin auttamassa saamaan maalia kirkon seinään.
1980-luvun lopulla hän päätti jatkaa musiikin tekemistä vapaa-ajallakin.
Lauluja saksaksi kirjoittaessa piti miettiä, voiko näin sanoa. Etenkin verbin sijoittuminen lauseen loppuun tuntui sanoittaessa hankalalta.
– Viime keväänä kirjoitin saksankielisen näytelmän. Saksaksi kirjoittaminen ei kuitenkaan ole mielihommaani, hän myöntää.
Vuonna 1962 avioituneilla Sirpa ja Jukka Kuoppamäellä on seitsemän lasta ja kahdeksan lastenlasta. Lasten perheistä kaksi asuu Suomessa.
Nyt pariskunta on muuttanut Kölniin ollakseen lähellä siellä asuvia lapsia ja lapsenlapsia. Eläkkeelle jääminen ja muutto toiseen kaupunkiin kahdenkymmnen vuoden jälkeen tuntui aluksi oudolta.
Kotimaa käy yhä
Kun isänmaa täyttää sata vuotta, on Kuoppamäellä luonnollisesti meneillään juhlakiertue. Kotimaa on ollut myös monen laulun aiheena. Teema uppoaa yhä kansaan.
– Esiinnyin kesäkuussa Hirvensalmen kirkossa Tervaleppäfestivaaleilla. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että kirkossa ei ole koskaan ollut niin paljon väkeä.
Omilla keikoilla sapluuna on aina sama: ensin kantaaottavaa laulantaa, sitten hengellistä ja lopuksi iskelmiä.
Sininen ja valkoinen -kiertueella Kuoppamäki esiintyy yksin kitaransa kanssa pienissä saleissa ja kappeleissa, kun suuremmissa paikoissa säestävät Jukka ja Laura Ruusumaa (viulu). Tampere-talossa 2. syyskuuta mukana on Riku Niemi Orchestra.
– Joka syksy olen jo muutaman vuoden ajan tehnyt Lapissa ruskakiertueen. Kun yksin esiintyy, kukaan ei häiritse. On vain kitara ja ääni: en voi piiloutua minkään taakse. Siinä on myös se etu, että voi suunnitella keikan etukäteen mieleisekseen, hän hymyilee.
Alkuun kannattaa napata ne laulut, joita aina pyydetään. Näin saa homman vauhtiin, ja tuntemattomampikin biisi otetaan helpommin vastaan.
Luottamusta ja toivoa
Nykyään ajan henki on hakea omia teitä, mutta myös pysytellä etäällä kirkosta.
– Sota-aikana, kun oli vaikeata, kirkot olivat täynnä lohtua hakevia ihmisiä. Haettiin luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Sitä ihmiset kaipaavat tänäänkin, luottamusta ja toivoa.
Suomen kirkon mahdollisuus on siinä, että se nuortuu ja laajenee opiltaan.
– Jos jollain tavalla voi madaltaa kynnystä astua kirkkoon, tuoda iloa ja viihtyvyyttä, Kuoppamäki miettii.
Tässä hän haluaa olla kantamassa kortensa kekoon, mikä onkin motiivina kirkkokiertueille.
– Olin Tampereen tuomiokirkossa joulukiertueella pari vuotta sitten, ja sitä ennen saman suunnittelijan Mikaelinkirkossa Turussa: akustiikka oli hyvä, laulaja kehuu.
Vuonna 2013 äänitetyllä Matkamiehen Virsi -levyllä kaikuu kotikirkon harras henki. Viime vuonna julkaistulla Miehen tie -albumilla Suomi-teemaa edustaa Aleksis Kiven tekstiin sävelletty Suomenmaa. Levyn päättää kappale Elämä voittaa, josta tuottaja ennusti kimppalaulua.
– Maailmassa on niin paljon surua, lohdutus kuuluu myös viihteeseen, Kuoppamäki perustelee.
– Elämässä pitää olla
rohkea ja noudattaa vakaumustaan.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Emil Bobyrev
Keikat