Dekaanit aukaisevat rohkeasti ovia

Tampereella ja Turussa on uusi hiippakuntadekaani. Mari Leppänen aloitti arkkihiippakunnassa loppuvuonna, Terhi Törmä tammikuussa Tampereella. Tilanne on historiallinen, sillä ensi kertaa näissä kirkon johtavissa viroissa on kaksi naista.

Törmä, 48, ja Leppänen, 41, vaihtoivat Turun tuomiokapitulin pyöreän pöydän ääressä ajatuksia työstään, tasa-arvosta, johtamisesta. Suomen vanhimmassa virastossa keskustelu polveili maan ja taivaan väliä.

Arjesta

Evankelis-luterilaisessa kirkossa on yhdeksän hiippakuntaa, jotka muodostuvat alueen seurakunnista, ja jotka muodostavat piispan kaitsenta-alueen. Suomessa on 400 seurakuntaa ja lisäksi vielä keskushallinto.

– Toimimme mielenkiintoisessa rajapaikassa. Kirkkohallitus on usein aika kaukana, meille seurakuntien ihmiset ovat oikeasti tuttuja. Asioita on totuttu tekemään yhdessä, kuvaa filosofian ja teologian maisteri Leppänen.

Dekaani kehittää ja tukee seurakuntien työtä. Hän on tuomiokapitulin istunnon ja johtoryhmän jäsen sekä esimies hiippakunnallisen toiminnan asiantuntijatiimissä. Yhteydenpito seurakuntiin on vilkasta, on paljon liikkumista omalla alueella, työntekijöiden ja työyhteisöjen tapaamisia.

Johtamisen tukea, konsultointia, ohjausta ja monenlaista kehittämis- ja verkostotyötä, muun muassa näitä tehtäviin kuuluu.

– Onhan tämä myös näköalapaikka. Saa elää monen seurakunnan mukana ja toisaalta katsoa kirkkoa kokonaisuudessaan, kuvaa teologian tohtori Törmä.

Kahdesti vuodessa kirkon yhdeksän dekaania tapaavat toisensa, toki yhteyksiä pidetään muutenkin. Kun kirkon johtamiskoulutus vuoden alussa uudistui, etsittiin toimivia hiippakuntapareja. Tampere ja Turku sopivat profiililtaan hyvin yhteen, joten yhteistyö on entisestään vahvistumassa.

Esikuvista

Kirkossa naisia on edelleen vähän johtajina, etenkin ylimmällä tasolla ammottaa sukupuolten epäsuhta.

– Onko siihen aina niin rohkaistu? Leppänen kysyy ja arvelee osasyyksi mallien puuttumistakin. Hiippakuntadekaanina hän saa nyt kutsua, kasvattaa ja kannustaa uusia johtajasukupolvia.

– Tuntuu kivalta, kun voi työssään sanoa, että nämä ovat ihan tavallisia, ihmisen kokoisia tehtäviä. Jos kirkon johtajuus on vain toisen sukupuolen käsissä, se on Jumalan luomistyön väheksymistä.

Vielä 1980-luvulla ajateltiin, että armeija kouluttaa kirkkoon johtajat, mutta enää tämä ei päde. Kirkon ylätasolla muutos ei tapahdu itsestään, vaan vaatii tietoista työtä. Nykyistä tasa-arvoisempi suhde edellyttää, että myös miehet toimivat tähän suuntaan.

Törmän mielestä mitä tahansa johtamistehtävää harkitseva tarvitsee selkänojaa, rohkaisevaa henkilöä tai hetkeä.

Kuka on ollut oma esikuvasi matkan varrella?

– Heitä on monta, mutta Anna-Maija Raittila on läheinen ja tunnetasolla tärkeä. Olen kasvanut saman herätysliikeperinteen keskellä ja käynyt läpi saman prosessin ulkopuolisuuden kokemuksesta, ulkopuolelle joutumisesta. Raittila on kuvannut, miten hidasta on sen jälkeen rakentaa uutta identiteettiä. Häneltä olen oppinut paljon hengellisen ajattelun laajentumisesta ja avartumisesta, vastaa Mari Leppänen.

Terhi Törmän mieleen tulee oma, jo edesmennyt työnohjaaja Margit Nyman, kehitysvammatyön pappi Pirkanmaalta. Nyman viitoitti tietä hyvällä tavalla.

– Hänen kanssaan opettelin ja opiskelin omana itsenä olemista, läsnäoloon ja kokonaisvaltaiseen olemiseen liittyvää tapaa tehdä teologiaa.

Aikanaan seurakuntatyössä oli merkittävä juttu, kun Törmältä kysyttiin halukkuutta esimieheksi.

– Ihmisestä tuntuu hyvältä, kun rohkaistaan. Se antaa luvan mennä kohti sitä, mikä kutsuu.  

Leppäselläkin on lämmin muisto kaukaa. Ensimmäisessä ammatissaan kulttuurintutkijana hän oli töissä kirkon ulkopuolella. Yhtenä päivänä veli soitti kysyäkseen, oletko huomannut seurakunnassa avoinna olevan tiedottajan paikan. ”Se sopisi tosi hyvin sinulle”.

– En ollut edes ajatellut, että voisin tehdä töitä kirkossa ja että minulla on koulutus, joka mahdollistaa viran hakemisen. Yksittäiset, rohkaisevat hetket voivat osoittautua elämässä yllättävän tärkeiksi.

Johtamisesta

Arkkihiippakunnassa alkoi vastikään uusi, moniammatillinen Johtamisen perusteet -koulutus. Osallistujat ovat seurakuntien lähiesimiehiä, henkilöstöpäälliköitä, pappeja, kaikki naisia.

– On selvää, että naisia hakeutuu koulutukseen, koska meillä on paljon naisvoittoisia työaloja ja työnkuvia, mutta ei tämä ole hyvä kehitys. Tärkeä kysymys on myös, miten tasapuolisuus toteutuisi ylemmän johdon osalta. Teologian maisterin tutkinto ei pätevöitä kaikkeen, mutta kirkossa johtajuus on pappisvaltaista, ja se jättää ulkopuolelle kaikki muut ammattiryhmät. Yleistä kuvaa pitäisi laajentaa, Mari Leppänen arvioi.

Dekaanien mielestä hyvin johdettu kirkko on rohkeasti johdettu, kyselevä ja kuunteleva.

– Sellainen, jonka ovet ja ikkunat ovat auki yhteiskuntaan ja ympäröivään todellisuuteen. Sellainen, jossa johtamistakin opetellaan yhdessä ja suostutaan siihen, ettei vielä olla valmiita. Miten me juuri tässä ympäristössä mahdollistamme, että ihmiset löytävät syvän merkityksen elämäänsä, evankeliumin toivon, Törmä pohtii.

Mari Leppänen peräänkuuluttaa halukkuutta vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten ja tapojen kanssa.

– Hengellisyydellään kirkko eroaa muista toimijoista, mutta erityinen tehtävä ei tarkoita ylhäältäpäin katsomista ja opillista lähestymistä asioihin. Tänä aikana me tarvitsemme dialogitaitoja.

Tasa-arvosta

Kirkon työntekijöistä valtaosa on naisia, kaikista kirkkoherroista neljännes. Naiset osallistuvat seurakuntien toimintaan miehiä ahkerammin ja yli puolet luottamushenkilöistä on naisia. Kirkon johdossa ja ylimmissä päätöksentekoelimissä naiset ovat vähemmistönä, kirkolliskokouksessa heitä on reilu kolmannes.

Määrällinen tasa-arvo toteutuu niissä elimissä, joiden jäseniä ei valita vaaleilla. Muun muassa kirkkohallituksen täysistunto on sellainen. Kirkkolaki määrää, että kummallakin sukupuolella on oltava vähintään 40 prosentin edustus.

Anni Tsokkisen toimittama Taantuvan tasa-arvon kirkko (Kustantamo S&S, 2019) maalaa kuvaa konservatiivisesta, hierarkkisesta ja pappisvaltaisesta kirkosta. Kirjan artikkeleista välittyy viesti lepsuilusta; tasa-arvokysymyksiin ei ole uskallettu, osattu tai haluttu määrätietoisesti tarttua.

Tasa-arvoa tarvittaisiin jo julkisuuskuvan kannalta, mutta on siinä muutakin:

– Elämän rikkauden ja monimuotoisuuden takia kirkko tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä kaikenlaisiin tehtäviin, Törmä sanoo.

Kollega Turusta korostaa, että käsitys ihmisten samanvertaisuudesta Jumalan edessä on kristillisen teologian ytimessä.

– Sen pitää näkyä kaikessa, niin rakenteissa kuin tavassamme olla. Sama koskee myös jokaisen seurakuntalaisen mahdollisuuksia toimia ja vaikuttaa. Toisen väheksyminen tai ohittaminen hänen ominaisuuksiensa perusteella on syntiä, olkoon kyse sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta vastaavasta. Se voi olla myös murtava kokemus, Leppänen sanoo.

Mielikuvista

Helmikuussa valitaan kirkon eduskunta eli kirkolliskokous. Vaalit ovat tärkeät, sillä seuraavalla kaudella rakennetaan tulevaisuuden kirkkoa.

– Linjaukset vaativat rohkeutta, mutta sitä toivon uusilta edustajilta, sanoo Törmä.

Jo nyt on tiedossa, että suhtautuminen tasa-arvoiseen avioliittoon on vaikea pala. Myös naisten asema ja naispappeus hiertävät yhä. Suuri osa kirkon jäsenistä kummeksuu sisäpiirin kiistoja, nuorten on lähes mahdoton vääntöjä ymmärtää.

– Siksi esimerkiksi avioliittokysymys täytyisi ratkaista pian, vaikka valitettavasti näyttää siltä, että ratkaisu tapahtuu kirkon ulkopuolella. Tämä vahvistaa mielikuvaa, ettemme kykene itse asioista päättämään ja löytämään yhteisymmärrystä, Leppänen harmittelee.

Pitkään seurakuntatyössä toiminut Terhi Törmä sanoo, ettei arjessa juuri koskaan kyseenalaistettu hänen oikeuttaan olla pappi.

– Kun ihmiset esimerkiksi toimitusten yhteydessä tulevat hyvin kohdatuksi, he näkevät, että kirkko välittää ja elää mukana. On hetkiä, joissa armo tulee todeksi. Ja sitä vartenhan kirkko on.

Leppänen tietää, että kirkkosuhde rakentuu kuitenkin pitkälle median kautta.

– Vaikka paikallisseurakunnista saa niitä hyviä kokemuksia, valtakunnan mediasta syntyy toisenlainen käsitys. Siksi myös ylätason keskustelu on tärkeää.

Hänen mielestään nykyinen tilanne on kohtuuton myös nuoremman polven pappismiehille, jotka ovat koko elämänsä rakentaneet tasa-arvoista kirkkoa ja yhteiskuntaa. He joutuvat kantamaan harteillaan naispappeuteen liittyvää, itselleen vierasta kielteisyyttä.

Kirkolla riittää 2000-luvun maailmassa haasteita. Leppänen esittää karuja lukuja: arkkihiippakunnan seurakunnat ovat tällä vuosituhannella menettäneet 80 000 jäsentä.

– Alueella on viisi rovastikuntaa, ja lähtijöitä on ollut yksi rovastikunnallinen. Etenkin nuorelle sukupolvelle on tärkeää, miten kirkko suhtautuu vähemmistöihin ja kohtelee heitä. Elämmekö, kuten opetamme?

Sanojen ja tekojen ristiriita nakertaa uskottavuutta.

– Sellaiseen ei ole varaa.

Jäsenyydestä

Suomessa on perinteisesti kuuluttu kirkkoon, mutta 10–15 vuoden kuluttua jäseniä on enää puolet, ehkä vähemmän.

– Hyvä hallinto tukee seurakunnan tehtävää. Kun muutumme enemmistökirkosta vähemmistökirkoksi, rakenteita on kevennettävä. Muutos on myös toiminnallinen ja hengellinen. Ei esimerkiksi riitä, että puhumme ympäristöasioista, meidän täytyy näyttää arvomme arjen tekoina, hiippakuntadekaani Leppänen sanoo.

Vaikka jäsenkato synkentää maisemaa, pilvien lomasta pilkahtelee valoa.

– Murros ja taloudellisen tilanteen heikentyminen tekee kipeää, mutta samalla helpottaa jättämään jotakin pois. Toivottavasti katse nyt kääntyy maailmaan; ihmisten kysymyksiin, hätään, odotuksiin, unelmiin.

Kirkkolain uudistus mahdollistaa sen, että seurakunta voi päättää, milloin se pitää esimerkiksi jumalanpalveluksiaan.

– Haaveilen, että jumalanpalveluselämää mietitään alueellisesti yhdessä ja rakennetaan palvelemaan erilaisia kohderyhmiä. Yksi kirkko voisi profiloitua perheille, toinen musiikin kautta. Aina kun menen laivalla Ruotsiin, poikkean Sankta Claran kirkossa, ja joka kerta mietin, milloin näen Turussa kirkon, jossa voivat herätä ne, jotka muuten nukkuisivat yön kadulla, Mari Leppänen kertoo.

Tukholmalainen kirkko tunnetaan ruohonjuuritason diakoniastaan vähäosaisimpien parissa. Vireä yhteisö toimii paljolti vapaaehtoisvoimin.

Ehtoollisella kristitty nauttii leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren. Leppästä kiehtoo ajatus teologisen ja ajallisen leivän lähentymisestä.

– Että hengellinen ja arkinen maailma kulkevat käsi kädessä, ja se näkyy myös kirkkotilojen käytössä.

Leppänen unelmoi kirkosta, jossa ovet ovat auki sekä symbolisesti että konkreettisesti.

– Rikkaassa, työntekijäkeskeisessä yhteisössä on ollut varaa pitää kirkkorakennukset auki lähinnä sunnuntaiaamuisin. Elämää pitää siirtää takaisin kirkonmäelle.

Moni poikkeaa ja pysähtyy mielellään kirkkoon, samaan tapaan kuin turistina tekee vieraassa kaupungissa tai maassa. Tampereen keskustassa on hyviä kokemuksia Aleksanterin kirkon Avoin kirkko -toiminnasta.

– Kirkko on paikka, missä saa rauhassa kuulostella Jumalaa, itseään, elämäänsä. Sellainen tarve ei ole ihmisestä kadonnut mihinkään, Törmä sanoo.

Kirkkotiloista

Arkkihiippakunnassa on käynnissä kaksivuotinen Realismi ja toivo -hanke. Kun johtavilla viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä on nykytilanteesta ja tulevaisuudesta yhteinen realistinen käsitys, muutosta on mahdollista yhdessä johtaa. Toivon näkökulmaa tarjoavat pienet kokeilut ja toimintakulttuurin muutokset.

– Ne liittyvät muun muassa kirkkotilojen monimuotoiseen käyttöön, Leppänen selittää.

Seurakunnat joutuvat tarkkaan puntaroimaan kiinteistöjään, koska nykyistä määrää on mahdoton säilyttää. Kirkot nousevat luontevasti tärkeimmiksi rakennuksiksi. Samojen seinien sisällä voi päivän mittaan olla monenlaista toimintaa. Törmän mukaan tähän suuntaan on selvästi halukkuutta.

Mari Leppänen iloitsee, kun moni hyvä käytäntö on lähtenyt leviämään.

– Sen takia hyviä kokemuksia täytyy rakentaa jossakin, malliksi muille. Uudet kirkkorakennukset mahdollistavat paljon, mutta ajatusta pitää viedä vanhempiinkin. Kun avaamme paikkoja, joissa on erityistä kauneutta, pyhyyttä ja rauhaa, samaan aikaan meidän täytyy mennä ihmisten maailmaan. Liike on kaksisuuntaista.

Myönteisen esimerkin Leppänen poimii kotinsa läheltä Liedosta. Littoisten pienen sivukirkon ovet olivat aiemmin enimmäkseen lukossa. Seurakunta alkoi pohtia rakennuksen kohtaloa. Alueen asukkaat kutsuttiin miettimään, miten he haluaisivat tilaa käyttää.

Sitten alkoi tapahtua, yhdestä lapsityöntekijästä tuli projektityöntekijä, yksi pappi nimettiin osittain alueen kyläpapiksi.

Taiteilija saa maalata kirkkoon alttaritaulun, joka vaihtuu säännöllisesti. Tämä onnistuu, koska alkuperäinen oli painokuva Jeesuksesta. Jumalanpalveluselämän rikastuttaminen ei ollut ensisijainen tavoite, mutta näin on käynyt.

Nyt kirkossa käy kuukaudessa enemmän väkeä kuin ennen vuodessa. Seurakuntakoti avattiin yhteisölliseksi työtilaksi, kyläläiset voivat osallistua hiljaisuuden joogaan, luontopäiväkerhoon, ikonipiiriin. Tarpeet ja toiveet nousevat juuri tältä alueelta.

Littoisten kyläkirkossa on järjestetty fundeeraustilaisuuksia, kirjallisuusiltoja, taidetapahtumia, yhteisiä ruokailuja.

– Väkeä tulee erilaisista ympyröistä, sellaisiakin, jotka eivät ennen ole kirkossa käyneet. Esimerkki on kannustava myös sen takia, ettei siihen ole tarvittu isoja resursseja ja rahaa, vaan olennaista on asennemuutos. Kirkkorakennuksella on suuri symbolinen arvo, sen ympärille voi rakentua vaikka mitä.

Kumppanuudesta

Seurakunnat koetaan nykypäivänäkin usein mieluisiksi yhteistyötahoiksi. Terhi Törmän mielestä tämän huomaa hyvin esimerkiksi piispantarkastuksissa ja monissa kumppanuusverkostoissa. Nykyajassa on vahva vire yhteiseen kehittelemiseen.

Samaan aikaan kun polarisaatio voimistuu, kasvaa halu yhdessä tekemiseen. Tuore, hieno osoitus tulee Aurajoen maisemista. Turkuun on syntymässä ensimmäinen pyhiinvaelluskeskus, kun kaupunki ja kirkko haluavat yhdessä lujittaa pyhiinvaellustoimintaa Suomessa.

– Olen tästä yhteistyöstä tosi iloinen. Kirkolla on paljon mahdollisuuksia, joihin pitää vain tarttua, Leppänen kiteyttää.

Teksti: Pirjo Silveri
Kuvat: Timo Jakonen

Kuka, mikä?

Terhi Törmä

Palaa otsikoihin