Nautin suuresti kaupungin iloisuudesta, kun kirkkoväki valtasi Tampereen toukokuussa. Kirkon juhlilla osallistuin moniin tilaisuuksiin, ja nautin jokaisesta hetkestä. Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Monissa puheenvuoroissa puhuttiin siitä, kuinka nuoret eivät enää löydä toivoa.

Herätyskello soi, ja huiskuhännät vieressäni vihjaisevat purinallaan, että eivät ikuisuuksiin ole saaneet murua rinnan alle. Kolme Maine Coon -kissaani tietävät aamun rutiinit. Ennen heidän aamiaistarjoiluaan mamma loikoilee vielä hetken silmät kiinni. Mitä mielessäni liikkuu, sitä ne eivät arvanne.

Tätä kirjoittaessani odotan mielessäni sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran valoisana kevättalven iltana kuulen jostakin kaukaa mustarastaan kauniin laulun. Toivon että tämän lehden ilmestyessä olen tuon hetken jo saanut kokea. Mollivoittoisuudesta huolimatta tuo ääni sytyttää vahvan valon ja toivon mieleeni.

”Älkää vastatko pahaan pahalla, älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa. Siihen teidät on kutsuttukin, jotta perisitte siunauksen.” (1. Piet. 3:9)

Kuulun katseella kasvatettuun sukupolveen. Pyhäkoulussa opetettiin Jumalan katseen löytävän kaikkialle sinne, minne kuljenkin. Itse asiassa tuo oppi on luonut minuun turvallisuuden tunteeni.

Kylmä ja kostea tuuli läpäisee vaatteemme tuntuen luissa ja ytimissä. Kylmyys hiipii käsiin ja tuntuu sielussa asti. Kylmyys kohmettaa posket, ja hymy hyytyy.

Tunnustan olevani jollain tasolla uutisfriikki. Seuraan maamme päämediaa varsin säännöllisesti ja joskus ulkomaisiakin lehtiä syventääkseni tietoa ja etsiäkseni monenlaisia näkökulmia.

Lapsuuteni hyviä muistoja on leivän hakeminen aitasta, jyvälaarista, johon ruislimput laitettiin säilöön kesäaikaan. Siellä ne säilyivät tuoreina. Voi sitä tuoksua, kun leivän kuoren rosoiseen pintaan oli jäänyt jyviä.

Elämme sitä aikaa, kun kesän lämpö ja loma-aika alkavat olla vain hiljaa himmenevä muisto. Soittolistoilta ovat kadonneet Pitkä kuuma kesä ja Vielä on kesää jäljellä, ja kaiken nielaiseva arki on taas ottanut meidät valtaansa. Toisenlaiset ääniraidat soivat, kun ampaisemme aamupuuromme, vihersmoothiemme tai kahvimukimme äärestä päivän askareisiin.

Tampere on koulujen ja oppilaitosten kaupunki, ja elokuussa palataan lomilta koulunpenkille. Lapset, nuoret ja nuoret aikuiset tulevat hyvinkin monenlaisista elämäntilanteista, ja paluu kouluun herättää paljon tuntemuksia. Jännitystä on ilmassa erityisesti niillä, jotka nyt aloittavat koulutien tai tulevat uuteen opinahjoon.

Monikulttuurisessa työssä minua kiehtovat erilaiset tavat ja ajattelumallit sekä niiden takana olevat uskomukset. Jokainen meistä kantaa omaa historiaansa ja sen vaikutusta. Itse asiassa kaikki toimintamme heijastaa kulttuuria, johon kuulumme tai jonka olemme omaksuneet. 

Mikä minulle on pyhää? Aihe nousi esiin kirjoittajaryhmässäni. Koin kysymyksen vaikeaksi, määrittelyn hankalaksi. Etsin tietoa, mitä pyhyys tässä ajassa, tässä hullussa nykymaailmassa tarkoittaa. Mitä se minulle on?

Joitakin juhlien valmistelu innostaa, toisia melkeinpä ahdistaa. Kumpaan ryhmään sinä kuulut?

Nuortenleirillä tammikuussa 2013 istuin yksin leirikeskuksen kappelin lattialla, katselin kynttilöitä ja ajattelin, että elämässä on oltava jatkossa vähän keskittyneemmin ja vähän hitaammin.

Viime marraskuussa jokaiseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan valittiin luottamushenkilöt päättämään seurakuntien toiminnasta ja taloudesta seuraavaksi neljäksi vuodeksi.

Onhan se aika uskomatonta! Että joku tietty konsepti on uhmannut ajan kulumista jo 30 vuotta, ja vieläkin pysyy virkeänä. Vastaavia esimerkkejä täytynee etsiä saippuasarjoista tai kuuluisista teatterikappaleista – tai hiljattain lauletuista Kauneimmista Joululauluista. 

Muutettuani alkusyksystä kaupunkiin olen tehnyt matkoja polkupyörällä enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Maaseudulla, entisellä asuinpaikkakunnallani ei ollut ruuhkaa kevyen liikenteen väylillä, mutta Tampereella on.

Parin viikon päästä Missio2022 näkyy kaikkialla. Se haastaa miettimään, mikä kristillisessä uskossa on etsimisen arvoista.

Rippikoululeirille valmistautuessani mieleeni nousee kaukainen muisto. Olin aikoinaan omalla riparillani Tampereella, Toimelassa. Kyseessä oli vanha, tunnelmallinen puuhuvila Näsijärven rannalla.

Olimme muutama vuosi sitten mieheni kanssa kahdestaan kesälomareissulla. Suunnittelin reitin siten, että se sisälsi pysähdyksiä lintutorneille, kansallispuistoihin, luontopoluille sekä perinnenähtävyyksille. Nousimme monenlaisiin torneihin ja kävelimme kilometritolkulla metsäpolkuja.

Yksi varhaisimmista ruokamuistoistani liittyy vastapaistettuihin ruisleipiin, joiden kutsuva tuoksu täytti pirtin ja houkutteli meidät lapset lämpimäisille. Vielä aikuisenakin tuo muisto pysäyttää minut usein kaupan tuoreleipätiskille. 

Tammikuun yhdeksäntenä vietimme 1. sunnuntaita loppiaisesta. Kirkkovuoden aihe oli Kasteen lahja. Samana päivänä täytin 60 vuotta.

Vuoden vaihtuessa ihmisillä on usein pyrkimys jollain tavoin hahmottaa, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Viime vuodet olemme joutuneet elämään aivan uudenlaisessa epävarmuudessa. Elämme jälleen monestakin syystä aikaa, jossa tulevaisuuden muotoutumisesta ei juurikaan voi sanoa mitään varmaa tai tarkkaa.

Joulun puu on kuusi. Moni ostaa tuoreen kuusen kotiin. Harva lähtee itse metsään joulukuusen hankintaan. Joku kaivaa kaapista keinokuusen ja sytyttää siihen valot. Joku tyytyy katselemaan kuusia metsässä tai Keskustorin jyhkeää puuta.

Teen työtä ammatillisissa oppilaitoksissa. Olen pappi ja edustan kirkkoa siellä, missä liikun. Rakastan työtäni sen vaihtelevuuden ja yllättävyyden takia – ja joskus siitä huolimatta. Saan energiaa ja innostusta ihmisten tapaamisesta, loppuviikosta usein jo väsyn siihen ja haluan olla yksin.

Moni erilaisuutta kokeva haluaisi olla oma teeskentelemätön itsensä. Voiko seurakunnissa ilmaista poikkeavia ajatuksia ilman ulossulkemisen pelkoa?

Jumala, Isämme, me kiitämme Sinua siitä, että Jeesus Kristus on avannut tien Sinun luoksesi. Vahvista uskoamme, lisää toivoamme ja uudista rakkauttamme.

”Sana soi, soi sieluni / virkistä myös mieleni / että kevään kohtaisin / mielin herkin, avoimin.”
Tämä laulu on soinut jo 233 kertaa Tuomiokirkkoseurakunnan ja Suomen Raamattuopiston Sana Soi -illoissa. Sen piti soida yhteislauluna myös 18.4.2021. Viekas virus vain esti kaikki kevätillat. Kaikella on aikansa, nuoteissakin taukonsa.

Syksyn alkaessa oloni on usein ollut energinen tavalla, joka saa ilmoittautumaan zumbatunneille, aloittamaan latinan opiskelun, ottamaan vastaan uusia työprojekteja, ryhtymään vapaaehtoistehtäviin…

Takavuosina jääkiekkomatseissa kaukalon laidalla ollut toimittaja haastatteli pelaajia ja valmentajia ja päätti aina haastattelunsa sanomalla: ”ja takaisin yläkertaan.” Tästä ottelun selostaja sitten jatkoi. Mainio Kummeli-ryhmä teki tästä myös hauskan sketsin.

Minä olen tie, totuus ja elämä. Nämä Messukylän kirkon alttarin yläpuolella olevat Jeesuksen sanat ovat monella tavalla olleet mukana vuosissani.

Pappina olen kohdannut monenlaista, koronan aiheuttamaa surua viime kuukausina. Suru tulee, kun ei voi tavata ihmisiä henkilökohtaisesti ja olla läsnä heidän ainutkertaisissa hetkissään.

Onko sinun ollut joskus vaikeata rukoilla? Entä kun pappi ei enää osaa rukoilla?

Adventin aika on perheessämme iloista odotuksen aikaa. Alamme adventtina pikkuhiljaa koristella kotia joulua varten. Vapaapäivinä pesen ikkunat, ja mieheni laittaa sitten puhtaiden ikkunoiden väliin kyntteliköt. Ulkovalot sytytämme adventin ajan alkaessa.

Myönteisten ajatusten voima on osaksi selittämätön energian lähde. Voimme siis itsekin olla sekä lähettimiä että vastaanottajia viestiessämme ajatuksiamme lähelle ja kauas. Lukemattomat ihmisten kokemat elämykset todistavat, miten he ovat tunteneet saaneensa ilmojen teitä tukea ja voimaa kaukanakin asuvilta ystäviltään.

Toukokuussa osallistuin Espanjassa Compostellan pyhiinvaellusmatkalle, ilman ennakko-odotuksia siitä, mihin olin lähdössä. Matkalla oli vapaus tehdä valintoja, ottiko matkan luonto-, liikunta- tai kulttuurielämyksenä, yhteisöllisenä kohtaamisena, sisäisenä matkana vai hengellisenä kokemuksena. Kaikki oli mahdollista.

Kymmenen vuotta on ihmisen mittakaavassa pitkä aika. Sen verran työskentelin Arkkihiippakunnassa, eli tamperelaisittain Turun hiippakunnassa. Hiippakunnan vaihtaminen on myös peiteilmaisu kuolemalle. Paluu Tampereelle antaa näin tilaisuuden katsella Tamperetta ja seurakuntia kuin ylösnousemuksen jälkeen. Mikä muuttuu vuosikymmenessä?

Jumala ei ole ainoastaan kutsu meitä ikuiseen elämään taivaaseen. Hän on myös arjen Jumala monine hyvine neuvoineen arkielämämme ja ihmissuhteittemme sujumiseksi. Se jää meiltä usein huomaamatta.

Adventti on odotusta. Aikaa katsellaan kalenterin luukuista. Neljä viikkoa kysyy malttia. Päiviä lasketaan, kunnes niitä on vain muutama ja lopulta ei yhtään.

Näin profeetta Jeremia kehotti 2500 vuotta sitten israelilaisia, jotka pakotettiin lähtemään pois kotiseudultaan Babylonian suurvallan alueelle, nykyisen Irakin seudulle. Profeetta kannusti israelilaisia rakentamaan taloja ja istuttamaan puutarhoja. Jumala tahtoi heidän ottavan vastuun elämästään ja tulevaisuudestaan uudessa ympäristössä.

Tekosyyt ohjasivat elämääni, ne muuttivat minua erilaiseksi, heikoksi.

Maailmassa eläminen ei ole välttämättä sitä, että mennään voitosta voittoon. Vaikeuksia voi tulla itse kunkin elämään. Sellaista on ihmiselo.

Mikä saa ihmisen aina uudestaan ja uudestaan yrittämään tilanteessa, joka järjellä ajateltuna näyttää toivottomalta? 

Sateenkaarimessu ja Tuomas-yhteisö ovat avanneet silmiäni näkemään, että on olemassa runsaasti erilaisia hengellisiä ihmisiä. Monipuolisuus on ilahduttavaa rikkautta. Nämä yhteisöt ovat nuorekkaita ja avoimia uusille ihmisille.

Mielestäni paras kysymys ikinä on: mitä sinulle kuuluu? Vastaajan valittavaksi saa jäädä, mitä hän tilanteestaan kysyjälle kertoo, mutta esitetty kysymys takuulla lämmittää mieltä.

Italialaisen renessanssiajan taidemaalarin Lorenzo Lotton maalaus Paimenten kumarrus vuodelta 1530 on syvällinen kuva joulun sanomasta. Samana vuonna kirjalliseen muotoon kiteytettiin uskonpuhdistuksemme merkittävin tunnustuskirja Augsburgissa. 

Elämä on annettu meille elettäväksi omakohtaisesti. Emme voi siirtää sitä tuonnemmaksi – se on tässä ja nyt. Emme myöskään voi käyttää sijaista.

”Minkä ikäisen lapsen kanssa voi aloittaa iltarukouksen?” Tätä minulta on vuosikymmenten varrella silloin tällöin kysytty.

 Jumalanpalveluksen sisällöstä on aikojen kuluessa käyty monenlaisia keskusteluja. Aikoinaan tehty uudistus musiikin lisäämisestä messuun ei tuonut kaivattua lisäystä kävijämääriin.

Jumalan aika
Kun on Jumalan aika
erämaassa kukat nousevat kukkimaan
ja
nyt olen pyhän yllättämänä
tässä, tänään.