Juuria juurettomille

Ajoittain tunnen ulkopuolisuutta ja vierautta, ikävääkin. Erilaisten tapojen, sanontojen, reittien ja paikkojen tutuiksi ja omiksi tuleminen ei tapahdu hetkessä. Juurien kasvattaminen uuteen maaperään vie aikaa.

Isovanhempani syntyivät Karjalassa, ja joutuivat lähtemään evakkoon sodan alta. Monissa evakoissa asui erilaista juurettomuutta; kaivattiin jonnekin mitä ei enää ollut. Koti jäi sinne, minne ei voinut enää palata, ja moni kohtasi uudessa asuinpaikassa ennakkoluuloja. Monessa nuo ajat kokeneessa tuo juurettomuus pysyi, jopa elämän loppuun asti. Saman kohtalon ja saman trauman joutuvat kokemaan tuhannet ja taas tuhannet ihmiset eri puolilla maailmaa tänäänkin.

Sanotaan, että ihminen tarvitsee juuret ja siivet. Jotain, minkä päälle rakentaa ja jotain, mitä kohti tavoitella. Unelmia, toiveita ja vähän tuulta siipien alle. Jotain mikä kantaa eteenpäin.

Pääsiäisen ilosanoma on vuosisadasta toiseen muuttumaton ja aina yhtä suuri: Jeesus voitti kuoleman vallan ja nousi ylös kuolleista. Näin tekemällä hän pelasti meidätkin, ja antoi meille ikuisen elämän toivon. Hän ankkuroi meidät aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla Jumalan armoon ja rakkauteen. Hän kasvattaa meille juuret, jotka ovat niin vahvat, että niihin voi aina luottaa, vaikka elämä ympärillä olisi kuinka myrskyisää.

Samalla hän antaa meille siivet, unelmillemme suunnan ja on itse tuuli siipiemme alla. Hän on se, joka kantaa meitä eteenpäin. Kristuksen ylösnousemus on meidän uskomme perusta, se on kallio, jonka päälle voimme turvallisin mielin elämämme ja kirkkomme rakentaa.

Myös kirkossa meillä on aina juuret. Olimmepa missä tahansa, kirkossa voimme kokea olevamme aina kotona. Tuomiokirkon alttarilla ensimmäistä kertaa seisoessani en tuntenut vierautta, ulkopuolisuutta enkä edes jännitystä, vaan levollista tuttuuden tunnetta. Tässä olen kotona.

Katri Vilén, Kappalainen, Tuomiokirkon lähikirkkoalueen vastuupappi