Hengen leipää
Ilman armoa totuus on armoton
Keiden ansiota tämä tosiasia on, siitä ei ole
yksimielisyyttä. Siitä on yhä erilaisia tulkintoja, erilaisia kertomuksia.
Ehdottomasti totta on historiassa aina vain se, mikä on
tapahtunut, sen sijaan ei koskaan kaikki se, mitä noista tapahtumista
kerrotaan. Kun jotain kerrotaan, aina voi jäädä jotain kertomatta, joko
tietoisesti sen julki lausumista vältellen tai siksi, ettei ole nähty, kuultu
eikä ymmärretty kaikkea. Siksi jokainen yksittäinen kertomus on
tarkimmillaankin aina vajaa.
Myös vuoden 1918 tragediasta on vuosikymmenien mittaan
esitetty paljon varmoja ja ehdottomia väitteitä, jotka myöhemmin ovat
osoittautuneet puutteellisiksi. Jos nuo väitteet ovat juurtuneet osaksi meitä
kannattelevaa oikean Suomen ja suomalaisuuden ideaa, niistä on vaikea luopua,
vaikka varmaa uutta tietoa tulisikin. On vaikeaa omaksua uusia näköaloja. Kivutta
se ei juuri koskaan käy.
Kaikkiin historian tapahtumiin on syynsä, mutta läheskään
aina ne eivät ole niitä, mitä syiksi kulloinkin kerrotaan. Kertomuksemme eivät
ole objektiivisia. Vaikka sellaiseen vilpittömästi pyrkisimme, niissä on silti
aina subjektiivisen tulkinnan patinaa – joko omaamme tai sitten oman yhteisömme
niihin kuorruttamaa. Se koskee myös satavuotismuistoa.
Kirkkomme käänsi tuossa sadan vuoden takaisessa tragediassa
selkänsä satojen tuhansien omien jäsentensä kertomuksille. Se leimautui valkoiseen
kertomukseen, horjui kansallisen ideologian ja universaalin olemuksensa
välisessä jännitteessä.
Laajemmin vasta toisen maailmansodan jälkeen se on alkanut
ymmärtää, mitä noiden ihmisten mielissä silloin liikkui, ja arvioida sitä omasta
uskon perinnöstään käsin. Sehän ei ole musta eikä valkoinen, ei valkoinen eikä
punainen, ei kanna mitään aatteellista väriä, vaan avautuu kaikkien ihmisten
puolesta kärsineen, kuolleen ja ylösnousseen Kristuksen sanoista ja teoista –
täällä ja kaikkialla maailmassa.
Pidämme objektiivista totuutta arvona, jolla on moraalinen
velvoittavuus. Ainakin sellainen vaatimus sisältyy oman kristillisen uskomme
ytimeen. Muistamme varmaankin Jeesuksen sanat, jotka hän lausuu Johanneksen
evankeliumissa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella
opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.”
(8: 31–32)
Totuus vapauttaa, kun kertomus vastaa sitä, mikä on
tapahtunut. Myös kipeä totuus vapauttaa, puhdistaa, jos sen jakaman tuomion
hyväksyy. Armo on aina totuuden kumppani. Armo tulee todelliseksi vain sille,
jonka totuus on paljastanut. Ilman sitä eivät haavat pääse paranemaan. Mutta ilman armoa totuus on armoton.
Vaikka emme pakenisi totuutta, vaikka olisimme valmiita tunnustamaan
sen kaikessa laajuudessaan sellaisena kuin se on, olemme silti jatkuvasti vasta
matkalla sitä kohti. Silloinkin, kun me pyrimme objektiivisuuteen, me taivumme
helposti siihen suuntaan, mikä jollain tavoin vastaa omia toiveitamme ja
uskomuksiamme. Siksi joudumme helposti osittaisten ja puolueellisten
tulkintojen vangiksi, koskevat nämä tulkinnat sitten itse tapahtumia tai sitten
niihin johtaneita syitä.
Siksi totuuden etsintä johtaa siihen, että historia
joudutaan kirjoittamaan aina uudestaan, sillä aiempien totuudeksi uskottujen
tapahtumien ja selitysten takaa löytyy uusia tapahtumia ja selityksiä. Mutta
löytyy myös tosia tapahtumia, jotka ovat jääneet meiltä kokonaan kätköön, jotka
eivät ole olleet osa omaa tai yhteisömme kertomusta. Myös ne on kohdattava,
jotta totuus ja armo voisivat tehdä parantavan työnsä.
Professori Juha Siltala julkaisi yhdeksän vuotta sitten
erittäin laajaan lähdeaineistoon nojaavan tutkimuksen Sisällissodan psykohistoria. Se on tuskallista luettavaa, lukee
sitä sitten kumpaan tahansa itsenäisyytemme vuosisadan suureen kertomukseen
samastuva nykysuomalainen. Siltala tiivistää työnsä tulokset toteamalla: Sodan
kummankin osapuolen esittämien yhteiskunnallisten päämäärien kannustimena oli
korkeita eettisiä ihanteita, mutta lopulta kumpikin osapuoli, punainen ja
valkoinen, toteutti viimeistä piirtoa myöten sen irvikuvan, jonka vastapuoli
oli siitä omassa propagandassaan piirtänyt.
Kumpikin osapuoli teki tekoja, joita nykyisin kutsuttaisiin
rikoksiksi ihmisyyttä vastaan, ero niiden välillä ei ole laadullinen, vain
määrällinen – ja tässä tapauksessa voittajan tappioksi.
Tuosta neljän kuukauden sodasta on vuosikymmenien mittaan
käytetty useita tunteisiin vetoavia nimityksiä. Ne ovat olleet tärkeä osa sitä
kertomusta, jota osapuolet ovat omassa yhteisössään toistaneet ja siirtäneet
ensin isoisiltä ja isoäideiltä isille ja äideille, sitten heiltä kolmannen
polven pojille ja tyttärille. Mikään niistä ei yksinään vastaa sitä tarkentuvaa
kuvaa, jonka uusi tutkimus on tuosta tragediasta paljastanut. Nyt olisi aika
kääntää viimeisetkin kivet.
Myös historiassa vain totuus tekee vapaaksi, antaa
mahdollisuuden uuteen alkuun. Eikä tämä koske pelkästään kansojen ja valtioiden
historiaa, vaan myös niiden keskuudessa eläneiden ja elävien kirkkojen
historiaa. Etelä-Afrikan apartheidin ajan haavoja on käyty kasvokkain läpi
totuuskomissioissa, joissa myös paikalliset kirkot ovat olleet osallisia
parannusta etsivissä ja edistävässä prosesseissa.
Nuo vuoden 1918 sodan nimitykset ja niihin liitetyt kertomukset
ovat erottaneet meitä suomalaisia toisistamme, rakentaneet muureja ja kaivaneet
vallihautoja välillemme, välillä korjailleet niitä, pitäneet niitä yllä. Vielä
tänäänkään ne eivät ole historian eroosiossa niin mataliksi murenneet, ettemme
niihin yhä kompastuisi ja jalkojamme loukkaisi.
Itse olen kasvanut kodissa, jossa Vapaussota oli tuon
tragedian nimityksenä itsestään selvä, ja ajatus siitä, että voisin, että
minulla olisi lupa etsiä ystävyyttä toisen osapuolen lastenlasten kanssa, oli
minulta, 50-luvun alun poikaikäiseltä, ankarasti kielletty. Kun suuressa
ymmärtämättömyydessäni sellaisia askeleita otin, jouduin äkäisin komennoin
takaisin ruotuun. Se tuli jostain isän ja äidin ajasta ja maailmasta, joka ei
ollut minun aikaani eikä minun maailmaani. En ymmärtänyt, miksi niin piti olla,
mutta olin silloin tietysti kuuliainen niin kuin lapsen kuuluu olla.
Olen sen jälkeen kulkenut pitkän tien, ymmärtänyt vähitellen, että valkoinen Suomi ei ole ollut ainoa oikea Suomi, että on myös muun värisiä kertomuksia, joita minun on kuunneltava. Niin on tehtävä, jotta olisin rehellisesti etsimässä vapauttavaa totuutta, siis myös sitä totuutta, joka Kristus itse on. Niin on tehtävä, jotta olisin kulkemassa sitä tietä, joka hän on, ja elämässä sitä elämää, joka hän on. Tässä on tehtävää myös tälle vuodelle.
Juha Pihkala puhui Tammisunnuntain kirkkoillassa 28.1.2018