Kuolema luo elämää

Kahden viime vuoden aikana kaikkiaan 21 sukulaista, ystävää, tuomasta ja muuten tuntemaamme ja tapaamaamme henkilöä on kuollut. Useat ovat olleet yli 90-vuotiaita, kuten isäni serkku, tätini, vaimoni serkku ja Tuomasmessun isähahmo. Tai yli 80-vuotiaita, kuten vaimoni kollega, vihkipappimme.

Kahden äidin kuolemat ovat kouraisseet sydämen pohjasta. Toinen kuoli 44-vuotiaana juhannusaattona. Hänet vaimoni tunsi tämän vauvaiästä asti, vihki ja kastoi lapsen. Hän oli myös oppilaani lukiossa. Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko soitto-oppilaita.

Toinen kuoli 45-vuotiaana samana päivänä, kun hänen esikoisensa täytti 18 vuotta ja oli jättämässä äidilleen jäähyväiset. Neljä lasta ja puoliso jäivät kaipaamaan häntä.

Joskus on oikein suma. Syksyllä olimme kahden läheisen ihmisen siunaustilaisuudessa, ja myös ystävämme sisko siunattiin.

Tällaisten tapahtumien jälkeen tulee väkisinkin mieleen oma kuolevaisuus. Varsinkin, kun terveystilanne mietityttää.

Jeesuksen vertaus vehnänjyvästä on osuva. Ellei se kuole, ei se voi tuottaa elämää eli satoa. Jos lehtipuiden lehdet eivät putoaisi ja kuolisi, puu itse kärsisi, koska lehtien yhteyttämä energia ei siirtyisi puiden juuriin täysimääräisesti keväällä alkavaa kasvua varten.

Ruskaa ihaillessamme katselemme värikästä, kaunista kuolemaa. Kuolleet lehdet eli karike ovat elintärkeitä luonnon elämälle.

Karike tekee maan hedelmälliseksi kasveille, koska se parantaa maaperän kykyä pidättää vettä ja ilmaa. Se on tärkeää kasvien juurille, sillä se pitää yllä pieneliöitä ja sieniä, joita ilman puut eivät eläisi. Lisäksi se suojaa maaperää eroosiolta, sitoo hiiltä maaperään ja torjuu ilmastonmuutosta.

Myös maallinen majamme haudassa maatuessaan pitää yllä elämää. Ei siis olisi elämää ilman kuolemaa.

Tärkein kuolema on Jeesuksen kuolema ristinpuussa. Se rikkoi maallisten lakien rajan. Jeesukseen uskoville se mahdollistaa iankaikkisen elämän ja ilon hänen seurassaan.

Kirjoittaja on entinen Tuomasmessu-aktiivi