Pyhän kokemuksia luonnossa

Tunne yksin kipinävuorossa ollessa on usein erikoinen. Olen yhdessä muiden kanssa, mutta toisaalta kuitenkin tuntuu, että olen yksin hiljaisessa metsässä.

Tunne yksinolemisesta ja yhteydestä muiden kanssa on usein läsnä luonnossa. Vaellusreissuja erämaahan tehdään yhdessä, mutta luonnon jylhyys ja armottomuus saavat tuntemaan, että tässä olen nyt oman jaksamisen varassa. Jalkoja kolottaa, on jano eikä aina pääse peseytymään. Yöllä kirkasta tähtitaivasta tiiraillessa koen itseni aivan mitättömäksi.

Luonto tuo kuitenkin myös paljon turvaa. Luonto pysyy, jos siitä huolehtii. Metsän voi oppia tuntemaan, kun sitä kuuntelee. Luontoon liittyy henkilökohtaisia muistoja ja se pysyy suhteellisen muuttumattomana, vaikka asiat omassa arjessa muuttuisivatkin. Luonnossa on rauhallista, puhdasta ja rentouttavaa. Sen armoilla on mahdollista oppia toimimaan ja kun luontoa kunnioittaa, se myös antaa roppakaupalla takaisin.

Ristiriidoissa onkin luonnon viehätys: metsät ja luonto ovat minulle todella rakkaita, mutta samaan aikaan ne vetävät nöyräksi. Metsä voi olla armoton eikä sitä pysty hallitsemaan. Samaan aikaan vähän pelottava metsä tuntuu myös turvalliselta. Metsä tuntuu kodilta, mutta samaan aikaan se on salaperäinen eikä siitä koskaan voi saada selville kaikkea.

Luonnossa ollessani korostuvat pyhyys ja Jumalan varjelus. Raikas ilma ja hiljaisuus vahvistavat pyhyyden kokemusta. Vaikka on yksin pimeässä metsässä, voi luottaa siihen, että Jumalan huolenpito ulottuu myös sinne.

”Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.” (Psalmi 139: 7–10)

Anni Ylinen