Kohti sovintoa ja rakkautta
Olemme lähteneet kierrokselle Kalevankankaan hautausmaalle. Seuranamme on kolme herrasmiestä: Timo Malmi, Martti Huttunen ja Voitto Silfverhuth. Tarkoituksenamme on etsiä ja löytää kylmästä muistojen kehdosta lämpimiä tunteita.
Tälle matkalle meidät on ohjannut kirjailijan, runoilijan, kääntäjän, historiantutkijan, kotiseutuoppaan sekä sotakamreerin Timo Malmin teos Kalevankankaan rakkauksia (Warelia 2021). Se on Tampereen sotakirja -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa käsitteli saman paikan unelmia.
Tuoreempi teos peilaa Suomen sisällissodan 1918 sekä talvisodan (1939–1940) ja jatkosodan (1941–1944) aikojen tuntoja.
On nuorten, sisarusten, äidin ja isän, äidin ja tyttären, puolisoiden välistä lempeä ja lämpimiä tunteita. On myös rakkautta lähimmäiseen, luontoon, taiteeseen, runoon ja proosaan, kotiseutuun, koulutukseen ja sivistykseen, oikeudenmukaisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen – jopa urheiluun.
Malmi kertoo Kalevankankaan vankileirillä syntyneistä rakkauksista. Kirjasta löytyvät sydämen hyvyys, enkelit, kuoleman rakkaus ihmisiin ja järjettömyys rakkauden vastakohtana. Myös taistelun lapset ja sotaorvot kertovat tarinansa. Mummujen rakkaus ylittää sankaruuden.
”Rakkaus, mitä muuta se on, kun tarttumista kärryn perälautaan. Yhressä tyäntämistä. Kaiken mukaan ottamista, tippuvista kiinni pitämistä. Yhteisvastuullisuutta.” (Timo Malmi)
Vanhan testamentin tapaan
Kalevankankaan rakkauksia -kirja on jaettu osiin Vanhan testamentin tapaan. Tekijänsä mukaan sitä ei ole tarkoitus lukea kerralla, eikä välttämättä järjestyksessäkään.
Kirjaa voi Malmin mukaan käyttää pyhiinvaelluksen valmisteluun:
”Iltavalaistu ja kesäauringon kultaama Kalevankangas tuo kulkijan tueksi koko satavuotisen hautausmaan hengen voiman. Kaikilla haudoilla on tarinansa. Voi valita mihin pysähtyy, kiittää Luojaansa, ylistää kohtaloaan.”
Matkaevääksi voi ottaa Pyhän Birgitan sanoja, tai profeetta Paavalin tutun määritelmän rakkaudesta:
”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”
Kotiseuturakkaus on saanut Malmin kirjoittamaan nämä teokset unelmista ja rakkauksista, niin kuin monet muutkin hänen kirjoistaan.
– Näillä tapahtumilla on täällä edelleen paljon merkitystä. Siksi haluan perehtyä niihin ja ymmärtää. Tapani kertoa on mennä tunteet edellä ja kertoa yksilön, ruohonjuurien tasolta.
Hän miettii, että Ukrainan veljessodassa on samojakin piirteitä kuin Tampereen tapahtumissa vuonna 1918.
– Yhteistä on myös se, että sotavankeja alkaa esiintyä.
Sodissa kysytään eettisyyden perään, esimerkiksi siinä, miten vankeja kohdellaan ja mitä heidän väitetään tehneen.
”Hänet oli Punainen Risti komentanut hoitamaan miehiä, jotka olivat valmiit kaatumaan maan eestä. Hän teki kaikkensa pelastaakseen elämälle rusoposkiset tytöt ja uljaat urhot.” (sairaanhoitaja Tekla Virtasesta)
Pysähdymme katkaistun koivun luo. Malmille hujan hajan lojuvat puun palaset tuovat mieleen Ukrainassa nyt lojuvat sodan särkemät ajoneuvot, samoin Kalevan kirkon Särjetty ruoko -teoksen.
Puu on työntänyt juurensa syvälle hautapaikkoihin, siksikö sen aika tuli täyteen?
– Ennen sen oksat kurottivat kohti aurinkoa.
Hän löytää hautausmaalta huolehtimisen ajatuksen.
Amor saapuu paikalle
Vaikka Kristus oli sisällissodan aikana haussa, ”Kalevankankaan sotavankileirin piikkilankojen keskellä pyrähteli kesäauringossa…Venuksen poika Amor.”
”Amorin osumat olivat Jumalan salaisuuksia. Mutta kaikki näkivät joulukuun alussa, että Tekla ja Einari kihlautuivat.” (Tekla Virtasesta ja sotavankileirin papista Einari Kaakisesta)
Sisällissodan vaiheissa ihastuivat myös Asta Koivunen ja Elo Syvänen sekä Martta Koivunen ja Gunnar Keltamäki.
”Kalevankankaalla heidän sielunsa sivusivat ensimmäisen kerran, karhensivat tartuntapinnan rakkaudelle.” (Timo Malmi)
Isänmaata rakastavia ja sen parasta ajattelevia oli 1918-tapahtumissakin molemmin puolin. Se rakkaus ehkä sai vaihtamaan työväenliikkeestä suojeluskuntaan ja sukunimenkin toiseksi. Nuorten lempi ei aina katsonut poliittista puolta silloinkaan.
”Kalevankankaan korkeimmalla paikalla on maassa kivestä vuoltu merkki… Sen läheisyydessä Amor jakaa yhä rakkautta. Varmimmin tartunnan saa, jos…kapuaa mäelle tositarkoituksella ja tähyää käsi kädessä yli kunnaan.” (Timo Malmi)
– Ukrainassakin nuoret ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja häitä on pidetty panssarivaunun nokalla. Nykyään on Tinder, aikanaan laitettiin lappusia, joissa sanottiin, että ”terhakkaat punakaartilaiset haussa”. Oli myös työläissoturien ja kaartin naisten romansseja, Malmi kertoo.
”Minä kaaduin rakkauteni vuoksi. sillä tyttöni kuva antoi minulle voiman ja tämä puhdas rakkaus innosti minut kaikkeen, mitä tein. Rakkauden siivittämin aivoin katsoin kuolemaa; sen takana hymyili tyttöni. Niin oli helppoa kaatua.” (runoilija Lasse Heikkilä)
Jos liimaa ei väkisin riuhtaista pois, sen vetolujuus voi kestää. Silfverhuth mainitsee pariskunnan, joka noin 70 vuotta yhdessä oltuaan tahtoo yhä rakastaa.
Pariskunnat lepäävät vieretysten, toisinaan ystävätkin lähekkäin. Silfverhuth tietää, että Veikko Sinisalolle oli hyvin tärkeää olla kantamassa rakasta ystäväänsä Väinö Linnaa hautaan, ja nyt ystävykset lepäävät ”puhe-etäisyydellä”.
Ymmärrystä ja kaipausta
Martti Huttunen on yksi niistä monista, jotka tietävät jotain siitä, miten lapset kokevat sodan. Hän kohtasi oudon tilanteen Viipurissa talvisodan alkamispäivänä 30.11.1939:
”Mie olin sillo aamul lastentarha pihal, ku iso lentokone tul matalal iha suoraa kohti. Miust tuntu, et sen kuljettaja katso minnuu siit konnee lasisest nokast. Mie jo nostin vähä kättäin, et mie vilkutan, mut onneks älysin äkkiä vettää sen alas.”
Martti oli aiemmin kuullut sanan ”neuvottelut”, ja ehti ajatella, että onkohan tämä sitä.
”Hää ku aukaskii pommiluukut ja melkee heti alko rytistä. Mie pelästyin iha kamalast ja juoksin siit paikast lähellä olleen kummisetäni leipomoo turvaa. Sielt Äiti haki miut illal kottii.”
Kohta olikin edessä astuminen junaan ja evakkomatka.
– Äiti tempasi käsilaukkuunsa isän kuvan, ja toiseen käteen minut. Sitten lähdettiin, ei siinä ehditty pakata matkalaukkuja.
Sotilasjunat tulivat vastaan täynnä rintamalle meneviä miehiä.
”Matka sellases tavaravaunus, jossa muute kuljetettii karjaa, ol pitkä ja kylmä. Loppujen lopuks Kiuruveden asemal isännät valitsivat sitte meit evakoita rekkiisä.”
Martti oli tuolloin viisivuotias. Murre, johon lapsena on juurtunut, tulee yhä selkäytimestä, kun irti pääsee:
– Viipuris mie olin oppinu jo kirjaimet semmosist maalatuist puupalikoist ja evakkomatkal vissii tätä maantietookii vähäse. Tampereella sit ihmettelin, ku aseman tunnelist työnty Puolimatkankadun, nykysen Itsenäisyydenkadun, mäkkee linja-auto, jonka nokassa luki Lappi ja seuraavassa Petsamo!
Tampereelle Martti äiteineen oli tullut enon, evakkojunan veturinkuljettajan, saatua siirron kaupunkiin. Suku majoittui kahden huoneen ja keittiön huoneistoon, joissa asui yhteensä 16 henkeä. Lattialla nukuttiin, ikkunoiden tilalla oli aluksi pahvit.
– Joka paikassa on kohdeltu hyvin, Huttunen kuitenkin vakuuttaa.
Kotikaupunkihan Tampereesta tuli. Täältä löytyivät koulukaverit, ystävät ja rakkaat sekä tärkeimmät työpaikat.
– Ihana vaimokin, jonka kanssa saimme kulkea yhteistä matkaa 57 vuotta. Kuutisen vuotta sitten hän menehtyi ja lepää nyt äitini ja tätini vieressä täällä Kalevankankaalla.
Isän ja isovanhempien haudat jäivät sotien myllerrysten jalkoihin. Isänsä Martti oli menettänyt ollessaan kaksivuotias.
Hänen äänensä sortuu vähän, mutta jatkaa sitten kummastellen:
– Eikö ole ihmeellistä, että sain pitää äitini 96-vuotiaaksi saakka.
Kaipaus häivähtää hetken näkyvissä.
Lapsuudesta on jäänyt joitain muistikuvia, muun muassa siitä, kun mummo talutti Viipurin tuomiokirkon ohi.
Malmin lukudraamassa Haljennu kivi, joka esitettiin Juhani ”Juice” Leskisen 75-vuotisjuhlilla, Martti Huttunen esitti Juicen Eini-äitiä käyttäen tämän kotiseudun Impilahden murretta.
Niin ikään evakkoperheen pojalle, jatkosodan aikana syntyneelle Voitto Silfverhuthille on kerrottu, että eno joutui talvisodan alettua sytyttämään kotitalonsa tuleen Valkjärveltä lähdettäessä, jotta se ei hyödyttäisi vihollista. Rakkaus maahan ja sen ihmisiin säilyi, vaikka kotiseudun joutui jättämään.
”Hän tallensi paljon nykyisten ja tulevien asiasta kiinnostuneiden silmäiltäväksi. Muistelmat täyttyivät kotiseudun ja isänmaan rakkaudesta.” (sotamies Kalle Syväsestä)
Sotamiehellä riitti ymmärrystä myös vastapuolen kokemuksiin. Mikä lienee tullut ihmisarvon hinnaksi?
Onko siitä kauan?
”Runoilija Kössi Kaatra antaa Aaton ja Hilman vaiheisiin poljennon: taistelurunot oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta, rakkaussonetit ihmisten yhteyden kohottamiseksi.” (Hilma ja Aatto Koivusesta)
Loppujen lopuksi, vuoden 1918 tapahtumistakin on vain noin sata vuotta. Voitto Silfverhuthin vävyn mummu kuoli viime vuonna 109-vuotiaana, maan kolmanneksi vanhimpana. Hänen hallussaan oli rakas esine, Tampereen vankileirillä näperrelty rasia. Sen oli nätille likalle tehnyt ja omistanut isän paras kaveri.
Viisivuotiaana tyttö oli ollut tarjoamassa oman kotiseutunsa vankileirillä viruneille leipää aidan raosta.
– Kun on dramaattisia tapahtumia, ne jäävät viisivuotiaallekin mieleen.
Tästä ovat yhteisellä kierroksella olleet herrasmiehet yhtä mieltä.
Talvi- ja jatkosodasta vettä on virrannut vielä paljon vähemmän.
”Meillä oli vielä kaikki, mitä puolustaa. Oli rakkaus maahan, sen ihmisiin.” (kenraali Einar Vihma)
”Avointa historiasta keskustelun ilosanomaa on levitettävä. Se on paras tapa rakastaa omaa maataan ja ymmärtää naapureitaan.” (Einar Vihmasta)
Hautausmaalla punaisten ja valkoisten muistomerkit katselevat toisiaan kaukaa, mutta katselevat kuitenkin. Kauas jääneitä voi muistella sankarihaudoilla tai Karjalaan jääneiden muistomerkeillä.
Laulujen tunnelmat elvyttävät tärkeitä hetkiä.
– Soi sekä täällä että täällä, sanoo Voitto Silfverhuth osoittaen päätä ja rintaa.
”Ajatus kohosi tuonne jylinän yläpuolelle: Jos sinä Jumala olet olemassa, pelasta Suomen kansa. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin voimme uudelleen ristiä kätemme ja sanoa: Sinä Jumala olet ja kuulit huokauksemme. Kiitos rakkaudestasi.” (Kalle Syvänen)
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Sitaatit kirjasta Tampereen sotakirja II – Kalevankankaan rakkauksia. Kunkin sitaatin jälkeen on mainittu joko sen sanoja tai se, kenestä siinä kerrotaan.
Yhteinen vaellus Kun jouduin jättämään kotini! järjestetään Kalevankankaalla 4. heinäkuuta kello 13–15. Timo Malmin kera yhdessä matkaa pastori Jussi Holopainen.
”Mutta Jumalan sanaa he eivät selitä painetuista kirjoista, vaan luonnon suuresta raamatusta, jota kukaan ei ole kannesta kanteen lukenut…” (Juhani Siljo)
Lisää kirjoista ja kirjailijasta