Lumiaurat, varovaiset ja vastahangat
Kaisa Raittilan teos Yhteyden rakentajat – Kohti kaikille avointa kirkkoa (Kirjapaja) piirtää kaunistelemattoman kuvan suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan kirkon piirissä ja yhteiskunnassa.
Nuorisotyöntekijä irtisanotaan virastaan, piispa ei vastaa kirjeisiin, ehtoollinen evätään ja tappouhkauskin tulee. Toisinaan on varauduttu jopa väkivaltaisuuksiin – uhkakuva ei kuitenkaan onneksi toteudu.
Vähemmistöt kuitenkin rakentavat kotiaan kirkkoon, heidän puolustajansa perustavat solidaarisuusliikkeen ja sateenkaaripareja vihitään kristilliseen avioliittoon.
Aloite kirjaan tuli ekumeeniselta Yhteys-liikkeeltä, joka on kaksikymmentä vuotta tukenut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuutta kirkoissa ja kristillisissä yhteisöissä.
– Muutos etenee hitaasti mutta vääjäämättömästi kaikille avointa kirkkoa, liikkeen puheenjohtaja Kirsi Hiilamo totesi kirjan julkistamistilaisuudessa.
Raittila puolestaan kertoi, miten ihmiset ovat toimineet tahoillaan tietämättä toisistaan, ja toisaalta muodostaneet maanalaisia verkostoja. Joku on edennyt vääjäämättä kuin lumiaura, toinen varovasti tunnustellen ja kolmas tietoa vastaan hangoitellen.
Hän kirjoittaa: ”Torjunnan hintaa eivät maksaneet vain vähemmistöihin kuuluvat vaan myös heidän puolisonsa, lapsensa, vanhempansa ja muut läheisensä." Raittila tuo esiin myös sen kipuilun, jota seksuaalivähemmistöön kuuluvat kirkon työntekijät ovat tunteneet.
Merkitystä on teoilla
Teksti kertoo vähemmistöihin kuuluvien kärsivällisyydestä ja armollisuudesta kirkon kovuutta ja hitautta kohtaan. Se nostaa esiin tukiverkot ja niiden roolit. Käy ilmi, että teoilla on merkitystä, ei teoretisoinnilla. Tutuiksi tulevat Yhteyden lisäksi niin Telho ja Vilho kuin Malkus, Arcus ja Tulkaa kaikki -liikekin.
Kirja kertoo avautumisista, mutta myös kirkon jäsenistä, päättäjistä, työntekijöistä ja piispoista, jotka ovat asettuneet tueksi. Esimerkiksi arkkipiispa Jon Vikström rakensi yhteyttä johdonmukaisesti. Edellisen kerran piispa onkin saanut syytteen harhaoppisuudesta 1600-luvulla.
Kirja tuo esiin yli 50 ihmisen tarinan tai ajatuksia. Tapahtumiin tarkemmin vihkiytymättömälle tässä on teoksen huono puoli, sillä asia tahtoo peittyä nimiviidakon alle. Se tekee tekstistä myös raskasta luettavaa – etenkin kun samat nimet toistuvat siellä ja täällä.
Oheen kaipaisinkin toista, lyhyempää versiota, joka valottaisi pääpiirteet.
Vanhentunutta tietoa
Yhdenvertaisuutta ovat sadat kirkon työntekijät edistäneet barrikadeille nousemattakin. Homoseksuaalien parisuhteisiin myönteisesti suhtautuvat teologit ovat korostaneet vastuullisuutta ja sitoutumista vakituisesti yhteen kumppaniin.
Edelläkävijäksi kirkosta ei tässä asiassa ole:
”Osa kirkollisen keskustelun argumenteista toistaa vuosikymmeniä sitten vanhentunutta tietoa ihmisestä”, todetaan jo kirjan alkulehdillä. Sama täytyy valitettavasti todeta monen muunkin tahon keskustelusta.
– Yllätti ehkä se, että näinä vuosikymmeninä on onnistuttu väistelemään oikeaa tietoa, Raittila sanoo.
Kun ymmärrys ihmisestä avartuu, erilaisuus lakkaa olemasta uhka.
– Syntyessään kukaan meistä enemmistöön kuuluvistakaan ei ymmärrä erilaisuutta, vaan se täytyy opetella.
Kirkossakin on siis jo alettu toimia toisin, yksittäisten ihmisten voimin. Joukkoliike tästä on tullut ehkä vasta viime vuosina, Raittila arvioi. Hän uskoo ajan olevan nyt kypsä:
– Luulen, että nyt on vain se hetki, jolloin voi sanoa sen, mitä vuosikymmeniä on peitelty.
– Samaa keskustelua käydään ihan kaikissa kristillisissä kirkoissa, ja uskon, että myös ihan kaikissa kristillisissä yhteisöissä.
Raittila kuvasi kirkon yhdenvertaisuuden esitaistelijoiden viittä vuosikymmentä myös kirkon luottamushenkilöille ja työntekijöille suunnatussa ”Saanko olla totta kirkossa?” -verkkoseminaarissa. Siinä pohdittiin, millainen onollut vuosikymmenten aikana matka yhdenvertaisuuden toteutumiseen ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyväksymiseen kirkossa ja kirkon töissä.
Teksti: Asta Kettunen
”Valtava muutos on tapahtunut viiden viime vuosikymmenen aikana, mutta paljon on vielä tekemättä.”
– Kaisa Raittila