Tarvitsemme pingviinilaumaa

– Me toimittajat osaamme kyllä tivata, mutta osaamme huonosti sen, että ollaan lukijan vieressä. Sen lisäksi että on uutisia, on tärkeätä, että on juttuja, joista lukija huomaa toimittajan elävän samassa maailmassa, miettii Nykänen ja nimeää itsensä tunnejournalismin pioneeriksi.

– Ja vaikka kirjoitan minä-muotoisesti, on ehdottoman tärkeää, että lukija ei jää miettimään minua vaan itseään. Näin lukija ei kiusaannu, vaan voi kokea tekstin vapauttavana ja rohkeana, miettii Nykänen.

Usein hän etsii asiantuntijan, joka kertoo, mitä tutkimustietoa asiasta löytyy. Näin juttu siirtyy yksityisestä kokemuksesta tarkastelemaan ilmiötä, joka onkin yleinen.

Nykänen kiinnitti huomiota kirkon toimintaan poikkeusaikana.

”Ja tapahtui näinä päivinä, koronaepidemian aikaan, että seurakuntien työntekijät laskeutuivat alas kirkonmäeltä, ja kirkko näytti kansalle kasvonsa. Ja jokainen saattoi nähdä, että ne kasvot hymyilivät, jopa nauroivat. Se on ehkä ihme”, hän sanailee kirjassaan.

Samalla hän ihasteli kirkon valtavaa digiloikkaa ja seurasi innokkaasti verkkokirkkojen jumalanpalveluksia ja muita seurakuntien järjestämiä tapahtumia ruudun ääressä. Parasta oli se, että esiin pääsivät kirkon tavalliset työntekijät.

”Eikä netin ääressä tarvitse kenenkään pelätä, kelpaako uskovaisten joukkoon”, hän kirjoitti. Viime aikoina Nykänen onkin pohtinut sitä, miksi niin moni aikuinen kokee, ettei ole kirkossa hyväksytty.

– Usein puhutaan, että ihmiset ovat maallistuneet, mutta se ei pidä paikkaansa. Ihmisten tarve ja kaipuu hengellisyyteen ovat paljon suurempia kuin luullaan.

Hänen mukaansa kirkon yksi ongelma kuitenkin on, että esimerkiksi piispat keskittyvät liikaa kirkon johtamiseen.

– Palava halu puhua kansalle ja ihmisille tuntuu puuttuvan, sitä kaivataan. Pitäisi myös puhua niillä kanavilla, joissa ihmiset muutenkin ovat. Kirkko saisi näkyä joka paikassa, ilman että sinne tarvitsisi erikseen hakeutua.

Nykänen on huomannut, että usein kirkon ihmiset valittavat, että mediassa puhutaan vain kirkolle hankalista asioista, kuten vähemmistöryhmien kohtelusta ja samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitoista.

– Se johtaa siihen, että kirkon sisällä olevat ihmiset aliarvioivat kansan kiinnostusta ja odotuksia.

Näitä asioita esiin nostavat ihmiset kuitenkin kannattavat Jeesuksen opetuksia ja sitä, mitä on lapsena opittu koulussa ja rippikoulussa.

– Pyhyyden kokemuksia kannetaan sydämessä. Siihen kaikkeen pitäisi ihmisen päästä mukaan – ilman, että katsotaan, kelpaatko tai kysellään, millainen olet.

– Toisen ihmisen elämän ja rakkauden väheksymistä ei saa suvaita, jatkaa Nykänen.

Paluu juurille

Anna-Stina Nykäsen mielestä kirkon tärkein tehtävä on ihmisen inhimillisen hädän ja kärsimyksen kohtaaminen ja siihen vastaaminen.

– Kirkon tulevaisuus näyttää onneksi hyvältä. Murros on jo nähtävissä.

– Suuri maallikkojen joukko aktivoituu. Kirkossa voidaan palata juurille ja löytää se, mikä on olennaista. Se on hyvyyden sanoma, joka on lähtöisin Jeesuksesta.

Tärkeitä ovat muutkin isot kysymykset, kuten ilmastonmuutoksen ehkäiseminen, eläinten kohtelu sekä ihmisoikeudet. Koko elämäntapamme tulee muuttua.

– Jo nyt on enemmän meikäläisiä, jotka ajattelevat, että tämä on minun kirkkoni, en varmana eroa siitä. Se ratkaisu ei enää tunnu muodikkaalta ja rakentavalta.

Anna-Stina Nykästä on usein pyydetty puhumaan kirkon tilaisuuksiin. Samalla hän tekee havaintoja seurakuntien toiminnasta.

– Minulla on vilpitön kiinnostus kirkkoa kohtaan, ja katson asioita maallikkojäsenen näkökulmasta, en oppositiosta. Ei ole itseisarvo vain arvostella. Minulla myös on kysymyksiä, joihin oikeasti etsin vastauksia.