Myötätuntoa ja lempeää kohtaamista
Miten tukea lasta, jonka läheinen on kuollut tai kuolemaisillaan? Saattohoitoon keskittyvän Pirkanmaan Hoitokodin työntekijät Martta Holmevaara ja Satu Marttila kohtaavat työssään lapsia ja nuoria, joita suuri suru koskettaa. He tietävät, että jokaisen suru on yksilöllinen, mutta kaikki kaipaavat kannattelua.
– Pitää olla avoinna lasten kysymyksille ja korjata mahdolliset väärinkäsitykset, Holmevaara aloittaa.
Tämä pätee myös tilanteessa, jossa joka puolelta kantautuvat koronauutiset pelottavat. Eteen on ehkä tullut juuri tämän taudin takia rakkaan ihmisen vakava sairaus tai kuolema.
Lapsilla onkin paljon kysymyksiä. Tunteeko kuollut kosketuksen tai kipua?
– Jos lapsi on huomannut, että vanhemmalla on ollut todella vaikeita oireita, voi tuntua helpottavalta, kun hän onkin levollinen; enää ei tarvitse pelätä, miltä se tuntuu, Marttila huomauttaa.
Lasten ja nuorten surun kohtaaminen on tuttu tilanne läheisten ollessa saattohoidossa. Hoitokodissa keskustelu aloitetaan usein puhumalla arkisista asioista, ennen kuin aletaan keskustella siitä, ovatko he jostain huolissaan ja miltä tilanne tuntuu, Marttila kertoo.
Surua ovat tunteet, jotka nousevat esiin menetyksestä. Sureminen on luonnollista, mutta meidät on saatu uskomaan, että nämä tunteet ovat epänormaaleja. Näin kirjoittavat John W. James ja Russell Friedman kirjassa Surun työstäminen.
– Tunteita tehdään näkyviksi ja kerrotaan, että ne ovat sallittuja: on normaalia surra, Marttila kuvaa lähestymistapaa.
Jotta lapsella olisi jotain, mihin verrata, voidaan ottaa puheeksi tätä aiemmin koskettanut menetys.
– Lapsilla on luontaisestikin tietoa ja ymmärrystä, he osaavat ilmaista tunteita ja kertoa asioita.
Lasten kanssa keskustellessa voi jokin muu käsittelemätön suru avautua uudestaan.
Tapoja surun käsittelyyn
Joskus oli aika, jolloin ihmiset itkivät yhdessä. Välissä on kuitenkin voinut olla monta sukupolvea, joiden aikana suru on lakaistu maton alle. Ihmisille tarjotaankin tapoja käsitellä asiaa.
– Nuori voi arvioida esimerkiksi, että ”ei meidän perheessä ole ollut tapana puhua”. Kun häntä sitten on rohkaistu, näkee, että hän olikin selvästi jo miettinyt asiaa, on Holmevaara huomannut.
Nuoret osaavat myös luokitella ihmisiä tyyliin ”meidän perheessä minä ja iskä ollaan tunteellisempia, mutta äiti taas…”.
Joissain kulttuureissa sureminen voi olla hyvinkin äänekästä ja näkyvää. Suomalainen suru on usein hiljaista ja vaivihkaista.
– Suru voi olla sanatonta, niin syvää ja kipeää, ettei siitä voi oikein puhua.
Jos kuollut onkin ollut sisko tai veli, lapsen oma rooli voi muuttua erilaiseksi: hän voi nyt olla vanhin tai nuorin. Entä kuka saa kuolleen huoneen, vaatteet ja tavarat?
– He ovat usein myös huolissaan siitä, miten vaikka isä ja sisaret pärjäävät.
Sisaruksen menehdyttyä elossa säilyy todennäköisemmin kumpikin vanhempi, jolloin turvaa on kaksin verroin.
– Lapset voivat keskenäänkin hakea tukea ja turvaa toisistaan. Myös isovanhemmat voivat rohkaista, Holmevaara muistuttaa.
Eron haikeuden työkaluja
Holmevaara ja Marttila olivat valmistautuneet puhumaan tämänvuotisessa surukonferenssissa siitä, miten saattohoidossa voi auttaa läheisiä olemaan läsnä, koskettamaan, osallistumaan arkeen ja leikkimään yhdessä. Potilaalta voi heidän mukaansa kysyä: ”Mitä olisit valmis tekemään, jotta lapsesi toipuisi paremmin sinun menettämisestäsi?”
– Kuolemasta puhuminen ei poista toivoa. Toivo voi olla eri ihmisille eri asioita. Juuri tällä hetkellä voi olla kaikki hyvin, vielä voi vuorovaikuttaa ja olla hellästi lähellä, Marttila vinkkaa.
Viereen meneminen, halaus tai korvaan kuiskuttaminen tuovat läheisyyden tuntua tilanteessa, jossa eron haikeus on jo läsnä.
Potilasta rohkaistaan miettimään omia hautajaisiaan.
– Lapsia ja nuoria helpottaa, että he voivat olla mukana suunnittelemassa tulevaa: mikä voi olla heidän roolinsa hautajaisissa tai miten menetys näkyy arjessa.
– Paljon pohdimme heidän kanssaan myös, mitä voi toteuttaa ja miten, jotta nuoret voivat rohkeasti rakentaa tulevaisuuttaan, Marttila kuvaa.
– Ja kyllä nuorilla on paljon tulevaisuudennäkymiä. Samalla puhutaan iloisistakin tunteista, vaikka kavereista, joista joku on saanut opintopaikan, Holmevaara lisää.
Lapset ja nuoret epäilevät myös, voiko tällaisessa tilanteessa ylipäätään nauraa.
– Käydään läpi ilon tunteita, toisaalta isoa surua ja kaipausta. Rikas kirjo kaikenlaista elämää, myötätuntoa ja lempeää kohtaamista, Marttila summaa.
Eri-ikäisten ihmisten kohtaamisessa yhteistä on se, että kuolemasta puhutaan oikealla nimellä. Lapsille painotetaan, ettei kukaan ole syypää kyseiseen sairauteen.
– Ei sanota, että hän nukkui pois, ettei lapsi ala pelätä nukkumaan menemistä. Sairaudestakin puhutaan nimellä, jotta lapsi ei alkaisi pelätä omaa, eri sairauttaan, Marttila antaa esimerkkejä.
Lapsi tai nuori onkin saattamassa läheistään.
– Leikki-ikäisille apuna ovat kirjat, tunnekortit, piirtäminen ja värittäminen, ylipäätään tekeminen. Isompien kanssa edetään keskustelun mukaan.
Tukena käytetään myös paljon musiikkia, ja perheitä rohkaistaankin soittamaan lempimusiikkiaan. Usein musiikki koskettaa myös hoitajia.
Holmevaara lisää, että kehollisuutta voi käydä läpi jo leikki-ikäisten kanssa: missä kohtaa suru tuntuu ja millä tavalla.
– Suru on tosi kokonaisvaltainen asia, jota on turha yrittää peittää. Kehomme joka tapauksessa tuntee sen erilaisina tuntemuksina, ehkä se on suruun tutustumista. Ei ole olemassa manuaalia, miten tässä kuuluu käyttäytyä, pääasia että tutkiskelee, mikä minulle on paras tapa: sometanko kavereille vai käperrynkö kainaloon.
Saattohoidossa voi käydä niin, että asukas tulee perjantaina ja kuolee lauantaina.
– Hoitajat on koulutettu surun tukemiseen, aina löytyy osaaja auttamaan perhettä, Marttila kertoo.
Muistaminenkin tukee
Lapsia tuetaan myös muistamisessa. Heitä kannustetaan ottamaan videoita ja valokuvia, kirjoittamaan tai tallentamaan ääntä.
– Voi tehdä muistolaatikon, joihin laittaa vainajalle tärkeitä asioita; siihen voi sitten palata lapsen kasvun eri vaiheissa, vinkkaa Marttila.
– Nuorille olen puhunut surupäiväkirjan pitämisestä. Siihen pystyy purkamaan tuntojaan, mutta siihen voi myös palata.
Vähitellen suru muuttuu menetyksen tuntemuksiksi. Silloin omakin ajattelu on jo voinut muuttua.
– Ennen ajateltiin myös, että surulla on aikataulu, mutta suruhan on jatkumo. Muisto säilyy sydämessä niin kauan kuin elämme. Joku voi pelätä, että unohdan, siksi muistojen taltiointi on tosi tärkeää.
Lisäksi voi miettiä, mitä laittaisi arkkuun mukaan: ehkä piirustuksen. Ei vainajan takia, mutta näin lapsi voi osallistua surun toimiin.
Kutsumustyössä eletään täydesti
Molemmat sairaanhoitajat kertovat olevansa ja vaikuttavat olevan kutsumusammatissaan. Psykososiaalisen tuen päällikkö Satu Marttila työskenteli aiemmin Tays:n lasten syöpäosastolla yli 20 vuotta.
– Halusin jo nuorena hoitaa lapsia, ja pääsinkin unelma-ammattiini lasten syöpäosastolle. Myöhemmin minua alkoi kiinnostaa psyykkinen tukeminen, ja nyt opiskelen traumapsykoterapiaa Oulun yliopistossa.
Saattohoidon asiantuntija ja kouluttaja Martta Holmevaara on uranvaihtaja. Hän on ollut talossa töissä 15 vuotta, mutta työskenteli aikaisemmin isännöitsijänä, kunnes päätyi kutsumustyöhön ihmisten lähelle.
Johtoajatuksia kaksikon työssä ovat empatia, aitous, rohkeus olla oma itsensä, välittäminen. Tavoitteena on aina se tilanne, että juuri hänelle on aikaa; ”toi oikeasti kuuntelee, mitä huolia mulla on”.
– Yksi isovanhempansa menettänyt nuori sanoi, että kukaan ei ole multa vielä kysynyt, miten minä jaksan.
Holmevaara jatkaa, että ”miten sinä jaksat” on tärkeä ja lyhyt kysymys:
– Ei tarvita suuria sanoja, lyhyt kosketus riittää. Eikä surua voi lohduttaa pois. Myös hiljaisuudelle pitää antaa aikaa.
Naiset myöntävät, että toisinaan työntekijätkin liikuttuvat, ja sitä myös sanoitetaan ääneen.
– Täällä eletään niin täydesti kuin pystytään ja jaksetaan. Työyhteisössä kannatellaan ja tuotetaan ilon ilmapiiriä. Hoitohenkilökunta tukee toisiaan moniammatillisella tiimillä, Marttila kertoo.
Kun pelko puhutaan auki, vapautuu voimavaroja elämään. Lasta tai nuorta ei jätetä yksin.
– Kuunteleminen ja lasten ja nuorten oikeuksien kunnioittaminen on tässä työssä tärkeää.
– Kannatellaan ja ollaan lähellä. Käydään isoa juttua läpi rinnalla kulkien, Holmevaara tiivistää.
Perheen näkemykset tärkeitä
On tärkeää herättää keskustelu siitä, miten perheessä asioista ajatellaan.
– Me kartoitamme vanhempien vakaumuksen ja ajatukset siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja mikä lohduttaisi lasta. Kuolemaan liittyy aina se kysymys, mihin täältä lähdetään, mutta mehän emme tarjoa ratkaisuja.
Uskokaan ei ole pikalääke suruun, mutta ideologia voi olla voimavara.
Holmevaara huomauttaa, että huolenpito jatkuu vielä kuoleman jälkeen. Omaiset voivat vielä kerran tulla tapaamaan Hoitokodin henkilökuntaa, ja surevia ohjataan muidenkin palvelujen pariin. Yhteistyötä tehdään esimerkiksi kaupungin sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tarjolla on myös psykososiaalista tukea.
Aina vaikean tilanteen läpi kulkemisesta ei seuraa pelkästään kielteistä: lapset ja nuoret voivat jopa valjastaa kokemuksensa voimavaraksi.
Kaikki joutuvat jossain vaiheessa kohtaamaan menetyksen, joten tavallaan kaikki ovat vertaisia. Surussa vertaistuki on jopa paras apu, ja sururyhmiä onkin tarjolla sekä lapsille että aikuisille.
– Vertaistuki varsinkin nuorilla olisi tosi tärkeää. Muistutamme myös, että jos ei kerro mitään toisille, on mahdoton tulla vastaan. Kaveri voi yllättäen avautua, että ”hei, mullakin on ollut vaikeaa”.
– Surun ja menetyksen kannattelu on ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Emme pysty puuttumaan perheiden kaikkiin haasteisiin, mutta tähän keskittyessä voi pulpahtaa pintaan paljon muitakin mieltä painavia asioita, Marttila painottaa.
– Tässä työssä näkee myös sen, miten vaikeista asioista ihmiset selviävät. Täällä uskaltaudutaan aikuisena lapsen ja nuoren surun rinnalla kulkijaksi. Ei mistään yläpuolelta tai viisaampana, vaan turvallisena ja läheltä, Marttila ja Holmevaara tiivistävät.
Teksti: Asta Kettunen
