Nepalin naisten hiljainen vallankumous
Nepalilaisessa vuoristokylässä elävä Anita Shahi ei kelvannut ennen muuhun kuin kokkaamaan ja ruokkimaan karjaa. Elämä rajoittui omaan pihapiiriin, eikä naisen mielipiteellä ollut arvoa. Nyt kaikki on toisin.
– Aviomieheni ajatteli, että minusta on pelkästään ruokkimaan karjaa ja laittamaan ruokaa. Olin aina vain sisällä talossa.
Elämä vuoristossa ei ole muutenkaan helppoa. Toimeentulo on köyhissä kylissä tiukassa, sillä vaihtelevat sääolot ja päiväkausien matkat tekevät viljelystä sekä kaupanteosta haastavaa.
Vahvistaakseen kylien toimeentuloa ja terveyttä Lähetysseuran tukema nepalilainen Sahas-järjestö perusti noihin aikoihin alueelle naisten ryhmän, johon Anita Shahikin halusi liittyä.
– Anoppini ei ollut päätöksestä iloinen. Hän ajatteli, että ryhmässä vain juoruillaan.
Perheen vastustuksesta huolimatta Shahi alkoi käydä ryhmän tapaamisissa, sillä hän halusi oppia uusia taitoja.
Kasvisviljelmästä maanomistajaksi
Perheen ruokavalio oli tuolloin kovin yksinkertainen: pitkälti maissia ja vehnää. Pian Anita Shahi kävi Sahasin järjestämän koulutuksen, jossa hän oppi viljelemään kasviksia.
– Aloin viljellä tomaatteja, kaalia, sipulia, herneitä, perunaa, retiisiä ja pinaattia.
Satoa alkoi tulla niin paljon, että hän pystyi lähtemään lähimarkkinoille myymään kasviksia.
– Muistan, kuinka onnellinen olin, kun pystyin ostamaan lapsilleni ensimmäisen kerran itse koulutarvikkeita.
Tuore yrittäjä kävi myös kanankasvatuskoulutuksen, jonka myötä hanke antoi hänelle 20 kanaa. Kanat alkoivat munia, ja munista Shahi sai yhä enemmän lisätuloa.
Kanoista saamillaan tuloilla hän pystyi ostamaan kaksi vuohta, jotka pian poikivat kilejä. Lopulta hänellä oli varaa ostaa seitsemän aasia, joilla kauppatavaraa voisi kuljettaa kylästä markkinoille suurempia määriä.
– Nyt pystyn vuokraamaan aasejani jo muille kyläläisille. Saan niin hyvin tuottoja, että ostin palan maata, Anita Shahi kertoo ylpeänä.
Nepalissa maanomistus on tavoiteltu saavutus, joka jää kalliiden hintojen takia monelle unelmaksi. Tämän lisäksi Shahi on avannut oman kyläkaupan.
Vaimon mielipide kuuluviin
Perheen elämä on muuttunut Anita Shahin menestyksen myötä täysin.
– En osannut ennen tehdä omaa allekirjoitustani, tein sen sormenjälkeni avulla. Ryhmässä opin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan nimeni.
Naisen suurin motivaatio on ollut, että kaikki lapset pääsisivät kouluun – toisin kuin hän itse aikoinaan. Ja näin onkin tapahtunut. Vanhin tytär opiskelee lääkealaa.
Aviomies tukee vaimoaan, sillä hän on nähnyt projektin tuomat myönteiset muutokset. Anita Shahin mukaan suhde mieheen on todella muuttunut, ja aviomies kysyy nykyään päätöksiin vaimonsa mielipidettä.
Sahas-järjestön hankkeet ovat poikkeuksellisia, sillä ne pohjaavat vahvasti yhteisöryhmiin, joissa kehitys lähtee kyläläisistä itsestään. Toimeentulon ja terveyden edistämisen lisäksi on tärkeää, että yhteisöt oppivat vaatimaan omia oikeuksiaan.
Anita Shahin naisryhmän ansiosta kylään rakennettiin vesijärjestelmä, joka on helpottanut muun muassa viljelyä. Puolet rahoista saatiin paikallisviranomaisilta ahkeralla vaikuttamistyöllä.
Lähetysseura on jo siirtynyt pois Kalikotista tukemaan muita Nepalin vähäosaisia alueita, mutta yhteisöryhmät jatkavat edelleen toimimista itsenäisesti – ja omien kyliensä kehittämistä.
Vaikeuksia vaikeuksien perään
Dil Kumari Bishwakarman, 40, tarina kertoo, että kaikkien tarinat eivät aina ole yhtä pitkää onnistumisten nauhaa, kuten Anita Shahilla.
Dhadingin piirikunnassa sijaitsevassa Jagiri Gaun kylässä elää pelkästään alakastisia daliteja, jotka ovat nepalilaisessa kastihierarkiassa aivan pahnanpohjimmaisia, ja siksi usein syrjittyjä.
Aviomies on vakavasti sairas, joten naisella on täysi vastuu perheen hyvinvoinnista. Parilla on neljä lasta, joista yksi on jo lentänyt pesästä opiskelemaan.
Aamuisin Dil Kumari Bishwakarma herää kello kuudelta, jolloin hän lähtee kylän vesitankille hakemaan vettä. Tämän jälkeen hän ruokkii omistamansa kanat ja vuohet, siivoaa pilttuut ja alkaa sitten valmistaa perheelle ruokaa. Lapset lähtevät kouluun kymmeneksi.
– Sen jälkeen lähden metsään keräämään lehtiä karjalle ruoaksi. Siellä kuluu usein 3–4 tuntia.
Pian lapset tulevat jo kotiin, ja heidät patistetaan tekemään läksyjä. Äiti auttaa heitä parhaansa mukaan.
– Olin 14-vuotias, kun minut naitettiin. Sen jälkeen en saanut itse käydä kouluja.
Illalla perheenäiti ruokkii jälleen karjan ja valmistaa aterian. Pian tulee nukkumaanmenoaika, ja sama kaava toistuu kuutena päivänä viikossa.
Haaveena tyttöjen koulutus
Anita Shahin tapaan Dil Kumari Bishwakarma ymmärtää opintojen arvon.
– Etenkin tytöille opiskelu on tärkeää. Kylissämme tytöt eivät usein saa koulutusta, ja siksi he ovat todella riippuvaisia aviomiehistään.
Hän on joutunut oppimaan kovan käden kautta, miltä tuntuu olla kouluttamaton nainen, jonka perheen leiväntuoja yllättäen sairastuu.
– Kun näen koulutettuja naisia, toivon, että olisin itsekin päässyt kouluun.
Myös Dil Kumari Bishwakarma kuuluu Sahasin perustamaan yhteisöryhmään, josta on löytynyt vaikeina hetkinä tukea. Toisaalta aviomiehen sairauden takia aktiivinen osallistuminen on tuntunut haastavalta.
Suurimmaksi hyödyksi hän listaa ryhmän tuella saamansa vuohen, joka on poikinut kilejä. Tuloillaan on jo kahdeksas kili. Tämä turvaa koko perheelle toimeentuloa, sillä vuohen voi myydä jopa 8 000 rupialla (noin 65 euroa), mikä on Nepalin maaseudulla suuri summa.
Ryhmässä on myös opittu säästämään yhdessä.
– Olemme keränneet ryhmässä jo yhteensä 100 000 rupiaa (800 euroa). Päätämme yhdessä, kuinka rahat käytetään. Joillekin annetaan lainaa, joka pitää maksaa takaisin neljässä kuukaudessa.
Myös Dil Kumari Bishwakarma pystyi ostamaan vuohensa pienlainan avulla, jonka hän sittemmin maksoi takaisin.
Iloa tuovat vuohet
Kylä kärsii jatkuvasta vesipulasta, vaikka Sahasin tuella kylään onkin saatu rakennettua uusi vesijärjestelmä. Kuivuus on kuitenkin niin paha, että vedestä riittää lähinnä käyttöön, ei viljelyyn.
Siksi monien perheiden miehet viettävät valtaosan ulkomailla, kuten Qatarissa, vuokratyöntekijöinä. Perheellä tähän ei ole mahdollisuutta miehen sairauden takia, mutta Dil Kumari Bishwakarma saa lähialueiden viljelijöiltä ajoittaista vuokratyötä maatalouden parissa.
Naisen elämä kuulostaa todella rankalta. Onko hänellä unelmia?
– Minulla oli monia, mutta en usko, että voin toteuttaa niistä montaakaan.
– Mutta kunhan lapset ahkeroivat koulussa, voi heillä olla edessään valoisampi tulevaisuus, äiti toivoo.
Hän osaa myös iloita pienistä asioista. Kohentuneen toimeentulon myötä nälkää ei tarvitse nähdä.
Haastattelun lopuksi Dil Kumari Bishwakarma esittelee ylpeänä vuohiaan. Kilejä hän käsittelee kuin omia vauvojaan, ja sylissä ne saavat omistajaltaan suukkoja.
Muiden kantamista
Anita Shahi sai elämänsä täysin muutettua ryhmätoiminnan myötä. Myös Dil Kumari Bishwakarma sai omasta ryhmästään toimeentuloa ja tukea, mutta elämän täydellinen muuttaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suurempien haasteiden edessä.
Kolmannen naisen, 52-vuotiaan Misri Maya Kumalin, tarina on vielä jotain muuta. Misri on innostava esimerkki siitä, kuinka yhden naisen aktiivisuus voi tarttua koko kylään ja näin kiihdyttää koko yhteisön kehitystä.
Pipal Gaun kylä Dhadingissa on köyhä ja kuivuudesta kärsivä, ja valtaosa kyläläisistä saa tulonsa maasta.
Pientä kauppaa pitävä nainen on ollut leski jo 13 vuotta. Omia lapsia hänellä ei ole, mutta saman katon alla asuu sisaren tyttö, josta täti pitää huolta. Muista huolta pitäminen tuntuu olevan naiselle ominainen piirre.
Myös Misri Maya Kumalin kuuluu kylään perustettuun yhteisöryhmään. Hän on kylässä niin arvostettu matriarkka, että hänestä on tehty ryhmän varapuheenjohtaja. Aiemmin hän on tehnyt sosiaalityötä yhteisönsä hyväksi.
– Ryhmä valitsi minut, koska
uskallan puhua suuni puhtaaksi.
Naisissa piilee potentiaali
Misri Maya Kumalin aktivoi omaa yhteisöään. Hän neuvoo muita pitämään kotinsa siisteinä. Jos ryhmään liittyy uusia jäseniä, nainen pitää heistä huolta ja ohjaa toimintaan mukaan. Hän varmistaa myös, että jäsenet käyvät aktiivisesti tapaamisissa.
– Olen ylpeä asemastani, sillä ei ole edelleenkään normaalia, että naisia valitaan tällaisiin paikkoihin.
Yksi asia, joka harmittaa, on kylässä yhä voimissaan oleva kuukautissyrjinnän perinne. Nainen ei saa mennä kuukautisten aikana temppeliin tai edes keittiöön. Vastaavaa syrjintää on ympäri Nepalia, monenlaisissa muodoissa. Myös lapsiavioliitot ovat edelleen alueen ongelma.
Ryhmässä keskustellaan yhdessä naisia kohtaavista haasteista ja järjestetään esimerkiksi katuteatteria, jossa opitaan lapsiavioliittojen haitoista. Ryhmän toiminnan myötä kylän naiset ovat oppineet tiedostamaan paremmin omia oikeuksiaan.
– Uskon, että naisilla olisi silti potentiaalia vielä niin paljon enempään.
Mitä muutoksia matriarkka haluaa nähdä?
– Toivon, että tulevaisuudessa emme ole riippuvaisia enää kenestäkään.
Mahdotonta se ei ole. Sillä vaikka nepalilaisessa yhteiskunnassa naisten asema on edelleen heikko ja miehillä vahva valta-asema, kytee naisten sitkeässä työssä omien yhteisöjensä kehittämiseksi hiljainen vallankumous.
Teksti ja kuvat: Mimosa Hedberg
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran työntekijä Nepalissa.
Lähetysseura työskentelee Nepalissa kaikkein syrjityimpien ihmisten elinolojen parantamiseksi. Lähetysseuran kehitysyhteistyö tukee Nepalissa kansalaisjärjestöjä, joiden toiminta parantaa yhteisöjen elinolosuhteita.