Rasismin vastustaminen vaatii toimivan prosessin
Rasismia ei saa poistettua käden käänteessä. Silmittömän syyttelyn sijaan tuloksia voi tulla sillä, että kuunneltaisiin toisia tarkemmin.
Hämeenlinnalainen yhteisöpedagogi Anu-Rohima Mylläri on monelle tamperelaisellekin tuttu maahanmuuton ja rasismin asiantuntija. Hän asui Tampereella pitkään ja teki yhteistyötä myös seurakuntien kanssa.
Nykyisin Mylläri työskentelee Kohti uutta -hankkeen projektipäällikkönä Hämeenlinnan kaupungilla. Siinä luodaan ohjauksellinen toimintamalli nuorten yhdenvertaisen osallisuuden edistämiseksi.
Tämän kesän jatkuvia rasismikohuja hän on luonnollisesti seurannut tiiviisti. Myllärin mukaan rasismiin ei juuri ole noussut uusia näkökulmia, vaan toistetaan pitkälti vanhaa kaavaa.
– On sitä juupas–eipäs -väittelyä, ja puhutaan erittäin paljon toisten ohi. Nythän on sellainen tilanne, että on oikein lupa huutaa niille toisille. Se harmittaakin minua, mutta toisaalta kuitenkin päästään käsittelemään pinnan alla olleita asioita, Mylläri miettii.
Hän arvioi, että Suomessa on päästy vaiheeseen, jossa monikulttuurisemmat läntiset maat ovat olleet jo aikaisemmin.
– Nyt nähdään, onko Suomi sivistysvaltio, ja onko meillä resilienssiä, selviytymiskykyä. Pystymmekö tekemään itsemme kanssa kunnolla töitä ja käsittelemään erilaisia rasismiin liittyviä tunteitamme?
Puhetta kahdella tasolla
Anu-Rohima Myllärin mukaan suuri haaste – keskustelun kaikille osapuolille – on oman käytöksen ja omien motiivienkin tunnistaminen.
– Samoihin haasteisiin kompastutaan sekä rasismia harjoittavien että sitä vastustavien puolella. On monenlaista puhetta ja monenlaista hiljaisuutta. On pelkoa ja uhmaa, eikä oikein osata olla ihmisiksi.
Mylläri tekee selvän rajanvedon. Maahanmuuttopolitiikkaa pitää voida kritisoida.
– Aivan eri kysymys on sitten taas se, millä tavalla ihmisistä puhutaan.
Hän näkee monenlaista rasistista puhetta, jotka liittyvät esimerkiksi puheenvuoroja käyttävien ihmisten koulutustaustaan ja yhteiskuntaluokkaan. Joissakin piireissä käytetään n-sanaakin peittelemättä, eikä nähdä siinä yhtään mitään ongelmaa.
– Toisaalla retoriikka saattaa olla hyvinkin salonkikelpoista. Puhutaan rasistisesti, mutta se on piilotettu koulutuksen mukanaan tuomaan sanastoon, tietoon ja taitoon, Mylläri miettii.
Silloin liikutaan jatkuvasti rajalla, jossa poljetaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa. Mitään ei sanota suoraan, mutta kuitenkin sanotaan paljon.
– Tällaiseen puhetapaan on vaikea tarttua, ja sen lopettaminen vaatii taitoa ja ymmärrystä.
Rehellistä itseanalyysiä
Anu-Rohima Mylläri on aiemmin toiminut pitkään tuntiopettajana poliisiammattikorkeakoulussa Tampereen Hervannassa. Siellä hän on ollut kehittämässä opetusmenetelmiä, jotka vahvistavat poliisien kykyä toimia monimuotoisessa yhteiskunnassa.
Olennaista on tunnistaa henkilökohtaisia arvoristiriitoja, joihin poliisit usein törmäävät työssään.
– Pohdimme kenttäharjoittelussa jo olleiden poliisiopiskelijoiden kanssa, millaisia tuntemuksia esimerkiksi kodittoman, huumeidenkäyttäjän tai maahanmuuttajan kohtaaminen heissä aiheutti.
Ne tuntemukset saattoivat olla kielteisiäkin, vaikka poliisin tulisi olla sellainen, johon aivan jokainen voi luottaa.
Keskeistä on havainnoida itseään mahdollisimman rehellisesti. Keskiöön kannattaa nostaa esimerkiksi se, miksi ajattelee tietyistä ryhmistä tietyllä tavalla.
– Onko siellä takana jotakin faktaa tai oikeita kohtaamisia? Vai pohjautuuko käyttäytyminen johonkin muilta kuultuun seikkaan?
Poliisiopiskelijoiden kanssa saatujen hyvien kokemusten pohjalta Mylläri uskoo, että dialogisilla opetusmenetelmillä voidaan vähentää rasistista ajattelua ja toimintaa.
– Opettajan tehtävä ei ole sanella, miten asiat ovat, vaan toimia yhteisen ajattelun mahdollistajana.
Hän haastaa opiskelijaa näkemään esteitä, jotka eivät palvele rakentavaa keskustelua. Mylläri ei usko saarnaavan tyylin tuottavan tuloksia, jos rasismia oikeasti halutaan vähentää.
– Yhdenvertaisuuden asiantuntijat ovat usein itse kokeneet rasismia, mutta harvoin he sietävät toisten tietämättömyyttä. Ei hahmoteta sitä, että myös negatiivisista kokemuksista ja tunteista pitää saada puhua. Jokainen lähtee aina oppimaan eri matkalta ja eri taustasta.
Anu-Rohima Mylläri muistuttaa, että rasismiin liittyy paljon tabuja. Yksi niistä on, että rasismia esiintyy vain kantaväestön suhteessa vähemmistöihin.
– Samat ilmiöt ovat olemassa myös erilaisten vähemmistöjen kesken. Kaikissa maissa on sellaista ajatusta, että joku ryhmä on huonompi kuin toinen.
Ensin on synnytettävä luottamus
Myllärin mukaan keskeistä on pyrkiä löytämään yhteisiä asioita ihmisten välillä. Sillä maaperällä voi alkaa syntyä luottamusta. Lopulta ehkä päästään keskustelemaan melko vaikeistakin aiheista.
– Eihän se helppoa ole. Kasvaminen tekee aina kipeää. Palkinto on kuitenkin hyvä; meidän kaikkien kannalta turvallisempi yhteiskunta.
Kantasuomalaisilta Anu-Rohima Mylläri toivoisi lisää joustavuutta muualta maahamme tulleita kohtaan.
– Ei esimerkiksi kannata heti tuskastua jonkun hiukan haparoiden puhumaan suomen kieleen, ja vaihtaa englantiin. Näin maahanmuuttaja ei opi suomea, eikä myöskään kotoudu kunnolla. Sitten syntyy erilaisia todellisuuksia.
Erinäköiseltä ihmiseltä ei liioin kannata heti ensitapaamisessa kysyä klassikkokysymystä ”Mistä olet tullut Suomeen?
– Yhä useampi näistä ihmisistä on syntynyt maassamme. Viisasta on ensin hakea yhteisiä keskustelunaiheita, ja sitten tulee kyllä tilaisuus keskustella alkuperästäkin.
Anu-Rohima Mylläri uskoo, että haasteista huolimatta ymmärrys suomalaisista ja suomalaisuudesta laajenee. Se tapahtuu hitaasti mutta varmasti.
– Joukkoon otetaan mukaan myös aivan muunlaisia ihmisiä kuin niitä sinisilmäisiä pellavapäitä, jotka katsovat jääkiekkoa ja saunovat.
– Loppujen lopuksi me kaikki olemme ihmisiä. Haluamme rakastaa, tulla rakastetuksi ja kokea olevamme merkityksellisiä.
Teksti ja kuva: Vesa Keinonen