Arkisto 2014
Hoitokoti on hyvä työpaikka
Hänen mukaansa Hoitokodissa on hyvä työilmapiiri ja aikaa keskittyä potilaan kokonaisvaltaiseen tukemiseen. Siellä on myös mahdollisuus tukea koko lähipiiriä.
– Vaikka keskitymme kuolevien hoitoon, meillä on myös paljon iloa. Täällä eletään kuolemaan asti.
– Jokaisella potilaalla on erilainen polkunsa, Tuija Palomäki huomauttaa.
Hän päätti lähes 30 vuoden jälkeen jättää rahoitusalan ja opiskella hoitajaksi.
– Tässä iässä ehtii vielä kokea jotain merkityksellistä. Tämä on antoisaa työtä. Pieni teko voi olla ihmisestä tosi iso, Palomäki ruotii.
– Tuijasta tulee hyvä hoitaja, Hanna Hävölä hymyilee.
Hän peri alan äidinmaidossaan; saman alan ihmisenä äiti tosin toppuutteli uravalintaa. Piirtäjän tai graafikon ura olikin varteenotettava vaihtoehto.
Satu Korhonen tuli taloon ensimmäisen kerran 15 vuotta sitten, keikalle. Sen jälkeen hän on tehnyt sijaisuuksia ja on ollut viime vuodet kiinteämmin osa työyhteisöä.
– Olen tykännyt! Viihtyminen riippuu siitä, minkälainen paikka, sen henkilökunta ja työyhteisö on. Hoitotyö voi olla raskastakin, mutta täällä hoitokulttuuri on muodostunut hyväksi.
– Näin kodinomaisessa paikassa työtä on mahdollista tehdä omalla persoonallaan.
Hoitajilla on sekä kokemusta että hiljaista tietoa.
Yövuorossa on omat hyvät puolensa, ja vuorotoiveet toteutuvat Hoitokodissa hyvin.
Kuolema ei kerro hetkeään
Potilaan talossa viettämä aika voi kestää tunteja tai viikkoja. Kuolema on melkein päivittäinen vieras. Sitä ei kuitenkaan voi etukäteen tietää.
– Kuolema voi yllättääkin nyt jo, tai sitä odotetaan pitkään. Se pitää nöyrän paikalla.
Joskus potilas itse tietää hetkensä, joskus potilaalle on annettu yllättäen lisää päiviä, joita hän tai hänen läheisensä ovat kipeästi tarvinneet.
– Itse ajattelen, että jokainen päivä on ihme, mutta päivät eivät tunnu silloin ihmeeltä, kun vakava sairaus luo tumman varjon elämän ylle. Sellaisia ihmeitä olemme nähneet, että katkennut yhteys palautuu, rauhaton löytää rauhan, pelko vaihtuu luottamukseksi ja toivonsa menettänyt löytää toivon, ajattelee Nieminen.
Korhonen on miettinyt, miten moni huutaa lähdön hetkellä äitiään. Vahva side ei katso ikää eikä sukupuolta.
– Täällä nähdään ja koetaan myös paljon sellaista, jota on vaikea rationaalisesti ymmärtää.
Aulassa on muistopöytä merkkinä siitä, että joku ei ole enää paikalla.
Syöpä on suurin kuolinsyy. Suurin osa asukkaista on ikäihmisiä.
– Meillä on myös työikäisiä ja pienten lasten vanhempia, Hanna Hävölä muistuttaa.
Potilas saattaa ponnistella ylös sängystä viimeisillä voimillaan.
– Mielessä saattaa olla ajatus, että jos nyt en tästä nouse, niin en enää koskaan, Korhonen pohtii.
Omaiset voivat antaa luvan lähteä. ”Kyllä voit antaa periksi.”
Kivut ovat yhteiskunnassamme vaiettu aihe. Niitä pyritään helpottamaan kaikin keinoin. Paljon sille pystytäänkin tekemään, mutta kärsimys voi olla läsnä monella tavalla. Potilaille halutaan taata mahdollisimman hyvä olo.
Jossittelukin kuuluu asiaan: jos olisin huomannut oireet ajoissa, jos olisi vaihdettu lääkettä, olisiko hän nyt lähdössä. Lopetettiinko hoidot oikeaan aikaan?
Avointa
puhetta
Täällä asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä. Korhosesta tärkeitä keskusteluhetkiä ovat ne, kun potilas kertoo, että kuolema pelottaa.
- Silloin yhdessä pohditaan, mikä konkreettisesti pelottaa ja miten voimme auttaa.
Puheenaiheet löytyvät potilailta ja läheisiltä, voidaan muistella vaikka hääpäivää.
Viime hetkillä potilas voi kertoa sellaisiakin asioita, jotka eivät muuten tule välttämättä tule esiin. Hoitajan on kuultava tarkoin myös sitä, mistä ei ehkä haluta puhua.
– Sitä herkistyy pienille asioille, jotka ovatkin niin kovin suuria, Korhonen miettii.
– Totta kai tämä käynnistää omankin kuoleman pohtimisen.
Huumoriakin on, mutta tuntosarvet ovat kehittyneet sen suhteen, minkälaista huumoria missäkin tilanteessa voi käyttää.
Korhonen pyrkii elämään täyttä elämää:
– Sen on täällä oppinut, että joka hetkestä on pidettävä kiinni. Sitä nauttii pienistä asioista eikä kaipaa kuuta taivaalta, hän sanoo.
Kukaan ei kaipaa mammonaa eikä titteliä. Tyhjin taskuin lähtevät kaikki.
Naiset lisäävät, ettei kuoleva niinkään kadu tehtyä vaan tekemättä jätettyä asiaa.
– Niin paljon odotuksia ja toiveita – niin paljon pettymyksiä, Seija Nieminen huokaa.
Paljon elämää
Kuoleman läheisyydestä huolimatta Hoitokodissa on paljon elämää. Juhannusta, joulua ja syntymäpäiviä juhlitaan.
Juhliin ja tapahtumiin osallistuvat ne, jotka jaksavat. Kerran viikossa pidetään hartaushetki, on taidenäyttelyitä ja musiikkiesityksiä. Haastattelupäivänä oli meneillään kirpputori-muotinäytös.
Jos haluaa omaa rauhaa, sekin mahdollistetaan.
Kotilomalla saa käydä vaikka paaritaksilla. Kesällä potilaita kärrätään sänkyineen takapihalle raikkaita tuulia haistelemaan. Toiset taas ravaavat tupakkahuoneessa.
Historiaan mahtuu myös koomisia tapahtumia. Joku luuli toistuvasti olevansa Saimaan-risteilyllä.
– Kaikki tunteet täällä ovat esillä: rakkaus, viha katkeruus, tyytymättömyys.., naiset luettelevat.
Tietenkin mukana on myös luopumisen tuskaa. Ja joku haluaa tehdä sovun läheistensä kanssa.
– Merete Mazarella kirjoittaa, miten äiti kyseli ”osallistunko minä.” Ihminen ei halua jäädä ulkopuoliseksi, Nieminen korostaa.
Jo lapsuudessa jokaiselle muodostuu oma kiintymyssuhdemalli. Sen mukaan määräytyy, kuinka hän myöhemmin ottaa vastaan apua ja kuinka kaipaa läheisyyttä.
– Jos lapsi on saanut kovin vähän hellyyttä, hän voi myöhemmin huutaa sitä nälkää, Korhonen sanoo.
Myös Nieminen on pohtinut samaa asiaa:
– Jouluun tiivistyy perheyhteys. Lapsuudessa koetun osattomuuden tunne saattaa kantaa elämän iltaan saakka. Peittelisitkö minut, pyyntö ikääntyvän ihmisen huulilta, on kuin kuiskaus vuosikymmenten takaa.
Hengellisistä asioista puhutaan hoitajien mukaan yllättävän vähän. Korhonen arvelee, että nämä ehkä koetaan hyvin henkilökohtaisiksi.
– Meidän tulee antaa tilaa ja tukea myös näille pohdinnoille.
– On luonnollista miettiä, mitä elämä on, ja olenko elänyt riittävän hyvin. Isoisä kysyi, onko Jumala unohtanut hänet tänne, Hävölä kertoo.
Oman isän kuolema toi uuden ulottuvuuden omaisten ymmärtämiseen.
Monet lähtevät jälleennäkemisen toivossa: ”Olet meitä vastassa.”
– Ja meillä on täällä mahtava pappi Leena Leppälä keskustelemassa ja tukemassa potilaita. Hän on ennen kaikkea ihminen ja auttaja, kehuu Hävölä.
Mitä kuoleva toivoo?
Hävölä on tehnyt vielä julkaisemattoman pro gradunsa kuolevan toivosta.
– Kuolevan toivo elää ja muuttaa muotoaan. Se on paljon enemmän kuin vain toive paranemisesta – toivo antaa kuolevalle voimaa kestää luopumista ja surua.
Toivo suuntaa tulevaan. Ilon aihe voi olla niinkin pieni kuin kyky lukea lehti alusta loppuun.
Korhonen lisää, että vahvasti suomalainen toive on päästä saunaan. Talossa on jopa vihtapakastin. Eräs nainen totesi olevansa jo puolimatkalla taivaaseen, kun hoitaja nosti häntä suihkutuolilla ylemmäs kohti löylyn lämpöä.
Naiset kaipaavat myös kynsilakkaa ja huulipunaa. Yksi toive oli viettää perheen kanssa ehtoollista.
Lähtevä voi olla enemmän huolissaan jälkeen jäävien kuin omasta kohtalostaan.
– Olemme kannustaneet siihen, että potilas kertoisi läheisille, mitä haluaa. Se helpottaa jälkeen jäävien tilannetta.
Jollain voi olla hautajaisvirret valittuna, toinen haluaa arkkuun lempivillasukkansa tai lapsenlapsen piirustuksen. Rekkamies sai päähänsä Illaksi kotiin -pipon ja innokas jalkapallofani puettiin suosikkijoukkueen pelipaitaan.
Kun Hanna Hävölän isoisä kuoli Hoitokodissa vuosi sitten, hän sai mukaansa vaivaiskoivuisen kävelykeppinsä.
Viimeiseen asti
Hoitajat harmittelevat, että saattohoitopäätökset tehdään nykyään kovin myöhään.
Hoitoaika kestää keskimäärin pari viikkoa, mutta viime aikoina muutaman päivän jaksot ovat lisääntyneet. Vielä 2000-luvun taitteessa eräs potilas kulki Hoitokodin ja kotihoidon väliä 12 vuotta.
– Potilaiden kunto on heikentynyt. Ei ehkä ole voimia käydä kuoleman valmisteluihin liittyviä keskusteluja, Hävölä harmittelee.
Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen on kirjoittanut kuolevan identiteetistä. Sen turvin voisi ehtiä valmistautua tulevaan.
"Jokainen ihmisen
elinpäivä on ihme."
Eräs potilas oli todennut elämän alkaneen sinä päivänä, kun saattohoitopäätös tehtiin. Se kuvastaa sitä, miten viimeiseen asti päätöstä nykyään lykätään. Tänne tullessa päätös elvytysten lopettamisesta on tehty ja kuoleman sallitaan tulla luonnollisesti.
Suomessa on vain neljä pelkästään saattohoitoon erikoistunutta hoitokotia. Niistä Pirkanmaan Hoitokoti on vanhin.
– On etu, että saman katon alta löytyy monen alan ammattilaisia. Saatavilla on monenlaista tukea nopeasti, hoitajat pohtivat.
Heidän mielestään vastaavia paikkoja voisi olla enemmänkin, ja myös pohjoisemmassa Suomessa.
Terveyskeskukset ja sairaalat ovat kehittämässä saattohoitoa. Osa tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen tuotosta suunnataankin siihen työhön.
Jos kuoleman kohtaa harvoin, voi tositilanteessa vaadittavaa rohkeutta jäädä puuttumaan.
– Tietoisuutta saattohoidosta täytyy lisätä. Koulutus lisää toimintavarmuutta ja asiantuntemusta, sanoo saattohoidon kouluttajana toimiva Hävölä.
Hän on huomannut hoitajien kiinnostuksen aiheeseen lisääntyneen.
Hän ei silti ole jättänyt perustyötä kokonaan. On eduksi tehdä työtä, josta jakaa tietoa.
– Hoitotyötä on niin monen tyyppistä. En itse haluaisi työskennellä esimerkiksi teho-osastolla, hän pohtii.
Yön hiljaisina tunteina
Yöllä työntekijöillä on välillä aikaa ottaa kuppi kahvia ja jutella. Omaisten kanssa pyöreän pöydän ääressä on käyty monia keskusteluja.
Kun äänet ympärillä hiljenevät, potilas saattaa kaivata vierellä viipyjää. Vapaaehtoisia riittää potilaiden vierelle yölläkin.
Ihminen voi myös olla yksin kokematta yksinäisyyttä.
– Potilas saattaa kaivata hiljaisuutta ja yksinoloa saadakseen keskittyä ja valmistautua, ajatella ja hiljaisuus puhuu hänelle, Seija Nieminen kertoo.
Pienenä tyttönä Seija ihmetteli, kun Emmi-mummo sanoi, ettei ole yksinäinen, vaikka tämä asuikin mökissään yksin. Hänellä oli seuranaan kaikki ihanat muistot.
– On suuri aarre tulla toimeen itsensä kanssa.
Joskus ihminen ei jaksa lähteä käsittelemään omasta sisimmästä nousevaa kysymysten tulvaa.
– Omissa ajatuksissaan ne voi painaa mielen syvyyksiin. Vanhempi herra sanoi, yön hiljaisina tunteina, istuessani hänen vierellään: ”Olen ikäni itseäni viisaampia miehiä neuvonut. ” Hän oli aina ollut vahva ja pärjännyt itse. Ei nytkään ollut tarvetta tai uskallusta nojautua toisten tukeen. Yhden kipeän kohdan hän avasi: ”Kun ei lastakaan jäänyt.”
– Hoitajana kannattaa eksyä hetkeen. Hoidan ja tuen tätä potilasta ja perhettä tämän hetken yli. Siinä on tällä hetkellä kaikki ja kylliksi.
Teksti ja kuvat: Asta Kettunen
Juttusillan kuva: Jussi Laitinen
