Kalevankankaan kappeli täyttää 100 vuotta

Sadassa vuodessa rakennus on kokenut monia muutoksia, samoin kuin ympäröivä hautausmaa.

– Vanhassa kappelisalissa kuorin kaareva muoto tuo tilaan lämpimän tunnelman. Siunaustilaisuudessa arkku on kupolin alla juhlavalla paikalla, arvioivat ystävykset Anneli Rikala ja Leena Sulonen.

Tamperelaisnaisille Kalevankangas on tuttu ja läheinen, sillä siellä lepäävät vanhemmat, isovanhempia, isoisovanhempia sekä paljon muita sukulaisia ja ystäviä.

Nykyään ylivoimainen enemmistö vainajista tuhkataan.

– On vaikuttava hetki, kun siunaustoimitus on ohi, verhot sulkeutuvat ja arkku jää niiden taakse, Sulonen sanoo.

Molemmat naiset ovat lapsesta asti tottuneet käymään ja kiertämään Kalevankankaalla, kaikkina vuodenaikoina. Jouluaattoillan hiljainen vierailu on ehdoton perinne.

Kallista satoa

Kalevankankaan hautausmaa otettiin käyttöön kesällä 1880. Messukylän kirkkoherra Josef Grönbergin sanat hautausmaan vihkipuheessa ovat jääneet elämään:

”Tässä on teillä, tamperelaiset, se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut, täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täältä ylimyksiin vedota, täällä vallitsee Jumalan totuus.”

Kappelia toimitusten pitopaikaksi kaupunkilaiset odottivat yli kolme vuosikymmentä. Rakennuksesta järjestetyn suunnittelukilpailun voitti helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström ehdotuksellaan Integer vitae (Nuhteeton elämältään).

Tampereen seurakuntien historiaan perehtynyt emeritustuomiorovasti Voitto Silfverhuth kirjoittaa Kalevankangas-kirjassaan (1993) siunauskappelin ensimmäisestä juhlasta 31.1.1914 näin:

”Tuomiokapitulin asessori, Tampereen virasta vapaa kirkkoherra Waldemar Walli vihki Kalevankankaan hautakappelin ’Jumalan pyhäköksi, sellaiseksi pyhäksi huoneeksi, jossa kuolleet omaisemme ja ystävämme siunataan sellaiseksi kylvöksi, joka ylösnousemisen kallista katoomatonta satoa tekee.’

Tungoksen välttämiseksi juhlaa varten oli painatettu pääsyliput, joita halukkaat saivat noutaa kirkonkansliasta. Silti saapuvilla arvioitiin olevan noin 500 henkeä. Ovien ulkopuolelle jäänyt kirkkokansa sai perästä päin lukea Wallin puheen Sunnuntaitervehdys-lehdestään.”

Ensimmäinen siunaus kappelissa toimitettiin heti seuraavana päivänä, helmikuun ensimmäisenä 1914.

Nuhteeton elämältään

Kappelin rakentamisen puolesta oli alettu puhua jo 1906. Rakennusmestari Heikki Tiitola teki suunnitelman ja kustannusarvion, mutta ne eivät edenneet seurakunnan päättäjille.

Seuraavan kerran asia nousi esille 1911. Kirkkovaltuusto käsitteli ehdotusta ajanmukaisesta, yksinkertaisesta kappelista ja ruumiskellarista. Vetoomuksessa viitattiin sadeilmoihin, tuiskuihin ja kaupunkilaisten puutteellisiin säilytystiloihin kesäkuumissa kodeissa.

Seurakunta päätti järjestää suunnittelukilpailun. Ehtoina oli, että rakennus sisältää 250 neliön hautauskappelin, parven, jonne mahtuu pieni soittokone ja kuoro, sakariston sekä ruumiiden säilyttämiseen kellaritilat. Rakennuskustannukset eivät saa nousta yli 60 000 markan.

Kilpailun voitti – 28 ehdotuksen joukosta – helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström työllään Integer vitae (Nuhteeton elämältään), ja siltä rakennuspiirustukset myös tilattiin.

Joistakin osista tosin säästösyistä tingittiin, esimerkiksi harmaakivifasadi korvattiin tiilestä muurattavalla. Muodoiltaan Kalevankankaan kappelirakennus edustaa yksinkertaistettua klassismia, ornamentiikaltaan myöhäistä jugendia.

Aikakauden tapaan kappeli suunniteltiin seisovalle saattoväelle, vain seinustoilla oli vähän penkkitilaa. Siunaustilaisuuteen laskettiin näin mahtuvan jopa 600 saattajaa. Penkit kappeliin hankittiin vasta vuonna 1933.

Kalevankankaan siunauskappelilla oli aluksi käyttömaksu, joka tosin poistettiin jo ensimmäisen talven jälkeen. Sen jälkeen kaupunkilaiset ottivat tilan omakseen. Etenkin talviaikaan se valittiin siunauksen paikaksi, vaikka kesäkuukausina siunaus toimitettiin usein ulkona haudalla.

Sunnuntain siunaus

Eri aikoina Kalevankankaalta on saanut viimeisen leposijan erilaisilla ehdoilla. Alkuun saattoi jo etukäteen vapaasti varata ja ostaa hautapaikan itselleen tai suvulleen. Sitten ulkopaikkakuntalaisilta rajoitettiin tätä mahdollisuutta.

Sotavuosina 1940-luvulla yksityishautojen ennakko-ostot vilkastuivat niin paljon, että käytännöstä luovuttiin. Hautapaikka myytiin vain kuolemantapauksen yhteydessä.

Kalevankankaan vanhimmat haudat sijaitsevat portin ja kappelin välissä.

Lähinnä keskikäytävää sijaitsivat suku- ja erityishaudat, laidoilla linjahaudat. Aikojen saatossa erilaisten hautojen nimityksetkin ovat vaihdelleet.

On puhuttu myös yksityishaudoista ja yhteishaudoista. Linjahautoihin vainajat laskettiin sitä mukaa, kun rivejä avattiin, mutta sukuhaudan ostaja sai valita mieleisensä paikan.

Kirkkohallintokunta päätti 1950-luvun lopulla, ettei ulkoseurakuntalaisille tai siviilirekisteriläisille enää myydä sukuhautapaikkoja eikä edes kertahautoja. Uusia rivejä kertahaudoiksi lakattiin Kalevankankaalla avaamasta 1960.

Kangasalan puolelle Vatialaan valmistui uusi hautausmaa tamperelaisille. Kalevankankaan vähäisiä vapaita sukuhautapaikkoja ruvettiin säännöstelemään – niihin pääsi vain Tampereen seurakuntiin vähintään 40 vuotta kuulunut, yli 65-vuotias vainaja.

Jos on kaupunkilaisille ollut erilaisia hautoja, on järjestetty myös erilaisia siunaustilaisuuksia, yleisiä ja yksityisiä. Virallisina hautausaikoina 1930–40-luvuilla vuorossa olevalla papilla saattoi olla kerralla lähemmäs 20 siunattavaa.

Vielä 1960-luvulla sunnuntai oli yleisin siunauspäivä, mutta sen jälkeen sunnuntaihautauksista luovuttiin lähes täysin. Normaalikäytännöksi vakiintui pikkuhiljaa se, että myös rivihautaan haudattaessa joka vainajalle oli oma siunausaika. Toimitusta kehitettiin aiempaa henkilökohtaisemmaksi.

Voitto Silfverhuthin kirjoissaan esittämän arvion mukaan Tampereen papeista Kalevankankaalla eniten siunauksia on toimittanut rovasti Yrjö Hirvonen (k. 1961).

Tuhkaus muutti kulttuurin

Krematoriota varten Kalevankankaan kappelirakennuksessa tehtiin 1960-luvun lopulla isoja muutostöitä. Kellariin tuli polttouuni, kaakkoiskulmaan nousi savupiippu, sisätilatkin saivat uutta muotoa ja ilmettä.

Kuorin perällä sijainnut sakaristo parvekkeineen poistettiin. Uudeksi kuorotilaksi avattiin eteläseinustalle aula, johon rakennettiin pienoisurut. Polttohautauksia varten kuoriaukon sivuille ripustettiin verhot siirtolaitteineen. Uudistettu kappeli avattiin toukokuussa 1967.

Suomen viidennen krematorion käyttöönotto muutti merkittävästi hautauskulttuuria, ja tuhkaus yleistyi Tampereellakin hyvin nopeasti.

Krematorion valmistuminen käänsi hautausten määrän Kalevankankaalla uuteen nousuun 70-luvun lopulla. Usein omaiset valitsivat mieluummin Kalevankankaalta saattoväelle huonosti sopivan ajan kuin vaihtoivat siunaustilaisuuden jonnekin muualle.

Kappelissa tehtiin laajennus- ja muutostöitä jälleen 1984. Silloin valmistui toinen siunaushuone, 55 istumapaikan pieni kappeli. Sen etuseinän valkeaan betoniin on valettu arkkitehdin tyylittelemä, huoneen valoista varjostuva ristikuvio. Kahdelle kappelisalille tehtiin yhteinen odotushuone, ja pääoven edustalle pystytettiin uusi kellotapuli.

Kalevankankaan hautausmaata on historiansa aikana laajennettu moneen otteeseen, ensimmäisen kerran jo 1903. Krematorion valmistumisen jälkeen on perustettu useita erilaisia uurna-alueita.

TEKSTI: Pirjo Silveri
KUVAT: Hannu Jukola

Jutun pohjana on käytetty teologian tohtori Voitto Silfverhuthin historiateoksia:
- Silfverhuth: Kalevankangas. Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat, 1993
- Silfverhuth: Tampereen seurakuntahistoria 1–2, SKS, 2013

 

Lisää kuvia Silta-lehden näköisversiossa.