Lippulaiva tuuliajolla vai reitillä?

Nykyään joka seurakunnassa täytyy olla papin, diakoniatyöntekijän ja kanttorin virka. Jos vireillä oleva rakennemuutos toteutuu ehdotetussa muodossa, tulevaisuudessa vain kirkkoherra on pakollinen.

Uusi lainsäädäntö määrittelee tehtävät, jotka seurakunnan tulee hoitaa, mutta yksityiskohtaisia säännöksiä on aiempaa vähemmän Vastuu oman toiminnan ja hallinnon järjestämisestä siirtyy yhä enemmän paikallistasolle. 

Uhkia ja mahdollisuuksia

Muun muassa professori Heikki Hiilamo on julkisuudessa kritisoinut kirkkohallituksen esitystä, koska pelkää sen hiljakseen romuttavan vahvan seurakuntadiakonian.

Taloustilanteen varjolla virkoja on mahdollista vähentää tai jättää täyttämättä, työ jää enenevästi seurakunnan muiden työntekijöiden ja vapaaehtoisten varaan. Papiston asema vahvistuu entisestään.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori emerita Briitta Koskiahon näkee mallissa etuja ja vaaroja.

- Sekä yhteiskunnassa että kirkossa tarvitaan julkisen sektorin perusrakenteet. Tukena käytetään vapaaehtoisia, joille on annettava myös valtaa. Jos ja kun diakonia on kirkon ydintä, sen tehtävä ja pelisäännöt täytyy seurakunnassa määritellä.

- Jos infrastruktuuri on epäselvä ja vapauksia liikaa, silloin on riski, ettei toimintaa koordinoi ja johda kukaan.

Koskiaho ei väheksy koulutusta, mutta asennemuutosta tarvitaan: myös vapaaehtoiset pystyvät tekemään paljon.

- On mietittävä tarkkaan, miten diakoniatyöhön luodaan ja organisoidaan perusstruktuuri niin, ettei estetä kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Usein käy niin, että vapaaehtoisten ideat ja suunnitelmat tyssäävät virkamieheen, joka sanoo, ettei meillä voi tehdä noin.

- On hienoa, kun kirkko on ottanut askeleen siihen suuntaan, että muutkin kuin viranhaltijat voivat olla toimijoina. Esimerkiksi nuorten vapaaehtoistyö on kaikkialla lisääntynyt. Osataanko tätä nyt kirkossa viisaasti hyödyntää ja viedä eteenpäin?

Koko yhteiskunta kulkee vapautuksen suuntaan, se on selvä trendi.

- Valtion, kuntien ja kirkon tehtäviä joudutaan uudelleen määrittelemään. Diakoniatyössä on mietittävä, mitä juuri nyt tarvitaan ja mitkä asiat ehdottomasti halutaan hoitaa.

- Ihmisten hätä kasvaa, ilmaantuu uusia ongelmia ja autettavia, eikä siitä tule mitään, että avustuksia vain lisätään. Kun varat vähenevät, kaikkea ei voida rahoittaa kuten ennen.

Yhteiskunta on muuttunut, monen hätä on henkistä.

- Meidän aikamme kysyy rinnalla kulkemista, kohtaamista, voimaannuttamista. Aina ei edes pidä antaa rahaa tai ruokakassia, vaan on yritettävä auttaa ihminen henkisesti jaloilleen. Sen tyyppisiä asioita kirkko voisi tehdä nykyistä enemmän, antaa toivoa henkilökohtaisella tavalla. Tässä työssä voi käyttää myös vapaaehtoisia.

- Ennen diakonissat ja sosiaalityöntekijät kiersivät kylissä ja olivat ihmisten kanssa tekemisissä. Nyt istutaan virastossa, ollaan vaikeasti tavoitettavissa, pidetään yhteyttä mieluiten sähköpostilla.

- Kaikkea ei pidä professionaalistaa ennen kuin voidaan tehdä yhtään mitään. Onko tässä ajattelussa menty liian pitkälle?

Jos uudessa kirkkolainsäädännössä halutaan lähinnä määritellä seurakunnille kuuluvat tehtävät, pitääkö kirkkoherrankaan virkaa erikseen mainita?

- Niin, miksei samalla siirrytä alkuseurakunnan malliin? Se olisi todellinen uudistus! Kirkko edustaa nykyään ainoita tosi hierarkkisia järjestelmiä, hallinto on kankea ja monipolvinen.

Teksti: Pirjo Silveri