Puhumista toivova paluumuuttaja

Hiljaisuus on väkivallan muodoista ankarin, koska se jättää yksin, eristää. Se ei anna sinulle edes sitä arvoa, että kanssasi käydään dialogia. Seksuaalivähemmistöt ja niiden muodostamat liitot tai perheet ovat kuitenkin merkittävä osa yhteiskuntaa. Puhumattomuus tarkoittaa ikään kuin näitä ihmisiä ei olisi olemassa.

Vaikeneminen on aina pahin vaihtoehto. Sama pätee esimerkiksi koulukiusaamiseen. Kun juttelee lapsena kiusatuksi joutuneen aikuisen kanssa, ja mitä omilta kouluajoiltakin muistan, vahvimpia tunteet ovat niitä kohtaan, jotka seisoivat hiljaa vieressä, eivätkä sanoneet mitään.

Meille suomalaisille puhuminen on erityisen tärkeää, koska olemme kulttuuri, jossa ”vaikeneminen on kultaa”. Jätämme hirveästi tilaa toisillemme. Kaiken positiivisenkin suhteen punnitsemme, sanonko jotain vai enkö sano. Joskus koetaan jälkihäpeää jopa siitä, jos tuli lausuttua toiselle jotakin kaunista.

Erosin kirkosta TV2:n homoillan jälkeen, mutta ei syynä ollut vain tuo ohjelma. Olin jo monta kertaa kysynyt itseltäni – ja yhtä monta kertaa perustellut, miksi yhä olen sellaisen yhteisön jäsen, joka ei ole ratkaissut seksuaalivähemmistöihin liittyviä kysymyksiä, eikä ole kovin halukas niistä edes puhumaan.

Kerran menin maistraattiin asti eroasiaa hoitamaan, mutta en sitten uskaltanutkaan. Puolisen vuotta häilyin rajalla, ja mietin, ettei kirkon jättäminen ehkä rakenna tai anna mitään. Toisaalta jäsenenä pysyminenkään ei tuntunut hyvältä.

Siinä vaiheessa, kun lopulta lähdin, ajattelin omaa elämääni. Tuli tarve puolustautua, viestittää itselleen, että olen arvokas ja voin tehdä jotakin itseni puolesta.

Ratkaisun jälkeen kirkko lähti yllättäen avautumaan aivan uudella tavalla. Kun nyt katson taaksepäin, samalla alkoi matkani takaisin.

Minua ruvettiin pyytämään kirkollisiin tilaisuuksiin kertomaan, mitä odotan tai toivon. Oli vanhusten tapahtumia, yleistilaisuuksia, nuorteniltoja, rippikoulua ja isoskoulutusta, kirkkopäiviä, diakoniaa.

Osa seurakunnista tahtoi selvästi viestiä, että hei, ne arvot, joita kaipaat, ovat jo täällä! Sitten oli yhteisöjä, joissa haluttiin selvittää, voisivatko ajatukseni olla yhteisölle peiliin katsomisen paikka. Esimerkiksi rippikoululeireillä pyydettiin rehellistä kritiikkiä ja mielipidettä, miten toivon kirkon suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin, ja millaisena ylipäätään näen tulevaisuuden seurakunnan.

Näkökulma oli usein sama, vaikkeivät kutsujat aina olleet suoraviivaisesti kanssani samaa mieltä.

Tapasin monia pappeja ja muita kirkon työntekijöitä, heidän joukossaan myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka kaipasivat itselleen tukea. Kohtasin paljon moniäänisemmän kirkon kuin miltä se oli tuntunut.

Kirkon järjestämän Arvojen akatemian keskusteluissa minulle valkeni, missä kohtaa kysymyksessä virallisesti ollaan. Luterilaisen kirkon johtajat ovat puun ja kuoren välissä ihan eri tavalla kuin minä. Hiki otsalla he yrittävät löytää tietä, miten tuoda erilaiset näkemykset yhteen koko yhteisössä.

Nykyisin kirkon ja kristinuskon suhteesta homoseksuaalisuuteen puhutaan huomattavasti enemmän kuin eroamiseni aikaan; nyt sivutaan hiukan myös avioliittokysymystä. Arkkipiispan kesäinen anteeksipyyntö ei tietenkään ollut mikään kirkon linjaus, mutta kyllä tällaiset liikahdukset ovat merkittäviä askelia ja avauksia.

Seurakuntavaaleissa kannustan kaikkia vaikuttamaan. Pallo on nyt seurakuntalaisilla, ja jokainen ääni tärkeä. Ovi on raollaan ehkä enemmän kuin koskaan, ja keskustelu voi avautua muihinkin asioihin aivan uudella tavalla.

"Arvokeskustelussa syntyy helposti mielikuva, että on yksi kirkko, jonka puolesta taistellaan. Kun omalla matkallani pääsin tutustumaan seurakuntiin, niiden arjet eri puolilla Suomea osoittautuivat hyvin erilaisiksi. Siksi ei voi kauhean tiukasti pitää kiinni ainoasta oikeasta tulkinnasta tai tavasta toimia seurakuntana."

Moni ajattelee kirkkoa lähinnä sen yhteiskunnallisen työn ja palveluiden kautta. Jos pieni lapseni tai vanha äitini käyttävät seurakunnan palvelua, pidän tärkeänä sitä, miltä pohjalta tätä työtä tehdään, ja että pystyn jakamaan yhteisön kanssa samat arvot.

Tyttäreni syntymä sai minut arvioimaan omaa tilannettani uudestaan. Halusin kastaa lapseni. Päästin irti järkiperäisestä plussien ja miinusten ynnäämisestä, ja liityin takaisin kirkkoon, tunnepohjalta.

Vähän mietin, mitä muut ajattelevat. Näytänkö nynnyltä ja enkö seiso periaatteitteni takana, kun ensin eroan ja sitten palaan. Voi olla, että jotkut muutkin ajattelevat samansuuntaisesti: kirkossa kyllä nähdään myönteistä muutosta ja mieli tekisi liittyä, mutta silti emmitään. Ehkä uskontokriittinen suhtautuminen on ikäluokassani valtavirtaa?

Ratkaisustani olen saanut enimmäkseen positiivista palautetta. Muutamat sellaiset, jotka ovat kanssani samaa mieltä seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, ovat kyselleet, miksi liityin yhteisöön, joka ei tunnusta meitä samalla tavalla kuin muita. He näkevät asiassa tämän puolen.

Myös jotkut kirkon jäsenet kokevat, ettei minun viestini kuulu kirkkoon. Ikävä kyllä joukossa on ääniä, jotka kyseenalaistavat uskoni vakavuuden tai syvyyden. Se on pelottava tie. Kuinka kukaan voi arvottaa toisen vakaumusta tai verrata sitä omaan uskoonsa?

Tällaiset reaktiot tuntuvat surullisilta, ja kyse on enemmästä kuin vain omasta surusta. Kristinuskon sanoma antaa paljon lohtua ja on tärkeä voimanlähde elämässä, ja siihen jotkut haluavat itse tuoda jotakin negatiivista. Mistä nousee tarve jakaa ihmisiä eri joukkoihin?

Kyllä sillä oli merkitystä, että juuri piispa Irja Askola kastoi lapseni. Kirkossa hän on ollut yksi niistä, joka on antanut tukensa ja pyrkinyt puhumaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta, ja joka on tehnyt paljon hyvää muun muassa maahanmuuttajien asioissa. Askola edustaa kirkossa rohkeutta puhua. Arvostan sitä.

Lapsellani on kolme kummia, ja koen heidät osaksi perhettä. Tyttäreni kanssa muodostamme hyvin pienen ydinperheen, joten meidän täytyy ajatella perhekäsitettä hiukan eri lailla: miten voimme laajentaa tukiverkkoa, rinkiä ympärillämme.

Itselläni on myös useita kummilapsia. Minusta kummius on paljolti arkista jakamista, tukemista ja auttamista, kummit ovat vierellä kulkijoita. Oman ikäpolveni perheissä he ovat aika aktiivisesti läsnä.

Ristiäiset helmikuussa olivat lämminhenkinen ja intiimi tilaisuus.

Yritin hetken katsoa itseäni kuin ulkopuolelta, ja vakuutuin, kun uskalsin seurata sydäntäni. Juuri näin sen kuuluu olla. Vanhempana saan oman lapseni kanssa käydä läpi saman riitin, joka lähipiirissä on käyty monessa sukupolvessa. Tiedämme ja tunnemme kastetilaisuuden viestin ja sävyn, symbolinen asia yhdistää meitä kaikkia.

Kulttuurissa ja yhteiskunnassa on lopulta aika vähän seremonioita, jotka ovat tunnetasolla tärkeitä. Ristiäiset, vihkiminen, jumalanpalvelus, tuomasmessu ja vastaavat ovat vähän kuin lihasmuistitreenaamista. Ainakin itse tarvitsen näitä tueksi uskolle ja tunteelle, että aidosti olen osa yhteisöä. Ne muistuttavat, mihin kuulun ja miksi.

Nykyaika korostaa yksilön omaa uskoa, henkilökohtaisuutta. On se minullekin sitä, vuoropuhelua itseni kanssa tai jonkun kanssa minussa. Niin monessa asiassa joutuu kuitenkin selviämään yksin, mutta kirkossa voi kokea yhteyttä muihin ja tuntea jakamisen voiman. Parhaimmillaan se on yhteisö, joka auttaa ymmärtämään itseä, ympäröivää maailmaa ja ihmistä vieressä.

Isäksi tuleminen oli iso elämänmuutos. Olin yhdeksän kuukautta tyttären kanssa kotona. Syyskuussa palasin eduskuntaan, ja olen yrittänyt löytää tasapainoa työn ja perhe-elämän välillä.

Kun tiedän tyttären menevän välillä vaikka mummon luokse, iloitsen etukäteen, koska tiedän saavani vähän omaa aikaa. Sitten tajuankin, ettei entisenlaista ”omaa aikaa” ole enää olemassa. Lapsi kulkee aina rinnalla, olen yhdessä hänen kanssaan tai erossa hänestä, ja juuri tätä olen halunnut.

Teini-iästä asti olen tehnyt paljon työtä ja elänyt työtäni; freelancerille ja näyttelijälle taiteen tekemisessä ei ole selkeää työaikaa ja vapaa-aikaa. Etukäteen jännitti, miltä tuntuu, kun fokus kääntyy sisäänpäin. Arjessa eniten on yllättänyt, kuinka hyvin viihdyn kotona!

On myös terveellistä nähdä itsensä välillä toisenlaisessa valossa, ettei käy niin, että arvostaa vain toinen toistaan isompia asioita, asemaa tai tunnustusta. Sydämessään jokainen tietää, että elämän merkityksellisyys syntyy lopulta aika pienistä asioista, mutta muu maailma usein vääristää kuvaa.

Yhteiskunnallisen vaikuttajan rooliani en voi ottaa kotiin mukaan, ja se tuskin on ollut tärkein, kun elämänkaaren loppupäässä katson taaksepäin.

Kirkossa saa ja kuuluukin olla keskeneräisyyttä. Samoin eduskunnassa työskentelemme koko ajan valintojen äärellä, ja joka pöydän ympärillä olijat edustavat erilaisia arvoja. Se on kova koulu ja vaatii paljon opettelua.

Pikku hiljaa olen oppinut ymmärtämään myös ihmistä, joka on kanssani täysin eri mieltä, koska olen joutunut kohtaamaan hänet. Joudun kohtaamaan hänet joka päivä, myös huomenna. Tänään voin olla sisäisesti hillittömän raivon vallassa tai surullinen, miten tuo voi olla tuota mieltä tai talloa toisen noin.

Silti jollakin tasolla tai tavalla tunnistan jopa kaukaisimman tuntuisen asian myös itsessäni. Tunnistan, mistä lähtee halu puolustaa vanhaa, rajata jonkun oikeuksia tai katsoa vain omasta näkökulmasta.”

KUKA?

• Jani Toivola, 36
  
• kansanedustaja, näyttelijä, juontaja
  
• asuu: Helsingissä kerrostalossa
  
• perhe: minä ja tyttäreni
  
• harrastukset: meditaatio, jooga ja tanssi.
  
• motto: Jokaisen ihmisen tarinan tulisi olla näkyvä ja vailla häpeää.
  

Mitä sana tuo ensimmäisenä mieleen?

anteeksi: Vaikea sanoa ääneen, mutta on avain kehitykseen, uuden oppimiseen ja uuteen alkuun.

hyväntekijä: Laupias. Jumala. Kirkko. Ihminen,

isä: Rooli johon opettelen kasvamaan. Peili omille virheille ja kauneudelle.

pyhä: Jokaisen ihmisen tarina on pyhä. Jokaisella tulisi olla oikeus koskemattomuuteen ja omaan tarinaan ilman tuomiota.

Suomi: Kotimaa. Paikka jonka syvimmätkin sävyt tiedän ilman sanoja.

toivo: Valo elämässä, päivittäinen voiman lähde. Majakka pyrkimyksessä hyvään elämään ja parempaan maailmaan.

vastuu: Välillä painava. Vastuutakaan ei tulisi kantaa pelossa, vaan rohkeudella omaan ääneensä luottaen.

yhteisö: Tärkeä peili ihmisenä kasvussa.

TEKSTI: Pirjo Silveri
KUVAT: Hannu Jukola

Jani Toivolan video:

Jani Toivola