Sarjakuva sopii kirkolliseen viestintään

Kirkkoa on toisaalta kritisoitu kansan miellyttämisestä milloin uudentyyppisillä messuilla, milloin näyttävillä kampanjoilla.

 
Tamperelainen käsikirjoittaja ja piirtäjä JP Ahonen ymmärtää kirkon ja seurakuntien graafisen ilmeen konservatiivisuuden:

– Mielestäni ne saavatkin olla arvokkaita. Itse en lähtisi kosiskelemaan nuorisoa vääntämällä kirkkoveneitä ja tribaaliliekkejä somisteiksi, tällaiset yritelmät vain osoittavat miten hukassa tahot ovat oman identiteettinsä kanssa. 

– Hyvä kuvitus voi olla samalla vetävä ja tyylikäs. Idea on kuitenkin tärkein.

Silta-lehteen piirtävän Ari Peuran mukaan onnistunut sarjakuva on aina kuvan ja tekstin muodostama kokonaisuus, pieni tarina.

– Sarjakuvien piirtäminen seurakunnan lehteen tuottaa piirtäjälle aina mukavan haasteen keksiä lyhyt, iskevä ja hupaisa tarina. Usein lähtökohtana on evankelisluterilaisuuteen kuuluva ”erilainen kieli” jota on hauska tutkiskella pilapiirroksen keinoin.

– Esimerkkeinä arkisesta lumen luomisesta syntyy luomiskertomus, vitsan antaminen voi muuttua lapsen suussa vitsaukseksi, pastöroitu maito voi olla papille tarjottaessa pastoroitua tai kaupungeissa usein nähtävä ”pelastustie” -merkki saa kirkon tontin kulmalla aivan uudenlaisen merkityksen.

Peura pitää Sillan tavasta lähestyä eri aihealueita raikkaalla otteella.

– Lehti seuraa myös hyvin aikaansa ja tekee uudistuksia ja ratkaisuja sen eteen, jotta lehti tavoittaisi seurakuntalaisten eri ikäryhmät juuri sopivalla tavalla.

– Mielestäni myös sarjakuva sopii hyvin seurakuntalehteen ja olen iloinen siitä, että saan itsekin kuulua omalla panoksellani Silta-lehden tekijöiden joukkoon.

Sananjulistuksen yksi keino

Varsinkin katolisessa kirkossa on aina arvostettu näyttävän näköisiä kuvituksia. Amerikassa puolestaan hengellisellä sarjakuvalla pitkät perinteet, niillä on kerrottu Raamatun tarinoita ja historiaa.

 Anni Isotalon seikkailujen käsikirjoittaja ja kirkkohistorian yliopistonlehtori Mikko Ketola kertoo, että sarjakuvaa ja pilapiirroksia on jo pitkään käytetty sananjulistuksessa. Eivätkä pilapiirrokset ole olleet tuntematon asia kirkollisissa lehdissäkään.

– Niin sanotut traktaatit, joita eräät hengelliset liikkeet käyttävät suorassa herätys- ja käännytystyössä, ovat vähintään osittain sarjakuvamuotoisia. Ulkomailla ovat aika yleisiä esimerkiksi hurskaat paaviaiheiset sarjakuva-albumit, ja myös tunnettujen pyhimyksien elämästä on tehty sarjakuvia.

Hän lukee samaan sarjaan Ville Rannan Sarjakuva-Finlandialla palkitun albumin, joka koskettelee Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä.

– Oma asiansa on se, että eräät historiaa ja uskontoa yhdistävät salaperäiset teemat kuten temppeliritarit tai erilaiset uskonnollis-mystiset aiheet ovat hyvin suosittuja teemoja vaikkapa ranskalaisessa sarjakuvassa. Niiden tavoite ei kuitenkaan ole sananjulistus.

Vastikään Lasten Katekismuksen kuvittanut Harri Heikkanen muistuttaa, ettei sarjakuva ole vain kepeää muutaman ruudun vitsailua, vaan siinä on työkaluja paljon syvällisempäänkin asioiden käsittelyyn.

– Sarjakuvan keinoin voisi kertoa ja näyttää niitä asioita, joista ei lehdissä kirjoitella. Mitä kirkon arkeen liittyy ja mitä kulissien takana tapahtuu. Otsikoihin päätyvät lähinnä kärjistyneet tilanteet, jotka vääristävät ajatteluamme. Itse lukisin mieluummin tarinoita tavallisista ihmisistä ja kirkon vaikutuksesta heidän elämäänsä.

…mutta heidän uskonsa on usiammasti ainuastan yksi kylmä suostumus siihen oppiin, jota he tunnustavat, heiltä puuttuu usein se palava rakkaus ja se sydämellinen uskallus joka on yhden oikian christityn tunnustähti…

(Kyllä eikä ei, Ville Ranta, WSOY 2013)

Sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Anssi Rauhala arvioi, että (sarja)kuva sopii mainiosti sananlevitykseen.

– Työ on toki tavattoman vaikeaa, ja sen tulokset ennalta-arvaamattomia, koska kuvan (ja siihen liitetyn tekstin) tulkitseminen on aina kiinni katsojan tai lukijan omista kokemuksista, mieltymyksistä ja näkemyksistä.

- Tietenkin ”kohderyhmä” ja ”yleisöotanta” on enimmäkseen tarkoin tietoista ja ehkä vaativaakin sen suhteen, mitä sopii odottaa.

Heikkasen mukaan piirretty kuva on ylipäätään hyvä sanoman levittämisen väline.

– Kuvallinen viesti on helppo omaksua nopeasti ja siinä voi pieneen pakettiin ladata todella paljon sisältöä. Sarjakuvassa on yksittäiseen kuvaan verrattuna vielä enemmän vaikuttamisen keinoja. Mukaan tulee liike, aika, rytmi ja niin edelleen.

- Muistan jostain lukeneeni, että sarjakuvat olisivat lehtien luetuinta sisältöä. En ihmettele.

– Uskoa tai sen puutetta voi käsitellä sarjakuvassa yhtä lailla kuin kirjassa, elokuvassa tai vaikkapa maalauksessa.

Heikkanen on tehnyt Raamattu-aiheista sarjakuvaa lapsille ja Lasten Katekismusta.

– Nuoret ja aikuiset sulattavat tyylejä laidasta laitaan. Lapset haluavat yleistäen ehkä tietynlaista hiukan karrikoitua piirrostyyliä. Lapset tykkäävät huumorista, räväkästä toiminnasta, heille tärkeistä yksityiskohdista ja reilusta värien käytöstä. Tekstin määrässä kannattaa myös säästellä.

– Nuoret näyttäisivät tykkäävän sarjakuvaformaatista. Se ei tunnu raskaalta, kuten kirja, ja se koskettaa lukijaa eri tasolla kuin elokuva.

Maalaisjärkeä sopii myös käyttää. Viesti ei välttämättä mene perille, jos ei puhu kohdeyleisönsä kieltä, Heikkanen tähdentää.

Ketola varoittelee, että varsinkin nuoret lukijat ovat herkkiä huomaamaan hurskastelun ja sievistelyn.

– Huumori, itseironia ja rehellisyys ovat tarpeen, jos sarjakuvan välityksellä yrittää välittää jotakin itselleen tärkeää.

Facebook-keskustelussa yksi Tampereen seurakuntien työntekijöistä, kalustonhoitaja Petri Ruohonen kiteyttää hyvin:

– Minä miellän sarjakuvat yleensä huumoriksi ja huumori on suomalaisille yleensä ollut aika vaikea laji. Toisaalta kuvan avulla on kautta aikojen puhuttu lukutaidottomille.

Nyt tuli kyllä selkään aika huolella. – Niin tuli, mutta laitetaanko silti lauluksi ja rukoukseksi? – Hyvä groove!

(Paavalin matkat: Sandaalit sauhuten, Aikamedia, 2013)

 

Tamperelainen sarjakuva- ja sanaristikkopiirtäjä sekä Sarjari-lehden päätoimittaja Pekka (P.A.) Manninen on tehnyt väitöskirjansa sarjakuvista. Hän sanoo, että jos minkä hyvänsä fiktiivisen tarinan tarkoituksena on käännyttäminen tai samanmielisille saarnaaminen, ei tulos todennäköisesti ole "hyvä".

Parhaat uskontoa sivuavat sarjakuvat ovatkin tulleet yllättävistä suunnista, esimerkiksi Robert Crumbin Genesikseltä.

Valtava aarrearkku

Ville Rannan mielestä uskonto on vertauskuvina, pohjatekstinä ja kulttuurisena aarrearkkuna valtava voimavara, josta on helppo ammentaa materiaalia elämän kysymysten käsittelyyn.

– Mutta en tee uskonnollisia juttuja omasta mielestäni. Henkisyys, hengellisyys ja syvämietteisyys niitä kyllä kuvaa.

Ahonen on kieltäytynyt kirkon, puolustusvoimien ja poliittisten puolueiden projekteista.

– Aihepiirihän on sinänsä kiehtova, uskonnoissa on paljon valmista materiaalia joista ammentaa, sekä tarinallisesti että visuaalisesti.

Ranta kertoo, että muualla Euroopassa kirkot elävät enemmän irti yhteiskunnasta kuin Pohjoismaissa. Katolisilla on omia lehtiä, omia piirtäjiä ja omia sarjakuvia, jotka ovat sitoutuneet samaan uskonnäkemykseen.

– Mä luulen, että Kirkon & kaupungin kaltainen avoin pilapiirroskulttuuri on harvinaisuus Pohjoismaissakin. Ja esimerkiksi ranskalaiset kollegani eivät ymmärrä työpaikkaani ollenkaan.

– Osa luulee, että mä teen tunnustuksellisia pilapiirroksia tai muuten ajan uskonnon asiaa yhteiskunnassa pilapiirrosteni kautta.

Sarjakuvan, pilapiirrosten ja seurakunnan tai kirkon suhde ei Anssi Rauhalan mielestä ole ihan mutkaton. Sen huomaa myös Ville Rannan pilakuvien aiheuttamasta polemiikista.

– Vuosikymmenten ajan olen iloinnut parivaljakko Torm&Sedanin mainioista Isä Ruben -stripeistä Kirkossa ja Kaupungissa, ne ovat  oivaltavia ja osuvia, ja ”kiltteydessään” kenties helpommin sulavaa sielunruokaa.

– Mikael Mäkinen on kunnostautunut monenlaisen sarjakuvan parissa, myös Paavalin tarinaa sarjakuvaksi sovittaen. Juba Tuomolakin teki oman Paavali -sarjakuvansa. Mikä lie ollut Paavalin tarinassa niin erityisen luontevasti sarjakuvaksi taittuvaa?

Nokian seurakunta on cool

Kotimaa nimesi Nokian "Suomen cooleimmaksi seurakunnaksi” sen alettua tehdä yhteistyötä vapaa-ajattelija Pertti Jarlan kanssa. Yhteistyö alkoi muutaman vuoden vanhan Fingerporin julkaisemisella banderollissa.

Miltei kaikki palaute on ollut myönteistä. Yhteistyö on Jarlan mukaan sujunut vaivattomasti verrattuna esimerkiksi moneen yritysasiakkaaseen.

– Heti eka idea meni läpi, vaikka olisin voinut kuvitella, että seurakunta olisi ollut hankalampikin asiakas.

Jarla tekee piirroksensa aina viime tingassa deadlinen lähestyessä.

– Seurakuntien on oltava mukana tässä päivässä, eikä sarjakuvan käyttämisen kirkon tiedottamisen pitäisi olla mikään ongelma.

Lakana seinässä oli Nokialla uuden muotoinen väline, mutta Jarlakin on huomannut, että sarjakuvaa on muutenkin kyllä käytetty seurakuntien viestinnässä.

No, Tampereella tapahtuu yhtenään jotain omituista

(Kapteeni Kuolio, Tampereen sankari/ P.A. Manninen, Zum Teufel, 2008)

 

Nokian seurakunnan tiedottaja Marko Honkaniemi arvelee, että sanomaa voi ja pitääkin viedä eteenpäin monin keinoin.

– Nyt tavoitamme niitäkin, joita perinteinen viestintä ei tavoita. Meidän pitää käyttää rohkeasti kaikkia viestinnän keinoja, koska eri ihmiset tavoitetaan eri välineillä. Kirkkolaivan "tähystysmastossa", siis siellä missä kirkon viestijät ovat, pitää olla iso työkalupakki.

– Pelkäämme kirkossa liikaa virheiden tekemistä ja sitä mitä ”toiset” meistä ajattelevat. Itse pyrin kielenä käyttämään ”kirkon” sijasta suomea, koska en itsekään aina ymmärrä kirkkoa, tunnustaa lapsuutensa nenä kiinni sarjiksissa viettänyt Honkaniemi.

– Varsinkin kirkosta vieraantuneet ovat kiitelleet raikasta tapaa viestiä. Sarjakuva on helppo mutta vaikea, koska siihen on pakko tiivistää sanoman ydin.

Raflaavat haukut leviäisivät paremmin

Strippejä on helppo jakaa sosiaalisessa mediassa. Jarla hieman jännitti palautetta, mutta kiukkuista vastahyökkäystä ei ole tullut. Hän kuulostaa oikeastaan pettyneeltä, ettei sitä tullut. Sekä sarjakuvan tekijä että Nokian seurakunta olisivat saaneet lisää mainetta, kun kritiikkiin olisi vastattu ja kuvat olisivat levinneet.

– Olisi vähän toivottavaakin, että saisi raflaavia haukkuja. 2007 tein ensimmäiset stripit, joissa oli Jeesus, ja silloin palautetta tuli, mutta nykyään ihmiset ovat ehkä tottuneet.

– Ehkä pahastuneetkin ovat oppineet olemaan hiljaa? Ehkä vapaa-ajattelijoillakin on vapautuneempi suhde sarjakuvaan kuin kymmenen vuotta sitten, hän pohtii.

Heikkanen huomauttaa, että pilakuvilla on tärkeä tehtävä.

– Voimakas reaktio, jonka ravisteleva kannanotto tai viiltävä oivallus saa aikaan, voi hyödyttää meitä. Reaktio toimii peilinä ja kertoo meille jotain olennaista itsestämme. Parhaassa tapauksessa se voi jopa muuttaa meitä, kun näemme oman koomisuutemme.

– Vastareaktiokin voi olla paikallaan. Haluamme puolustaa omaa asiaamme aina suuttumukseen asti.

Fingerporien on tarkoitus naurattaa ja viihdyttää, ei ärsyttää.

– Jonnekin muualle voisin tehdä jotain terävämpää, mutta päivittäisiin kuviin ja Nokian seurakunnalle sellainen ei sovi, Jarla toteaa.

Pahkasikaa piirtäessään hän teki periaatepäätöksen, että Jeesus kuvataan myönteisesti.

Sarjakuva voi totta kai olla myös hengellinen tai henkinen – mitä vain. Jarla jää pohtimaan, ettei meillä oikeastaan ole vakavaa, aikuisille suunnattua hengellistä sarjakuvaa.

– Olisi kiinnostava ajatus, joku voisi tehdä filosofista tai hengellistäkin sarjakuvaa.

Anssi Rauhala kertoo kannattavansa kaikkea yhteistyötä, joka avaa tietä ihmisten keskinäiselle ymmärtämiselle. 

– Vapaa-ajattelun perusidea on mielestäni hyvä: kaikkea kerrottua on uskallettava epäillä, kysellen lisää ja etsien tietoa. Ja kaipa asia on niinkin, että se, että ihminen kieltää Jumalan olemassaolon, ei tee Jumalaa olemattomaksi.

- Eikä Jumala pakosta ole myöskään juuri sitä, mitä me ihmiset kuvittelemme hänen olevan.

Myös Ketola iloitsee ideasta.

– Se on ilahduttavan kekseliäs ja ennakkoluuloton hanke. Toivoisin, että joku kirkollinen taho keksisi ruveta tekemään yhteistyötä Timo Kokkilan luoman Peräsmiehen kanssa!

– Ehkäpä suhtautuminen sarjakuvaan ei ole enää kristillisissä piireissä niin jyrkkä kuin vaikka kymmenisen vuotta sitten, jolloin sain kristillisaiheista pilakuvista helvetin katkuisia tuomiokirjeitä postilootaani, Jarkko Vehniäinen vilauttaa.

Kirkon Facebook-sivujen pilakuvat ovat hänen tietääkseen saaneet oikein hyvän vastaanoton.

Ari Peura myöntää aluksi pohtineensa, osaako valita oikeanlaisen linjan.

– Huomasin nopeasti, että ongelmana ei ollutkaan kohderyhmä vaan minä itse. Pidin seurakuntaa ja seurakuntalaisia kohderyhmänä jotenkin myyttisenä, vaikka kysymys on tavallisista ajattelevista kanssaihmisistä. Tämän oivallukseni jälkeen piirtäminen oli paljon helpompaa.

Yleensä kirkon piirissä oleva sarjakuva on kesyä ja myötäsukaista, sivaltaa Sarjakuva-Finlandian keväällä voittanut Ville Ranta.

– Ei välttämättä (vain) siksi, että seurakunnat ja niiden media tätä vaatisivat, vaan piirtäjät itse olettavat kirkon piirissä esiintyvän huumorin ja ironian olevan sallittuja vain tehottomassa muodossa. Ehkä suuressa osassa kirkkomediaa näin onkin.

– Eikä asia rajoitu vain kirkkoon. Myös poliittisesti ja/tai ideologisesti sitoutuneissa medioissa sarjakuvat ja pilapiirrokset yleensä pönkittävät asiaa, eivät yritä todella herättää keskustelua.

– Kirkon piirissä kammotaan väittelyä ja erimielisyyttä. Se on ehkä surkein paikka kriittiselle keskustelulle, mitä voi olla. Kirkossa toimii kuitenkin paljon todella rohkeita ihmisiä, pohtii Kirkko ja kaupunki -lehteenkin piirtävä Ranta.

Miksi herne menee nenään?

JP Ahonen myöntää, ettei seuraa sitä, mitä kirkko tai seurakuntalaiset pitävät sarjakuvissa hyväksyttävinä.

– Kieltämättä yleinen mielikuva on, että pahastutaan helposti, silloinkin kun aihetta ei varsinaisesti ole. Sananvapaushan on kuitenkin eri asia kuin uskonnonvapaus…

– Mun mielestä tässä kannattaa noudattaa ihan samaa makua kuin muissakin medioissa. Huumori saa olla rohkeaakin, mutta ei sitä tarvitse mihinkään Myrkky-osastolle mennä.

Rannan mielestä selitys tuohtumukselle saattaa piillä siinä, että kuva on suorempi ja vastaansanomattomampi kuin teksti.

– Tai sitten kielelliseen väittelyyn on Suomessa totuttu paremmin kuin kuvalliseen. Kuvan oletetaan kai olevan jotenkin objektiivinen tosiasia. Ja kun se onkin voimakas kannanotto tai kyseenalaistaa, lukijat provosoituvat.

– Kun ensimmäisiä kertoja piirsin uskonnosta (Eräänlaisia rukouksia) ja aloitin Kirkossa & kaupungissa, ihmiset luulivat mun tulleen uskoon. Suomalaiset aina luulevat, että ihmiset joko hurahtavat uskoon tai sitten eivät ole uskonnon kanssa missään tekemisissä. Mua myös moralisoitiin siitä, että menin "kirkon puolelle".

– Kyllä mä osin meninkin. Halusin puolustaa uskontoa ja uskonnollisuutta voimakkaan uskontovastaisessa ympäristössä.

– Kirkkopuolella mua alettiin fanittaa, mutta se on tainnut jo mennä ohi. Enää ei koko ajan kutsuta johonkin puhumaan.

– Mun mielestä sarjakuvissa ja pilakuvissa saakin kokeilla rajoja ja herättää keskustelua. Jos tekele on siloteltu ja liian kiltti, se ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, Ahonen sanoo.

Ari Peura puolestaan huomauttaa sarjakuvan liikkuvan seurakuntalehdessä lukijalle tärkeässä arvomaailmassa. Siksi on muistettava, että sarjakuva ei saa olla tuota arvomaailmaa loukkaavaa, vaan sen tulee tuottaa aidosti iloa.

– Lukijalle sarjakuvan tärkein palkinto on oivaltamisen ilo. Tunne, että kohtaa jonkun tutun asian uudesta hauskasta näkökulmasta.

– Ilosanomasta koko hommassa pitäisi olla kyse. Lähimmäisenrakkaudesta, auttavaisuudesta ja pelastuksesta, kiteyttää Rauhala.

Ahosen mukaan sarjakuvassa on voimaa.
– Siinä yhdistyy piirros, teksti ja tarinallisuus. Taitavan tekijän käsissä kokonaisuudesta syntyy enemmän kuin osiensa summa, ja sarjakuva kolahtaa tai ärsyttää enemmän kuin esimerkiksi pelkkä kolumni.

– Uskon, että monessa tapauksessa on kuitenkin ollut kyse lukijan omasta rajoittuneisuudesta tai heikosta medialukutaidosta… Lukijat eivät aina oivalla, milloin asioita käsitellään ironian, sarkasmin tai symboliikan avulla.

Stripin sisältö ei aina välttämättä peilaa sitä, mitä tekijä itse on asiasta mieltä. Asioita voidaan nostaa esiin monin tehokeinoin.

– Muutamasta Puskaradio-stripistä tuli aikanaan noottia, mutta ei nyt mitään mistä olisi noitavainoja syntynyt. Pyrin aina kuuntelemaan palautetta, etenkin silloin, jos olen itse epäröinyt jotain toteutuksessa.

– Pyrin aina kuitenkin perustelemaan valintani itselleni jo tekovaiheessa, joten yleensä elementit ovat paikallaan syystä. Mutta subjektiivista touhuahan tämä on, ei ole olemassa oikeita ja vääriä toteutustapoja.

Musta Paavi ilmestyi unessa

Hahmot ja tarinat näyttävät syntyvän ja kehittyvän luojilleen monenlaisin tavoin. Musta Paavi ilmestyi Manniselle unessa.

– Se oli selvästi pahan ruumiillistuma ja säteili negatiivista energiaa. Kapteeni Kuoliossa hahmosta on kehitetty parodia tyypillisestä superpahiksesta. Hän on megalomaaninen reppana.

– Sarjakuvissani on jatkuvasti hahmoja erilaisista uskonnoista ja salatieteistä. Näen usein myös unia maagisista rituaaleista ynnä muista. Sanotaanko, että minulla on myyttinen mielikuvitus.

Vehniäisellä suurin osa ideoista on itseltäni lähtöisin.

– Joskus saan aiheen, johon sitten kehittelen omanlaiseni jutun. Karikatyyreissä ja pilakuvissa käsittelen kohteita sillä periaatteella, että voisin laittaa pilan kohteeksi yhtä hyvin myös itseni. Ja tyylini ei muutenkaan ole hyökkäävä, vaan ennemminkin hyväntahtoisen hupaisa.

Rannan hahmot ovat useimmiten aika suoraan todellisuudesta otettuja tai syntyneet vahingossa.

– En koskaan "rakenna" hahmoja. Käytän tunteita ja asioita, jotka kulkevat lävitseni. Mutta tietysti, kun otan jonkin todellisen hahmon kuviini, se muuttuu fiktioksi eikä ole enää yhtä esikuvansa kanssa.

Piirtäminen ei hänestä yleensä ole tunnepuolelta rankkaa, vaikka asia olisikin.

– Voin piirtää asioista, jotka järkyttävät minua, mutta haluan järkyttyä ensin, toipua vähän, ja sitten vasta miettiä, mitä asiasta voi piirtää. Useimmiten jokin muu tulokulma on parempi kuin järkytys tai pahentuminen.

Ahoselle ideoita syntyy milloin mistäkin.

– Inspiraationa voi toimia jokin satunnainen heitto tai kommentti, lukemani lehtiartikkeli tai vaikkapa kuulemani biisi. Kenties hankalinta on sovittaa irralliset ideat toimiviksi kokonaisuuksiksi.

– Viikoittaisissa Villimpi Pohjola -stripeissä se onnistuu luontevammin, sillä niissä on enemmän pelivaraa: vaikka stripit muodostavat eräänlaisen kokonaisuuden pitkällä tähtäimellä, improvisoinnille on tilaa.

– Käsikirjoitan paraikaa Perkeros-sarjakuvaromaanilleni jatkoa, ja siinä irrallisiltakin tuntuvien kohtausten tulee palvella kokonaisuutta.

– Varsinaisessa toteutustyössä on neljä eri vaihetta: ensin teen alustavia luonnoksia, joilla hahmotan ruutusommittelua, dialogia ja kokonaisuutta. Tämän jälkeen luonnostelen ja tussaan stripin joko käsin tai tietokoneella. Lopuksi väritän piirroksen digitaalisesti ja valmistan sen painokuntoon.

– Myönnän että Villimpi Pohjola -strippisarjan kaarti on pölhäisty kaveripiiristä. Nimiä ja luonteenpiirteitä on tosin muokattu aika radikaalistikin, enkä enää vuosiin ole ajatellut hahmojen esikuvia strippejä tehdessäni. Olisin melkoisessa tarinankerronnallisessa umpikujassa, jos kokisin dokumentoivani kaveripiirini arkea.

– Perkeroksen hahmot ovat puolestaan minun ja käsikirjoittajaparini KP Alaren hengentuotteita. Uskon, että kaikkiin hahmoihin tulee väistämättä rippeitä tekijöistään, se on osa prosessia, mikäli haluaa luoda tunnistettavia ja inhimillisiä henkilöitä.

Piirtäminen ja musiikki ovat vanhempaa perua kuin kieli ja puhuminen. Eikä se taito ole mihinkään kadonnut, sitä pitää vain harjoittaa. Opettelen vielä itsekin, Ahonen myöntää.

Hyvisten ja pahisten taistelua

Hyvyys ja pahuus iskevät sarjakuvissa vastakkain kovin monesti, toisinaan täysin mustavalkoisin asentein. Eivätkö sarjakuvaihmiset kasva koskaan aikuisiksi?

Rauhala viittaa rock-laulaja Mickey Juppin kappaleeseen ”Young a long time”: vaikka ikää karttuu, ei ole pakko vanheta, turtua ja taipua maailman menon surkeuden alla.

– Jos onkin niin, että tosielämässä näyttävät olevan kilpailussa mukana vain pahuus ja toinen pahuus eri nimellä, seikkailutarinoissa on mahdollisuus ainakin kuvitella hyvyyden ja reilun pelin pärjäävän ja toisinaan voittavankin.

– Minusta se on viehättävä ajatus, ja tahdon uskoa sen olevan jollain tapaa  mahdollinen sovittaa myös ”aikuisen” ihmisen elämään. Todisteita odottaessa.

Pekka Manninen toteaa, että supersankarisarjakuvat olivat alkujaan suurelta osin juutalaisten tekijöiden käsialaa.

– Teräsmies on hyvinkin versio Mooseksesta. Toisaalta sekä DC- että Marvel-yhtiöiden supersankaritodellisuuteen kuuluu sekä taivas että helvetti.

– Varsinaisesti kirkollisia asioita käsitellään harvemmin, sillä supersankarikustantajat ovat aika varovaisia, eivätkä halua tietoisesti loukata ketään.

Kaikki tarinat ovat hengellisiä – ainakin rituaalisia.

– Tarinan sisältö ja sen ulkoiset puitteet ovat tärkeitä tekijöiden ja lukijoiden yhteistoiminnassa. Sarjakuvahahmot toimivat merkkeinä yhteisöllisyydestä.

Itse asiassa ei ole olemassa käsitettä "sarjakuva".

– Termin alla on piilossa niin monta toisistaan jyrkästi poikkeavaa lajityyppiä, että koko käsite on vailla sisältöä – ellei sisältöä määritellä erikseen aina kun puhutaan "sarjakuvasta".

– Niinpä ne hahmot, joita olen viimeiset 25 vuotta piirtänyt – Kapteeni Kuolio ja Teräslilja – ovat parhaiten ymmärrettävissä omina versioinani perinteisten Amerikkalaisten sarjakuvalehtien kerrontatavoista. Molemmissa on elementtejä esimerkiksi DC-yhtiön supersankarisarjakuvista (varsinkin 1950- ja 1960-luvuilta) ja Pikku Lulusta.

– Nuo hahmot loin väitöskirjatyön ja varsinkin semiotiikkaan tutustumisen sivutuotteina. Kapteeni Kuolio ja Teräslilja kuvaavat molemmat minua itseäni, mutta ne on puettu asuun, joka toivottavasti tekee niistä helposti lähestyttäviä.

Jokaisessa tarinassa on pakko olla asenne, muuten se olisi koko inhimillisen kulttuurin ulkopuolella, Manninen painottaa.

Ketola uumoilee, että ehkä monen aikuisen sisällä on pieni sarjakuvanlukija, joka haluaa yhä uudestaan lukea siitä hyvän ja pahan voimien kamppailusta, josta hän nuorena luki niin monta tarinaa. 

– Kaikenlaiset konfliktit ylipäänsä ovat sitä paitsi tarinankerronnan erinomaista perusaineistoa.

Asta Kettunen

Muutamia Ville Rannan arvostamia sarjakuvantekijöitä:

- Luen äärimmäisen vähän sarjakuvia, koska suurin osa niistä on yksipuolista viihdekirjallisuutta. Hugo Prattin Corto Maltesen jotkut tuntevatkin. Pratt toi 60- ja 70-luvuilla seikkailusarjakuvan pois poikien viihteestä ja talutti sen korkeakirjallisuuteen.

- Ranskalainen Joann Sfar on ikään kuin jatkanut Prattin työtä 90-luvulta ja pyrkinyt näkemään sarjakuvan "kirjoittamisena". Toisaalta hän on vienyt kaunokirjallisen ja vaihtoehtoisen sarjakuvan takaisin suurelle yleisölle ja lapsille. Häneltä on suomennettukin hieno sarja Rabbin katti.

- Ben Katchor on tekstipainotteisen sarjakuvan mestari ja kuvaa kotikaupunkiaan New Yorkia.

 

Tsekkaa vielä nämä, kun kerran tänne asti jaksoit:

Arvosteluja Kapteeni Kuolioista

Tampereen vaiettu historia

Mikael Mäkisen sovittama Paavalin tarina

Pertti Jarlan Fingerpori

Päivän Fingerporit Hesarissa

JP Ahosen sarjakuvat

Ville Rannan sivut