Ympäristökasvatus kuuluu iltapäiväkodin arkeen

Sanni Rantanen ja Vilppu Norvasto laittoivat keväällä siemenet itämään Miia Oldenin ohjeiden mukaan.Kuva: Hannu Jukola

– Mä varasin tän porkkanan, kuuluu kiljahdus viljelylaatikolta.

Vilppu Norvasto luulee löytäneensä raa’an juureksen, mutta lastenohjaaja Miia Olden valistaa kyseessä olevan kesäisen lajikkeen, jolla on useita värejä.

– Ei saa vedellä ihan miten sattuu, huudahtaa Monamaria Pyhältö.

Noa Honkalan mielestä jötkäle haisee ihan hevosen lannalle. Hajuaisti onkin yksi tärkeistä kumppaneista tässä puuhassa.

Tänä kesänä kurkun söi jokin ötökkä, ja paprikoillakin oli huono onni. Mutta mitäs siitä! Saatiin möyhiä mullassa, ripottaa siemeniä ja seurata oman sadon kasvua. Tilliä riittää hölskykurkkujen mausteeksi.

Tampereen seurakuntien ympäristötoimikunnan jäsenet Ilmari Karjalainen ja Lauri Ruippo ovat tulleet tutustumaan toiminaan. He ovat hyvillään kasvatustavasta.

– Lapsilla on valtava into pienestäkin porkkanasta, Karjalainen myhäilee.

– Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, hymyilee Ruippo.

– Lapset pääsevät näkemään, että porkkanat eivät tule tehtaasta vaan maasta.

Hän iloitsee myös maalaistalonäkymästä matkalla Isosaaren rippikoululeirille.

– Kaikki eivät nykyään tiedä, mistä maito tulee tai mikä on lammas.

– Jos vielä saisi vanhemmatkin kertomaan näistä asioista.

Metsän ei tarvitse  olla iso

Iltapäiväkotilaiset ovat tottuneet leikkimään läheisessä metsikössä. Sieltä kerätään nuorten jälkeensä jättämät roskat. Nuuskista ja kaljapulloista nuoret jättivät anteeksipyyntölapun – se tosin oli kiinnitetty nuuskalla.

– Yritetään kierrättää, lajitellaan biojätteet, ja kyllä mä hoidan nuo pahvitkin. Kaupassa mietitään, mitä ostetaan, Olden kuvaa paikan arkea.

Jätteen määrää pyritään vähentämään muun muassa tuomalla omat käsipyyhkeet mukana. Välipalalla mietitään, mihin mikin jäte kuuluu.

– Hartaushetkissä mietitään luomakuntaa, Jumalan ihmeitä ja meidän tehtäväämme.

– Oman kädenjäljen näkeminen on ilon aihe. On puhuttu siitäkin, kuinka moni ihminen siitä nauttii.

Kunnioitus kaikkea olevaista kohtaan lähtee omasta itsestä. Lasten kanssa myös puhutaan omista vahvuuksista.

Ruippo kysyy, voisiko laitteita käyttää hyödyksi ympäristökasvatuksessa. Hän saa varovaisen myönteisen vastauksen. Omat kännykät, tietsikat tai tabletit pitäisi tosin tuoda kotoa.

Ruippo kannattaa myönteistä ajattelua. Voidaan esimerkiksi pohtia, mitä kaikkea ihanaa Suomen luonnossa on. Hän saa hengenheimolaisen tytöstä, joka kertoo leppäkertulle tehdystä talosta.

Olden kertoo ympäristökasvatuksen kuuluvan lastenohjaajien koulutukseen. Hän on myös päivittänyt sen alueen osaamistaan.

Opetuksen ei tarvitse olla maailmoja syleilevää. Riittää kun opitaan, että maamme on yhteinen, ja siitä täytyy pitää huoli.

Ympäristökasvatuksen käsite laajenee

Suomen Ympäristökasvatuksen Seuran hallitukseen kuuluvan Anu Kiisken kiinnostuksen kohteena on ympäristökasvatus-käsitteen laajentaminen.

Ympäristökasvatus kuuluu hänen mielestään muuallekin kuin peruskouluun.

– Sen pitäisi olla koko yhteiskunnan lävistävä ajatus, vaikka ihan pienten kerhoista yritysmaailmaan ja vanhainkoteihin.

Aikuisten ympäristökasvatukseen kuuluvat tapahtumat, joilla herätellään ihmisiä tarkastelemaan ympäristöasioista eri näkökulmista. Tällaisesta yksi esimerkki on Tampereellakin järjestetty Saa syödä -kampanjan Ruokahävikki-tempaus. 

Esimerkin voimalla 

Lauri Ruippo on tehnyt työnsä ympäristönsuojelun, -käytön, -hoidon ja kehittämisen edistämiseksi. Häntä surettaa, että vaikka rakennukset suunnitellaan huolella, niiden ympäristö jätetään oman onnensa nojaan.

Pihaistutukset laitetaan usein niin myöhään, että niistä ehtii nauttia vasta vähän ennen kuolemaansa. Aikuisetkin selvästi kaipaavat ympäristökasvatusta.

Kaupungin ympäristötoimikunnassa hän oli järjestämässä nuorille kasvienkasvatuskilpailuja. Ajatuksena oli opettaa, että jopa omat kukat ovat osa luonnon kokonaisuutta.

Toiveena on, että luonto-ohjelmat voisivat tulla lähemmäs meitä. Kotomaastakin löytyy kaunista.

– Kunpa kunnissa innostuttaisiin ympäristön hoitoon. Pidettäisiin vaikka koivukujan istutustalkoot. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua lapsenlapsi voisi sanoa: ”Kyllä isoisä on taitava, kun kasvatti tuollaisen!” Itsekin sitä katsoisi, että tuossa se minun puuni on.

– Kun istuttaa puun, kasvaa maahan itsekin. Kun tänään tekee jotain, näkee käden jäljen myöhemminkin, hän sanoo viitaten sanontaan omenapuun istuttamisesta.

Tärkeä opetus maiseman hoitamisessa on myös se, ettei kaikesta makseta, vaan jokainen tekee oman osansa yhteiseksi hyväksi.

Kalevan seurakunnan luottamushenkilönä hän on korostanut kirkkojen ja hautausmaiden siisteyttä.

– Siisteys osoittaa kulttuuritahtoa. Hyvä arkkitehtuuri korostuu ympäristössä, josta pidetään huolta.

Hän myös kannustaa lattiatason kristillisyyteen. Jospa seurakuntaneuvosto lähtisi Kaleva-kävelylle?

Asta Kettunen

Miia Forsman ja Jonna Kola keittelivät torilla ruokaa kaupoilta ja tiloilta yli jääneistä raaka-aineista. Meneillään oli Saa syödä -kampanjan Ruokahävikki-tempaus. Kuva: Asta Kettunen