Henkinen tuki on tärkeintä oppilaitosdiakonin työssä

Sekä ammattiopistossa että korkeakoulussa opiskelevalle ja myös työntekijöille on tarjolla käytännön apua ja henkistä tukea. Juttelemaan voi mennä kaikesta maan ja taivaan välillä.

Oppilaitosdiakoni Hanna Koiviston työhuoneella Tampereen ammattiopistossa on käynyt tänä syksynä reilut 30 asiakasta.

– Pyrin tapaamaan apua tarvitsevan heti ja teen tilastoraportteja vasta sen jälkeen. Sanon, että puhelinkin on auki, saa soittaa. Se on hyvä henkinen tuki – tärkeintä, mitä voin antaa, Hanna Koivisto kertoo.

Yhdessä ratkotaan arkaluontoisia asioita, kuten kiusaamista ja vaikeuksia ihmissuhteissa.

– Jotkut käyvät kerran ja huoli selviää. Joidenkin kanssa on tavattu parin vuoden ajan. Moni miettii, onko valinnut oikean alan. Enemmistö opiskelijoista on alaikäisiä, Koivisto sanoo.

Todellista apua

Suomessa vanhempien tulot vaikuttavat lapsen tukiin 21-vuotiaaksi asti. Koivisto näkee ajan ilmiönä sen, ettei perhe pysty tai osaa auttaa lastaan.

– Pienet tulot, yksinhuoltajuutta, ihmissuhdeongelmia, diakoni listaa syiksi.

– Joskus olen ainoa onnittelija valmistujaisjuhlassa. En korvaa vanhempaa ja jokapäiväistä verkostoa. Kuuntelen, tuen ja autan tukiasioissa, asunnon hankinnassa ja järjestän ruoka-apua, hän kuvailee.

Yksinäisyys poikii huolia koulu- ja lähielämään. Velat ja luottotietojen menettäminen painavat monia.

– Kädessä voi olla uusi kännykkä ja rahat loppu. Motivaatio puuttuu, kun ei ole rahaa.  Osa nuorista ei tajua rahankäyttöä. On jopa kysytty, miten opintolaina eroaa pikavipistä, Koivisto valaisee.

Oppilaitostyössäkin on huomattu, että nuorilla on aiempaa enemmän mielenterveyshuolia.

– Uskon konkreettisiin tukitoimiin masennuslääkkeiden sijaan tai niiden lisäksi, diakoni huomauttaa ja kertoo jalkautuvansa mielellään opiskelijoiden keskuuteen koulupäivinä.

– Lähden mukaan konserttiin, messuun tai nuorten toimintaankin, hän herättelee.

Langat solmussa

Kun Saara Heikkilä, 22, muutti Oulusta Tampereelle, taakse jäi tuttu tukiverkosto, kuten lapsuudenperhe.

– Sain silloin apua seurakunnan diakonilta, nelivuotiaan pojan äiti kertoo.

Kun haaveissa olleet vaatetusalan opinnot alkoivat viime syksynä, taloudellisesti on taas haastavaa. Heikkilällä oli matala kynnys hakea uudestaan apua kirkolta hyvän kokemuksen jälkeen.

– Tarvitsemme isomman asunnon ja aluksi iski paniikki. Ei ole rahaa, virastot pitää soitella läpi, hoitaa kouluhommat, tehdä ruokaa. Tuntui, että on liian monta lankaa käsissä. Lopulta tapasin Hannan.

Asunnonhakukin mätti maksuhäiriöiden takia.

– Oon käynyt puhumassa vaikka kenelle, mutta oppilaitosdiakonin olen kokenut helpoiten lähestyttäväksi ja saanut oikeasti apua, nuori äiti kiittää.

Heikkilän kolmihenkinen perhe kuuluu Harjun seurakuntaan. Nuori äiti on käynyt juttelemassa tai soittanut Koivistolle, jos jokin on painanut mieltä ja saanut ruoka-apuakin. Hän on suositellut diakonin tapaamista luokkakavereillekin.

– Monet ovat ajatelleet, että pitää kuulua kirkkoon. Ei tunnuta tietävän, että kirkon ovet ovat auki kaikille, Saara Heikkilä muistuttaa.

Sumusta valoon

Miina, 24, valmistuu pian käsi- ja taideteollisuusalalta. Se on monen ponnistelun tulos.

– Ensimmäistä kertaa olen voinut elää sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, hän tiivistää lapsuudesta tähän päivään.

Aina ei ole ollut edes paikkaa, jonne mennä. Shokkivaihe alkoi kahdeksanvuotiaana, kun alkoholisoitunut äiti jätti perheen. Isä masentui ja joi. Miina eli sumussa, ei viihtynyt koulussa, eikä kotona.

– En jaksanut keskittyä. Lopulta isä sanoi, että nyt saat lähteä. Olin 16.

Hän muutti äidin luokse, ja teini alkoi pitää huolta hänestä. Tilanne päätyi huostaanottoon ja oman tuetun asunnon saamiseen. Löytyi poikaystävä, joka muutti Miinalle – ja käytti huumeita.

– Suhteessa tapahtui järkyttäviä asioita. Ajauduin entistä huonompaan jamaan. En käyttänyt enää pelkkää alkoholia, vaan elämäni pyöri entistä enemmän kaikenlaisten päihteiden ympärillä, Miina kertoo.

Itsetuhoiselle poikaystävälle sattui onnettomuus ja pari erosi. Jo ennen isän luota muuttoa Miina oli tutustunut oppilaitosdiakoniin, joka auttoi nytkin. Järjestyi koti, huonekaluja, vaatteita ja ruokaa.

– Tulen aina muistamaan sen. Hannasta huokuu välittäminen ja hänellä on sydän mukana, Miina kiittää.

Miina pääsi kuntouttavaan työtoimintaan Messiin, joka on ohjaus- ja toimintakeskus nuorille ja nuorille perheille. Toiminnasta vastaavat Tampereen seurakuntien perhediakonia ja Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys. 

– Tapasin ihmisiä, joilta sain ymmärrystä ja rakkaudellisuutta, Miina pohtii.

Sittemmin tukitoimia ei ole tarvittu.

– Sain kallisarvoista apua ja voimia. Tänään pystyn seisomaan omilla jaloillani. Koulu on kasvattanut ja olen terveessä ympäristössä. Nykyinen avomieheni on suuressa osassa siinä, että sain elämäni järjestykseen, Miina iloitsee.

TEKSTI: Elisa af Hällström
KUVAT: Rami Marjamäki

Lentokoneasentajat ja oppilaitosdiakoni Hanna Koivisto hävittäjäkone Drakenin päällä.