Lehtiä seurakunnan tontilla

Missä julkaistaan tiedot seurakunnan tapahtumista ja tilaisuuksista? Omassa lehdessä vai muualla?

Samaa kysymystä on Tampereella puitu monta kertaa vuosikymmenten varrella. Seurakuntalehti on ilmestynyt kaupungissa säännöllisesti 60 vuotta.

– Nykyään seurakuntalehdessä annetaan aika paljon tilaa erilaisten ilmiöiden käsittelyyn, ja tapahtumakalenteri kootaan ja tiivistetään omaksi paketikseen. Näiden materiaalien välillä on aina tasapainoiltu, mutta molemmat mahtuvat printtilehteen edelleen, Ahva arvioi.

Sillan edeltäjän Tampereen Kirkkosanomien eläkkeellä oleva päätoimittaja Terttu Härkönen muistelee, että aikanaan maksullisia ilmoituksia oli vain Aamulehdessä. Sitten tiedotusjohtokunta esitti, että muissakin lehdissä pitää tiedottaa.

Vasemmistolainen Hämeen Yhteistyö ei suostunut edes rahalla ottamaan kirkon ilmoituksia. Sittemmin kanta muuttui, ja se julkaisi jopa seurakuntien tiedotuksen laatimia valmiita juttuja.

”Tehkää itsenne tarpeelliseksi”

Tampereen Kirkkosanomat oli ensin tilattava julkaisu, joka ilmestyi lauantaisin. Vuonna 1960 lehteä ruvettiin jakamaan maksutta joka kotiin postin välityksellä, ja aiempaa harvemmin.

Lehti on historiansa aikana puhuttanut niin lukijoita kuin luottamushenkilöitäkin. Ilmestymistiheys on aaltoillut viikoittaisesta viiteen kertaan vuodessa. Nykyinen Silta tavoittaa kaupunkilaiset kerran kuussa.

Jo 1900-luvun alkupuolella kristilliset yhdistykset julkaisivat Tampereella lehtiä eri nimikkeillä. Pisimpään eli Kaupunkilähetyksen Sunnuntaitervehdys, joka lakkautettiin talvisodan aikaan.

Seurakunnan oman äänenkannattajan perustamista viriteltiin monesti, ensi kerran jo 1937. Hanke kariutui tai lykkääntyi, kunnes 1955 toteutui.

Kirkkosanomia tehtiin ensin sivutoimisesti pappisvoimin. Pikkuhiljaa työmäärä kasvoi, ja toisaalta tiedotus nähtiin niin tärkeäksi, että siihen kaivattiin ammattilaisia.

”Teidän on tehtävä itsenne tarpeelliseksi sekä mediassa että seurakunnassa,” tuomiorovasti Oskar Paarma evästi filosofian maisteri Terttu Härköstä tämän aloittaessa 1968 kokopäiväisenä tiedotussihteerinä.

– Se oli hyvä ohje ja pätee yhä. Tein lehteä aika itsenäisesti, vaikka tietenkin aiheista keskusteltiin sulassa sovussa päätoimittajan kanssa, sanoo vuonna 2000 eläkkeelle jäänyt Härkönen.

Hän muistelee lämmöllä päätoimittaja-pastoreita Erkki Malkavaaraa, Aulis Rauniota ja Juhani Marjokorpea. Päätoimittajuus siirtyi tiedotuspäälliköksi edenneelle Härköselle 1989.

Tervetullut kritiikki

Seurakuntalehden tekijän arki on 2000-luvulla toisenlainen kuin vielä 1980-luvulla. Ympäröivä maailma ja koko mediakenttä on muuttunut. Härkösen mielestä kaikkea ei voi kuitata ulkopuolelta tulevana, annettuna tekijänä.

– Kyllä se on myös peiliin katsomisen paikka. Miksi kirkon viestillä ei ole nykypäivän ihmiselle merkitystä?

Kirkon lehdessä voi tarttua kaikenlaisiin aiheisiin. Esiin täytyy nostaa myös ikäviä ja vaikeita asioita. Sellaisiakin, jotka ärsyttävät.

– Kaikki, mikä kuuluu ihmisten elämään ja arkeen, on seurakunnan tonttia, Härkönen kiteyttää.

– Kivat jutut voivat olla kivoja, mutta pitää olla muutakin. Maailma ei aina ole kiva, mikä ei tarkoita, että se olisi toivoton.

Tutkijatohtori Laura Ahvan mielestä asioita saa käsitellä lavealla otteella.

– Esimerkiksi henkilöhaastattelua ei tarvitse vääntämällä vääntää ”kirkolliseksi”, kyllä siitä jo julkaisupaikankin vuoksi välittyy tietty hengellisyys tai kirkon ääni.

Painettu lehti on oman aikansa lapsi, tekijöidensä ja yleensä myös seurakuntansa näköinen. Painotukset ja valinnat näkyvät sivuilla.

Kirkkoa ja sen sanomaa kritisoitiin ankarasti 1970-luvulla.

– Nykyään ei olla vastaan eikä myötä, ei kylmiä eikä kuumia vaan penseitä. Välinpitämättömässä maailmassa on paljon vaikeampaa tehdä lehteä kuin silloin, kun ihmiset reagoivat ja vastustavat.

- Aikanaan esimerkiksi virsikirjauudistus herätti kovaa arvostelua. Sanoin silloin, ettei kritiikkiä pidä surra. Pitää iloita, koska sehän osoittaa, että asia on merkityksellinen, Härkönen muistuttaa.

Arvokas osallisuus

Terttu Härkönen piti seurakunnan lehteä Tampereen yhtenä tiedotusvälineenä muiden joukossa.

– Jos meillä oli jokin kova uutinen tai tulossa iso uudistus tai tapahtuma, en jemmanut tietoa Kirkkosanomien ilmestymiseen, vaan tarjosin ensin muulle medialle. Kerran kuussa ilmestyvä lehti ei pysty uutisilla kilpailemaan.

- Tämä oli muutenkin minulle keskeinen periaate, ettei syntynyt mielikuvaa, että kirkko haluaa viestiä vain omassa piirissään.

Joskus Härköstä tultiin kiittelemään hyvästä haastattelusta Tamperelaisessa.

– Kyseinen juttu oli kyllä ollut Kirkkosanomissa, mutta palaute ei haitannut. Asia oli tärkein, ei se, kuka ja missä nostaa sen esiin.

Seurakuntalehteä ei Härkösen mielestä kannata tehdä kirkon aktiiveja varten. He tietävät ja ottavat joka tapauksessa selvää.

– Jos joku ulkopuolinen löytää vaikka puolivahingossa lehdestä jotakin, joka koskettaa ja kolahtaa, silloin on onnistuttu. Ihmisen pitää kokea olevansa osallinen, ei vain osallistuvansa.

Terttu Härkösen työuran aikana lehteä tehtiin ensin 4–5 kertaa vuodessa, sitten kahdeksan numeroa vuodessa ja seuraavaksi kuukausittain.

Historiansa viimeisinä vuosina Kirkkosanomat ilmestyi joka toinen viikko. Vuoden 2014 alussa Sillan myötä palattiin kuukausirytmiin.

– Ilmestymistiheys peilaa taustalla olevaa filosofiaa. Resursseja suunnataan kulloisenkin tilanteen mukaan, sanoo Härkönen, joka itse teki paljon myös radio- ja tv-ohjelmia.

Nykyään ihmiset liikkuvat verkossa, joten viestintää on siirretty sinne.

Saa myös ärsyttää

Seurakuntalehden toimitus tarvitsee sekä seurakuntayhtymän päättäjien että viestinnän ammattilaisten tuen. Pian sen jälkeen, kun Härkönen oli aloittanut tiedotussihteerinä, perustettiin tiedotusjohtokunta, joka koostui kaupungin eri tiedotusvälineiden toimittajista.

– Ymmärsin, että juuri noiden ihmisten apua ja ideoita tarvitsemme seurakunnan työssä. Sitä kautta meille tulivat arvokkaat arkielämän näkemykset.

Osaamista arvostava Härkönen rupesi jo varhain käyttämään Kirkkosanomissa ammattivalokuvaajia. Visuaalisuus on yhä tärkeämpää, kuvien merkitys entisestään kasvanut.

– Mitä helpommaksi kuvien ottaminen on muuttunut, sitä vaikeampaa on ottaa puhuttelevia ja hyviä kuvia. Niissä pitää olla jokin juju.

Painetulla sanalla on tulevaisuus, jos lehti on totta lukijoiden elämässä.

– Seurakuntalehden täytyy olla sellainen, josta ihmiset löytävät itsensä, ja kokevat, että siellä käsitellään juuri minulle tärkeitä asioita. Ei haittaa, vaikka lehti joskus ärsyttää. Tarkoitus ei ole ensisijaisesti miellyttää seurakunnan työntekijöitä, tai ylipäätään miellyttää.

– Lehteä tehdään ennen muuta niille, jotka eivät koe saavansa mitään muuta kirkosta.

Laura Ahvan mielestä muutos Kirkkosanomista Sillaksi oli helppo huomata. Tutkijan silmissä kasvonsa pessyt lehti näyttää nykyaikaiselta ja houkuttelevalta, sellaiselta, johon lukija tulee mielellään tarttuneeksi.

Tavoittavaa, tuputtamatonta

Tampereen yliopistossa toteutetussa laajassa yleisötutkimuksessa (Kelluva kiinnostus, 2013) selvitettiin, mitä ihmiset pitävät journalismissa kiinnostavana.

– Tulokset osoittivat ihmisten kaipaavan syvällistä käsittelyä isoista ja vaikeista kysymyksistä. Sellaisia voivat olla kiusaaminen – tai vaikka tavallisuus. He kokevat etteivät saa mediasta tarpeeksi näistä asioista. Tässä voi olla seurakuntalehdille paikka, ja tähän suuntaan niissä on osin jo mentykin, hankkeessa tutkijana toiminut Ahva sanoo.

– Usein mediassa jutut ovat pinnallisia, koska niitä yleisö näyttää klikkausten perusteella haluavan. Samalla ihmisillä on myös hitaan ja syvällisen kaipuu, joka ei klikkauksista näy. Molemmat ovat yhtä aikaa totta.

Viime aikoina on usein toisteltu, kuinka sekä kirkko että media ovat aivan uudessa tilanteessa.

– Todellisuudessa ympärillä on aina ollut muutoksia, joihin on sopeuduttava. Eri aikoina heilahdukset vain ovat erilaisia, Ahva muistuttaa.

Kun seurakunnan lehti jaetaan isossa nipussa, se kilpailee muiden julkaisujen kanssa lukijan huomiosta. Siinä ympäristössä sen on pärjättävä.

– Seurakuntalehteen pätee sama kuin mihin tahansa lehteen. Tekijöiden täytyy miettiä, millainen kansi, millaiset kuvat ja otsikot herättävät kiinnostuksen.

Ahva ei uskalla ennustaa, millainen Tampereen Silta on vaikkapa 70-vuotisjuhlansa aikaan. Pessimismiin ei ole syytä.

– Tietty ihmisryhmä lukee aina lehden tarkkaan, mutta siihen voivat tarttua muutkin. Joka kotiin jaettava lehti tulee lähelle. Se on seurakunnalle vahvuus ja mahdollisuus. Lehden saa avata tai olla avaamatta. Tällainen tuputtamattomuus sopii mielestäni hyvin luterilaiseen ajatteluun.

Tulevaisuudessa seurakuntalehdet seurannevat yleisiä printtilehtien kehityskulkuja. Niiden näkökulma on kuitenkin voittoa tavoittelematon, toisin kuin kaupallisella puolella.

– Siksi en näe yhtä suurta turbulenssia.

Pirjo Silveri

Lähde: Voitto Silfverhuth: Tampereen seurakuntahistoria 1–2, SKS 2013