Luontoihminen henkeen ja vereen

Yli 600-sivuinen Kultarinta ei päästä lukijaansa helpolla. Haastava ja paikoin raastavakin romaani on aikamatka sellaiseen Suomeen, joka poikkesi paljon nykyisestä. Se oli aapasoiden, aarniometsien ja myyttisen kansanperinteen maa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alkupuolelle, jolloin teollisuus alkoi vähitellen kehittyä. Mutta vielä Etelä-Suomessakin oli paikoin koskemattomia metsiä ja soita.

Kuitenkin Helsinki ja muut isommat kaupungit sykkivät jo kiivaaseen, urbaaniin tahtiin. Ja ihminen hamusi lisää…

Kirjan päähenkilöt – Erik Stenfors ja hänen Malla-tyttärensä – ovat oman aikansa sopeutumattomia kapinallisia. Rohkeutta uudenlaiseen ajatteluun riittää, mutta seuraukset ovat traagiset. Asiat toisella tavalla näkevien osa ei ole koskaan kiitollinen.

Erikin, Mallan ja kirjan muiden henkilöiden kohtaloiden kautta lukija voi pohtia vaihtoehtoisia historiankulkuja. Entä jos emme olisikaan rakentaneet vahvaa metsäteollisuutta vaan säästäneet luontoa alusta asti? Millainen olisi suomalaisten psyyke, mikäli karhut ja muut petoeläimet saisivat edelleen tallustella lähimaastoissamme? 

Kultarinta avaa näköaloja myös maamme kansalaisaktivismin varhaisvaiheisiin. Kirjassa sivutaan sekä luonnonsuojelulain (vuonna 1923) että siviilipalveluslain (vuonna 1931) astumista voimaan. Helpolla se ei tapahtunut.

Metsä kotini on

Tapaan Anni Kytömäen Tampereen keskustassa Finlaysonin alueella. Aika pian juolahtaa mieleen, että asfalttiympäristöä sopivampi haastattelupaikka olisi saattanutkin olla metsä.

Ketteräliikkeinen kirjailija paljastuu henkeen ja vereen luontoihmiseksi. Kytömäellä on tarkkaan muistissa jopa ensimmäinen lapsuuden kokemuksensa metsästä.

– Asuimme rivitalossa Ylöjärven Soppeenmäessä ja olin sen päädyssä tikapuilla tekemässä kieppejä. Roikuin alimmalla puolalla pää alaspäin ja katselin läheiselle metsäiselle harjulle. Sen selänne jäi jotenkin mieleeni, samoin männyn korkeat latvukset.

Myöhemmin perhe muutti Vuorentaustaan. Sielläkin metsä oli aivan vieressä.

– Lähdin mieluummin kulkemaan sinne kuin että olisin mennyt leikkikentälle.

Myöhemmin Anni Kytömäki on asunut Tampereellakin. Sekä Koivistonkylässä että Ruotulassa metsä – yllätys, yllätys – oli sopivan lähellä luontoharrastajaa.

– Jotenkin minulla on ollut aina tunne, että pitää päästä kulkemaan itsekseen. Ja metsä on aika itsestään selvä vaihtoehto kun sellaista paikkaa etsii.

Kaksi erilaista luontosuhdetta

Ajatus historiallisen romaanin toteuttamisesta ei syntynyt tyhjästä. Kytömäki kertoo olleensa aina kiinnostunut tarinoista. Kirjoittaminen on ollut luonteva tapa tuoda niitä esille.

– Jo nuorempana yritin kirjoittaa historiallisia romaaneja, mutta valitsin liian vaikeita aiheita. Ne saattoivat sijoittua vaikka 1500-luvun Amerikkaan tai 1700-luvun Kamtšatkan niemimaalle. Törmäsin aina siihen, että en tiennyt tarpeeksi kyseisen ajan käytännön elämästä.

Kymmenisen vuotta sitten Kytömäen mielessä alkoi elää 1900-luvun alkuun sijoittuva tarina. Se aikakausi oli alkanut kiinnostaa häntä yhä enemmän.

– Tuohon aikaan sijoittuvan romaanin kirjoittaminen tuntui mahdolliseltakin. Pystyin kysymään taustatietoja vanhoilta sukulaisilta.

Anni Kytömäki ei kuitenkaan myönnä, että Kultarinnan henkilöhahmoissa esiintyisi suoraan hänen sukulaisiaan. Tai muitakaan tunnistettavia henkilöitä. Paitsi yksi.

– Päähenkilö Erikin taustalla on Suomen ensimmäinen luonnonsuojeluvalvoja Rolf Palmgren, joka 1920-luvulla julkaisi Luonnonsuojelu ja kulttuuri -kirjan.

– Tutustuin teokseen kymmenisen vuotta sitten ja hämmästyin sen modernia luonnonsuojeluajattelua. Jo tuohon aikaan puhuttiin lajien itseisarvosta, ja siitä, että ihminen on lopulta riippuvainen luonnosta.

Kultarinnasta tekee kiehtovan myös kahden erilaisen luontosuhteen kulkeminen rinnakkain ja lomittain.

– Maaseudulla oli ihmisiä, jotka kertoivat Mallalle ikivanhoja kansanmytologian tarinoita. Toisaalta kirjassa tuodaan esille tieteellistä tutkimusta, ja sitä kautta tulevaa arvostusta luontoa kohtaan.

Viihdekin voi olla eettistä

Anni Kytömäki on aiemman työuransa aikana kirjoittanut runsaasti luontoa koskevia selvityksiä ja raportteja.

Hän uskoo myös kaunokirjallisuuden voimaan asenteiden muuttamisessa. Sitä tarvitaan kylmän faktan ohella.

– Itse rakastan pitkiä, monipolvisia tarinoita. Uskon, että hyvä kertomus voi samaan aikaan olla sekä hienovaraisesti kantaaottava että jännittävä ja nautittava. Eivät viihteellisyys ja eettisyys sulje toisiaan pois.

Varsinaisia kirjailijaesikuvia Anni Kytömäellä ei ole. Sen sijaan moni teos on tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

– Pysäyttävimpiä lukukokemuksia ovat olleet James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani, Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen ja John Steinbeckin Tuntemattomalle jumalalle. 

Kotimaisista nykykirjailijoista Kytömäki pitää etenkin Sirpa Kähkösen teoksista. Myös hän oli vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaana.

– Kähkönen osaa kirjoittaa todella kauniisti. Ja samalla hän rivien välissä puolustaa ihmisiä, puroja, puita ja kaikkia muitakin, jotka uhkaavat jäädä ”kehityksen” jalkoihin, Anni kiittelee kollegaansa.

Kun olet perillä

Entä sitten kristinusko? Anni Kytömäki ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta suhtautuu kunnioittavasti muistakin lähtökohdista kumpuaviin ajatuksiin. Myös ekoteologia on hänelle jonkin verran tuttua.

– Olen lukenut esimerkiksi teologi-tutkija Pauliina Kainulaisen kirjoituksia. On hyvä, että kristinuskossakin on sellainen puoli, joka katsoo asioita luonnon näkökulmasta. Samaan johtopäätökseenhän voi tulla montaa eri kautta.

Kytömäkeä puhuttelee ekoteologiassa erityisesti ajatus siitä, että ihminen ei omista luomakuntaa. Sen kanssa pitää toimia kunnioittavasti yhdessä.

– Eihän ihminen voi sanella muille lajeille niiden tehtäviä. Olemme vain yksi laji muiden joukossa, kirjailija muistuttaa.

Myös Kultarinta-romaani sisältää useita henkisesti – jos ei peräti hengellisesti – latautuneita kohtauksia. Ne sijoittuvat järjestään luonnon keskelle.

Kytömäki itsekin on saanut metsässä todella vahvoja kokemuksia. Yksi tuoreimmista tapahtui marraskuussa, jolloin julkistettiin hänen Finlandia-ehdokkuutensa. Hässäkkä ympärillä oli melkoinen.

– Kaiken siihen liittyvän touhun jälkeen pääsin viimein lähimetsääni. Asetuin siellä loikoilemaan sammaleiselle kivelle. Katselin, kun kuuset huojuivat yläpuolellani.

Esikoiskirjailijan mieleen juolahti yksi ajatus. Maailmahan voisi oikeastaan pysähtyä siihen paikkaan.

– Koin perillä olon ja tietynlaisen täyttymyksen tunteen. Sellaisella hetkellä ei kaipaa mitään. Kaikki on hyvin ja kaikki on oikein.

TEKSTI: Vesa Keinonen
KUVAT: Hannu Jukola

ANNI KYTÖMÄKI

• 34-vuotias kirjailija, esikoisteos Kultarinta (Gummerus 2014)

• Asuu Hämeenkyrössä, kotoisin Ylöjärveltä

• Koulutus: luontokartoittajan erikoisammattitutkinto sekä maaseutuyrittäjän- ja hierojan ammattitutkinnot

• Työskennellyt aikaisemmin muun muassa Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin aluesihteerinä

• Harrastukset: pianonsoitto, musiikki ylipäätään sekä muu kulttuuri

• Suosikkipaikka Tampereella: Kaupin metsät. ”Näsijärven ranta on huikea elämys, tuntuu kuin saapuisi meren ääreen, kun metsän läpi sinne rymyää.”

Mitä sanasta tulee mieleen?

Onnellisuus: ei vaadi ihmeitä – joskus riittää, että saa retken jälkeen kuivat sukat jalkaan. 

Metsänhoito:  yritys muokata luonto ihmisen toiveiden mukaiseksi.

Toivo: arjen apuri.

Maailmanloppu: koittaa ehkä kaukaisessa tulevaisuudessa, sanovat kosmologit. Ihmiskunnan loppu saattaa tulla jo aiemmin.

Vastarinta: joskus pullikointia, joskus erittäin tarpeellista.

Perhe: asuinkumppanit ja muut lähi-ihmiset.

Yksityisautoilu: kävelyn, linja-auton ja junan jälkeinen vaihtoehto.