Metsämuori haluaa muidenkin tukevan Intian-kummilapsia

Hyväntekeväisyyskonsertti Täysin palkein opinahjoon on tarkoitettu kaiken ikäisille. Se pidetään lauantaina 14. marraskuuta kello 16 Vanhassa kirkossa.

Esiintymässä ovat oopperalaulaja Pirjo Turunen, musiikkikasvattaja Riitta Jauhiainen, laulajat Marjaana Moisio ja Eeva-Maija Setälä, huilisti Aino-Helena Linden, kanttori Esa Vähämäki sekä Metsämuori Kristiina Törnudd.

Metsämuori on esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi auttaa - ja saada hyvällä tahdolla paljon aikaan.

- Jonkunhan pitää aloittaa. Onneksi auttaminen tarttuu.

Hänen viiden ällän ajatuksensa on Luontoon Luovasti Liikkumaan Lempeästi Leikkimään.

Intiaan – oppimaan inhimillisyyttä ja ihmisyyttä

Metsämuori kertoo Intian-matkastaan:

Pakkasin laukkuni ja reppuni. Huh, miten painavat. Minun ei pitänyt ottaa mukaani tälle reissulle paljon. Nyt  20. kerran lento Intiaan.  Joka kerta olin raahannut paljon tavaroita mukanani. 

Mistähän laukkuuni painoa oikein kertyy? Mietin.  No, kun tuli sisäinen tarve ottaa tuliaisia Sherylille, Franssille, Stefkalle, Äiti Dianalle ja perheelle. Bindakselle, Ravitalle, Sahilille, Salonille ja koko perheelle. Rantapojalle Domnickille ja hänen perheelleen. Ja tietenkin siskolleen Zitalle ja hänen perheelleen. Serkku Reginalle ja hänen perheelleen. Ja tietenkin vielä satunnaisille tarvitsijoille jotain pientä ja yllätyksellistä.

Saan suuren nautinnon antaessani. Antamisen ILO on valtaisa.. Nyt olen saanut uuden tittelin Intian Goassa: MUMMU! Hauskalta kuulostaa, kun he huutavat minua suomenkielellä Mummu. Se sointuu kauniisti ja lempeästi konkanin kieleen. Olen siis Suomi – Mummu.

Kossoasa  Goan auringon alla

Lentomatka Delhiin, Intian pääkaupunkiin, oli sinänsä helppo. Yksin matkatessa tosin manasin monta kertaa itsekseni:”Tää on kyllä viimeinen kerta, kun tulen yksin”. Vessassa käynnit kaikkien matkatavaroiden kanssa ei ollut mukavaa.

Yritin keventää laukkuani antamalla vessan vartijanaisille vaatteita. Kerta kerralta keveni hieman sekä laukku että oloni. Viiden tunnin odotus Delhissä, sinä aikana lentokentän ja lentokoneen vaihto. Vihdoin lento Goaan.

Goaan laskeutuessa tunsin heti ´kotiintulo´-tunteen. Ihanat lapset Saloni-tyttö ja Sahil-poika sekä isänsä riksapoika Bindas odottivat jo lentokentän ulkopuolella. Lento oli myöhässä, kuten tavallista siellä. Vaihdoin kieleni konkanin kieleen.

Konkania puhutaan vain Goan osavaltiossa. Osaan sitä muutaman sanan, mutta osaan käyttää sitä yllättävän hyvin sopivissa tilanteissa. Saan muutamalla konkanin kielisellä sanalla hämmästyksen huudahduksen ja riemastuneen hymyn. Heti palvelu ja suhtautuminen paranevat.

Ilon riemu oli mieletön niin Suomi-mummulla kuin lapsillakin – mummu oli tullut kotiin!  Heti seuraavana päivänä he halusivat viedä minut kotiinsa maalle. Entinen riisivarasto, jossa he olivat eläneet yli 10 vuotta lasten ollessa pieniä, oli muuttunut jälleen riisivarastoksi. Hinduperhe, isä-Bindas, äiti-Ravita, Sahil-poika ja Saloni-tyttö olivat muuttaneet vähäisine tavaroineen tiilitaloon.

Riisivarastosta tiilitaloon – taivaallinen ihme

Olen nähnyt tuon hinduperheen alkuvaiheet, vuodesta 1996 alkaen. Bindas oli silloin pieni vaatimaton riksapoika vaan, ilmeisesti kastien ulkopuolella tai korkeintaan alakastissa. Isä oli kuollut pojan ollessa 15- vuotias. Siitä lähtien hän oli joutunut huolehtimaan äidistään ja sisaruksista.

Kaksi siskoista saatiin naimisiin. Kolmaskin sisko, mutta mies pahoinpiteli, ja tuli avioero. Hän joutui palaamaan Mumbaista äitinsä luokse. Niin asuu Isoäiti vielä kahden tyttären kanssa.

Bindas rakastui Ravitaan, maalaistyttöön – ja sai rakkausavioliiton. Se on harvinaista. Monen mielestä järjestetty avioliitto on paljon parempi. Jos sattuu jotain vaikeuksia, silloin vanhemmat ovat tukemassa. Mutta jos rakkausavioliitossa sattuu jotain ikävyyksiä, aviopari joutuu yksin vastaamaan kaikesta.

Vanhemmat eivät yleensä tue rakkausavioliitoissa, mikä on suomalaisittain ajatellen hirvittävää. Huomasin monen nuoren puheesta ja asenteesta, että rakkausavioliitto liitetään vain seksiin, eikä uskota sen liiton kestävän.

Bindaksen perhe saa asua nyt siis talossa. Vaistoan naapureiden taholta kateutta.  He tietävät, ettei riksapoika ole voinut ansaita taloa, jos joku ei olisi auttanut. Talo on kaunis, tänä vuonna violetilla maalilla maalattu. Monsuunisateet vievät maalin, joten joka vuosi pitää talo maalata uudelleen.

Lapsille on periaatteessa oma huone, vaan he eivät vieläkään uskalla nukkua omassa huoneessa. He ovat niin tottuneet nukkumaan vierekkäin ja lähekkäin. He ovat kaikki samassa huoneessa. Lasten huoneesta on tullut varasto: nurkassa on kasa riisisäkkejä, vanha ompelukone toisessa, vaatteita roikkuu orrella.

Olohuoneen nurkkaan on rakennettu kaunis puinen alttari, jossa on kaikki mitä jumalille pitää olla: suitsukkeita, värejä, rupioita, kookospähkinä, banaaneja, joitakin yrttejä ja kauniita kukkia. Kaikilla on jokin symbolinen merkitys. Hinduilla on oma tapansa rukoilla.

Aamuin illoin tämä Bindaksen perhe rukoilee. Suomi-Mummulle rukoillaan aina terveyttä ja kaikkea hyvää. Olen kiitollinen siitä.

Päivän kulkua

Aamu alkaa Ravita-äidin tehdessä tulen nuotioon noin kello neljä. Nuotiolla lämmitetään vettä, pesuvettä miehelle ja lapsille – ja jos jää, niin itselle. Sitten Ravita tekee nopeasti Chapati-leipätaikinan.

Kauliminen alkaa ja leipien paisto paistinpannulla. Tulsitee hautuu pannussa. Siinä on heidän aamiaisensa: Chapati-leipää ja teetä. Ensin miehelle ja lapsille – itselle, jos jää.

Äidin pitää kammata Saloni-tytön tukka ja laittaa kahdelle kireälle palmikolle. Koulupuvut päälle ja kiireesti matkaan. Isä vie lapset noin kello 7.30 riksalla kouluun, hakee kello 14. Koulumatka on sen verran pitkä ja liikenne liian vaarallinen. Tosin isän omat työt jää väliin.

Äiti Ravita jää koiran kanssa päiväksi kotiin. Koira on ainut tuki ja turva ovella olevan puukepin lisäksi.  Hän alkaa heti siivota, kerätä nuotioon risuja, pestä käsin pyykkiä ja sitten valmistella päivän ruokaa. Lapset eivät syö lainkaan koulussa, sillä ruoka on niin ala-arvoista. Kotiin tullessaan ovat nälkäisiä kuin sudenpennut.

He ovat lähestulkoon kokonaan kasvissyöjiä, erityisesti joka tiistai ja torstai on kasvisruokapäivä. Toisinaan he saavat syödä vähän kanaa, kalaa ja kananmunia. Suomi-mummun opetus käsien pesusta on jo iskostunut mieliin: he pesevät kädet aina ennen ruokailua.

Äiti Ravitan ruoka on parasta, lasten mielestä - tietenkin. Riisi Pulaota, jossa on riisin seassa vihanneksia ja mausteita. Linssimuhennosta Dalia, joka on hindujen perusruokaa. Kalaa Kingfishiä on paistettuna vain Suomi-Mummulle.

Riisiä pitää kuulemma syödä joka päivä. Suomalaisittain hieman kauhistelen mielessäni ravintoarvoja. Ruokailun jälkeen on pieni lepohetki. Äiti tarkistaa, onko hiuksissa täitä ja antaa lapsille päähierontaa.

Sitten lapset kiiruhtavat lisäopetukseen. He ovat ottaneet yksityistunteja jo monta vuotta. Reput selkään ja juosten opettajan luokse. He lähtevät innolla, on suuri motivaatio oppia uusia asioita. Nyt he puhuvat jo hyvin englantia. Olisi tehnyt mieli lähteä kuuntelemaan opetusta, vaan on parempi olla näkymättömissä.

Opetuksen hinta nousee, jos opettaja tietää, että on turistituttuja. Kaikki turistithan ovat rikkaita, on heidän ajatuksensa.

Lapset ovat selkeästi vahvistuneet ja voimistuneet sekä fyysisesti että henkisesti. Myönnän, että monta kertaa vuosien varrella riisivaraston hämärässä ajattelin:  ”Voiko noista luunlanganlaihoista lapsista kasvaa ihan oikeasti kunnon ihmisiä?”

Ruokalautasella oli vain pieni annos riisiä. Metallimukissa vettä. Eikä suinkaan turisteille tarkoitettua hyvää pullotettua vettä.

Ensimmäisinä vuosina ostin heille aina käydessäni uudet hammasharjat ja hammastahnaa, kalkkitabletteja ja vitamiineja. Kehotin pesemään käsiä usein. Riisivarastossa ei ollut ikkunoitakaan. Nukkuivat kaikki neljä samassa 120 sentin sängyssä, yli kymmenen vuotta. Ruoat laitettiin nuotiolla. Kaivosta ammennettiin vesi.

Pihan perällä on pikkuinen pömpeli, huussi, jonka lattiassa on reikä. Ämpärissä on vettä. Vessapaperista ei ole tietoakaan. Pylly pestään vasemmalla kädellä. Oikealla syödään. Suomi - Mummu yrittää muistaa nuo tärkeät säännöt!  Rahakin pitää antaa aina oikealla kädellä. Oi voi, miten aina muistaisin. 

Perhe vaikuttaa oikein onnellista. Olen onnellinen heidän puolestaan. Auttaminen ei ole ollut turhaa. On ilo katsella, miten lapset on hyvin kasvatettuja, heillä on terveellinen kuri. He kunnioittavat vanhempia ihmisiä ja käyttäytyvät kohteliaasti. Eivätkä koskaan pyydä mitään. Saadessaan kiittävät – nykyisin jopa suomen kielellä. Kiitos - sana on painunut ikuisesti heidän muistiinsa.

Ensimmäinen kerta 18 vuoden jälkeen, kun Ravita-vaimon vanhemmat halusivat kutsua minua kotiinsa.  Oi, suuri kunnia! Yritän pukeutua hindunaisen tavoin. Tosin pitäisi kääriytyä Sari-kankaaseen, kun olen naimisissa. Olisin tietysti voinut pyytää lainaksi Ravitalta Saria, vaan huomasin sen liian myöhään.

Päälläni on Churidhar, johon kuuluu mekko, housut ja huivi. Hindutytöt ja naimattomat käyttävät tuota asua. He sallivat kuitenkin turistille tuon etikettivirheen.

Yritin kysyä, mitä pitää viedä tuliaisiksi? Kukkia? Ruokaa? Rupioita?  Vastaus oli: ”Ei mitään. Tärkeintä olet SINÄ ITSE!”

Kerroin jo etukäteen, että en syö mitään, etten ole vaivaksi heille ja siellä paikallisilla on niin maustettua ruokaa, ettei vatsani kestäisi. Kuitenkin taloon muuttanut nuori pojan vaimo loihti hedelmäsalaattia: hedelmän paloja upotettuna ternimaitoon.

Pihassa oli neljä lehmää. Mökki oli pieni ja vaatimaton. Tunnelma oli aivan ihana, lämminhenkinen ja rakkauden täyteinen.

Ravitan äiti, lasten oikea Mummu halasi heti minuakin ja suukotteli lapsia. Ravitan isä tervehti ottaen molemmilla käsillään kiinni. Olin juuri edellisenä päivänä kuullut, että se on suuren kunnioituksen merkki. Olin hämmentynyt ystävällisyydestä.

Nuori kaunis miniä Shraddha oli asunut vasta vuoden verran talossa. Mies oli lähtenyt heti naimakaupan jälkeen Dubaihin töihin.  Miniä olikin yllättäen kampaaja, joka haaveilee oman putiikin perustamisesta. Suomalaisen järkevässä mielessä häilähti heti, että kuka siellä maalla muka tulisi asiakkaaksi, vaan oli parempi olla hiljaa. Unelmat pitävät ihmiset elossa.

Hän leikkasi mielellään hiukseni, ja antoi päähierontaakin. Lapset lauloivat vieressä rukouslaulua. Hiusten leikkuu – ilmeisesti – olikin hinduille suuri kunnioituksen osoitus.

Vanha isoäiti sievästi nimettömällä sormellaan piirsi minulle punaisen täplän otsaan. Se muuttui sydämen muotoiseksi. Se oli suuri siunaus. Ilmankos sain lukuisia katseita vielä seuraavana päivänä kadulla. Moni tuli jopa onnittelemaan.

Jätimme laihat lehmät, Ravitan äidin ja isän, siis Salonin ja Sahilin, oikean Mummun ja Papan, sinne maaseudun rauhaan. Mielessäni ajattelin: ”Herra siunatkoon heitä ja varjelkoon heitä” ja pyysin enkeleitä pikkumökkiin.

Kristityssä perheessä

Uskonto sanelee niin paljon Intiassa. Uskonnon mukaan pukeudutaan, käyttäydytään, ruokaillaan. Jokaisella uskonnolla on omat tapansa. Suomalainen osaa vain ihmetellä. Tuntuu kuin koko elämä olisi kiinni uskonnosta.

Kristityn perheen 8-vuotias Stefka-tyttö oli juuri viettänyt suurta juhlaa. Suurimpia juhlia katolilaisilla on Communion. Se kai suomeksi tarkoittaa ehtoollista. He saavat silloin ensimmäisen ehtoollisen, ja Jeesuksen elämäänsä.

Tytöt puetaan kuin pieniksi Jeesuksen morsiamiksi. On valkoinen mekko, huntu, valkoiset sukat, valkoiset kengät, valkoinen laukku.

Communion-juhlaa edeltää koko vuoden ajan käyty rukouskoulu. Stefka oli ollut paras. Joka pyhä kirkossa pappi (Father) puhuu noin kaksi tuntia. Kirkonmenon jälkeen juhlapaikalla ilmapalloportin alla Stefka oli tanssinut yksintanssin, mikä oli suuri ilon aihe äidille ja isälle. Stefka oli myös laulanut ja soittanut yksin God is so good  = Jumala on niin hyvä. 

Ylpeinä äiti Sheryl ja isä Francis kertoivat juhlista, joissa oli ollut noin 300 henkilöä. Ruokapöytä oli notkunut goalaisista herkuista. Juhlat päättyivät tansseihin, mikä tuntuu suomalaisesta oudolta. He olivat onnellisia: nyt Stefka on oikea katolilainen.

Stefka itse kertoi sujuvalla englannin kielen taidollaan: nyt pitää laittaa aina kädet ristiin, kun kulkee kirkon ohi, ja pitää mennä edelleen kirkkoon joka ikinen pyhä, jotta pääsee ripille. Siis rippijuhlia odotellessa… olisivatkohan ne jo ensi vuonna?

Tuntui hurjalta kuulla, että kun pikku Stefka joka aamu lähtee kouluun kello 7.30 ja tulee 17.30, (lauantaisin on hieman lyhyempi päivä), niin vielä ainoana vapaapäivänä, pyhänä, pitää nousta kello 7 kirkkoon.

Kuvankaunis kiharapää on värisevä, on jatkuvassa liikkeessä, keho kuin tanssisi koko ajan. Hän on säteilevä kuin enkeli. Pyrähtelee paikasta toiseen kuin perhonen. Liekö luonne vai tottumus? Onhan hän joutunut elämään koko varhaislapsuuden, sylivauvasta seitsenvuotiaaksi turistien seassa Tiger Bar -ravintolan humussa ja metelissä.

Seitsemän vuotta he nukkuivat viinakaapin takana lattialla, ensin ohuen bambuverhon, sitten Suomi-mummun ostaman patjan päällä. Nyt heillä onneksi on oma koti, kerrostalossa mukava asunto ensimmäisessä kerroksessa. Tosin viereisestä metsiköstä toisinaan luikertelee käärmeitä, joita pitää varoa.

Sheryl ja Francis saavat jatkaa ravintolan pitoa vuokralla Tiger Barissa. Työtä on sesonkiaikaan. Monsuunisateiden ajan ravintola on tietenkin kiinni. Turisteja ei ole liikkeellä.

Ravintolan pito ei ole heille paras mahdollinen vaihtoehto, sillä Francis on loppututkintoa vailla oleva pappi, mutta pakko heidän on saada toimentulonsa jostakin. Papiksi opiskelu piti lopettaa, sillä katolilainen pappi ei saa mennä naimisiin. Francis halusi kovin perheen, kun on täysorpo.

Stefka lienee perinyt äitinsä tanssitaidon, näyttelijän lahjat isoäidiltään Dianalta. Stefka on erittäin älykäs, eloisa ja sosiaalinen. Mielenkiinnolla seuraamme hänen elämän kulkuaan. Ensi syksynä hänen pitää vaihtaa koulua, jolloin koulumaksu nousee sataseen kuukaudessa. Se on siellä todella suuri raha, 100 euroa. Moni ei saa kuukaudessa niin paljoa palkkaa.

Arvelen, että ilman suomalaisten apua Stefka ei olisi voinut käydä koulua, ei ainakaan näin hyvää englanninkielistä koulua. Haluan uskoa, että hän tulee pärjäämään hyvin – ja haluan myös uskoa, että häntä eivät intialaiset miehet alista.

Koulussa oppii uutta tietoisuutta. Koulunkäynti on tosi tärkeää. Ja onneksi pikku Stefkasta löytyy terveen tuntuista itsepäisyyttä.

Mummun  mieli

Nyt jätän heidät, tuon ihastuttavan hinduperheen ja kauniin katolilaisen perheen, elämään omaa elämäänsä siellä kaukana, Goan rantojen tuntumassa, ainakin vuoden päiviksi. Minulla on hyvä mieli, oikea mummun mieli, kun olen tutustuttanut hinduperheen ja kristityn perheen toisiinsa.

Kaihoisa olo tulvahtaa aina silloin tällöin, kun auringon säteet nousevat taivaan rannan takaa… kun  tuuli tuivertaa… Ja kun perhonen lentää pyrähtää sopivasti juuri oikeaan aikaan….

Dev borem korem = Jumalalle kiitos!  

Goalainen kiitos konkanin kielellä on samalla aina kiitos Jumalalle (Dev=Jumala). Eräs motoistani matkan varrella: Kyllä Jumala hulluistaan huolta pittää!, toteutui  ja toteutuu. Enkeleitä oli vierelläni parvi!

Suomalaisten avustuksella he pääsivät muuttamaan vähäisine tavaroineen tiilitaloon. Suomalaisten avustuksella lapset pääsivät kouluun.

On ilo katsella, miten lapset on hyvin kasvatettuja. He kunnioittavat vanhempia ihmisiä ja käyttäytyvät kohteliaasti. Eivätkä koskaan pyydä mitään. Saadessaan kiittävät – nykyisin jopa suomen kielellä. Kiitos-sana on painunut heidän muistiinsa.

Kuukausi takaperin, lokakuun 13. päivänä, tuli suru-uutinen. Lasten rakastama Isoäiti menehtyi leikkauksessa. Henkisen surun lisäksi perhettä on kohdannut katastrofi: sairaalamaksut ovat päätähuimaavat 500 000 rupiaa (noin 6000 euroa).

Auttaminen auttaa – ja tuo paljon iloa

Intia ihastuttaa ja vihastuttaa – ja välillä molempia yhtä aikaa. Intia opettaa ja kasvattaa. Intia ei jätä kylmäksi ketään.

Pikku lasten, Stefkan, Salonin ja Sahilin, koulunkäyntiä aiomme vielä tukea.  Auttaminen ei ole turhaa. Heidän elonpolkujaan seuratessa saa paljon elämän iloa! 

Ensi syksynä Stefkan pitää vaihtaa koulua, jolloin koulumaksu nousee sataseen kuukaudessa. Se on siellä todella suuri raha: sata euroa. Moni ei saa kuukaudessa niin paljoa palkkaa.

Muistakaahan kaikki: teillä on kyläpaikka Intian Goassa. Tilaanko jo Bindaksen hakemaan teitä lentokentältä tai kuljettamaan riksalla temppeli- ja kirkkokierrokselle?  Pyydänkö Sherylin paistamaan Tiger Barissa kanaa, Chicken Zacutia, goalaista perinneruokaa? Pyydänkö halkaisemaan kookospähkinän jo valmiiksi? Vai kalastajan nappaamaan merestä kalaa ja rapuja?

- Suuri kiitos  teille kaikille auttajille ja tukijoille! Olemme yhdessä tehneet arvokasta työtä, lähettää muori sydänterveisensä.

Ps. Keneen auttaminen tarttuu, voi halutessaan laittaa vapaaehtoisen avustuksen. Tilit Suomessa.

Sheryl Fernandes  FI 11 1153 3500 0177 90. Maininta: kouluavustus Stefkalle

Kummitili Revodkar  FI 10 1153 3500 0277 99. Maininta: kouluavustus Salonille ja Sahilille