Nuoret kaipaavat eniten kuuntelijaa

Yhteiskunnallisten muutosten ja nuorten huonovointisuuden yhteyttä on pohtinut paljon Tampereen kaupungin päihde- ja mielenterveyspalvelujen ylilääkäri Päivi Kiviniemi. Hän ei ole huolensa kanssa yksin.

– Meille on tullut yhteistyöpyyntöjä niin lastensuojelusta, lasten ja nuorten palveluista, opiskelijaterveydenhuollosta, etsivästä nuorisotyöstä, aikuissosiaalityöstä kuin terveysasemilta, Kiviniemi kertoo ja toteaa, että yhteistyötä myös tehdään niin paljon kuin pystytään.

Elämässä eteenpäin menon tekee 18 vuotta täyttäneille nuorille erityisen hankalaksi kaupungin vaikea nuorisotyöttömyys, mikä näkyy muun monimuotoisina päihdeongelmina.

– Elämä on niin hajanaista ja pirstaleista, että nuorten aikuisten on vaikea löytää omaa paikkaansa. Moni on ollut jo vuosia tyhjän päällä, koska ei ole onnistunut saamaan opiskelupaikkaa eikä töitä, Kiviniemi sanoo.

Näköalattomuutta seuraa usein vaikeudet lähisuhteissa. Tilanne mutkistuu, jos tyhjän päällä oleminen jatkuu pitkään.

– Silloin nuorelle tulee helposti psyykkisiä ongelmia.

Arki on saatava sujumaan

Kiviniemen mukaan vanhemmuudella on iso merkitys siinä, millaiset henkiset eväät nuori saa kotoa oman elämän rakentamiseksi.

– Lapselle on tärkeää antaa myönteistä palautetta ja kokea yhdessä ilon hetkiä.  Arjen rutiinit ja perheen yhteinen aika ovat myös välttämättömiä. Korostamme tätä meillä hoidossa käyville nuorille aikuisille, joista lähes puolella on alaikäisiä lapsia. Meistä on tärkeää tukea myös heidän vanhempana olemistaan, Kiviniemi kertoo.

Kiviniemen työpaikalle, psykiatrisen avohoidon yksikköön, tullaan lääkärin lähetteellä.  Yksikkö toimii yhden luukun periaatteella, mikä tarkoittaa, että potilaiden ei tarvitse etsiä itse oikeaa hoitopaikkaa.

– Järjestämme kiireellisissä tapauksissa apua nopeasti. Osa potilaista saa yksilö-, osa ryhmäterapiaa. Emme pysty tarjoamaan terapiaa kuitenkaan siinä määrin kuin olisi toivottavaa, koska resurssimme ovat rajalliset.

Kiviniemi korostaa, ettei mielenterveysongelmia ratkaista pelkästään psykiatrisella hoidolla. Tärkeitä ovat myös käytännön asiat. Arki on saatava sujumaan, jotta terapia voi auttaa. 

– Muistutankin usein potilaille, ettei elämä ole täällä vastaanotolla vaan oven ulkopuolella.

Kiviniemen mielestä nyt on enemmän kuin tarpeen kaikki sellainen yhdessä oleminen, tekeminen ja toiminta, jotka edistävät ihmisten välistä myönteistä kanssakäymistä.

– Monelle täällä käyneelle nuorelle on ollut hyvä kokemus, että ’kerrankin minua kuunneltiin’.  Siksi meidän kaikkien on hyvä pysähtyä miettimään, että miten voimme olla ihmisiä toinen toisillemme.

Aikuisuus kunniaan ja turvaverkko kuntoon

Nuorten pitkäaikaisen syrjäytymisen syyt liittyvät psykiatri Jorma Tähkän mukaan usein lapsuuden vaille jäämisiin ja alistetuksi tulemisen kokemuksiin. Aikuisiällä tämä ilmenee usein näköalattomuutena, epämääräisenä irrallisuutena, ilottomuutena ja kyvyttömyytenä ottaa aikuisen vastuuta elämästä.

Nuorten pahan olon taustalta löytyy monesti vanhempien alkoholismia ja kyvyttömyyttä ilmaista ja hallita tunteitaan, rakkaudettomuutta sekä väkivaltaa, jotka vaurioittavat herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen ja nuoren persoonallisuutta ja itsetuntoa.

– Rakastavaa huolenpitoa vaille jääneissä on usein traumatisoituneita ihmisiä, joita löytyy kaiken ikäisistä ja kaikista yhteiskuntaluokista, Tähkä sanoo muistuttaen samalla, että kaikilla meillä on haavamme.

Tähkä on nähnyt työssään, että huolenpitoa vaille jääneelle ihmiselle muodostuu helposti lapsenomainen suhde yhteiskuntaan. Yhteiskunta koetaan ikään kuin vanhemman korvikkeena, ja sen odotetaan korvaavan vastikkeettomasti lapsuuden vaille jääneisyyttä.

– Koska lapsuuden menetyksiä ei voi enää saada hyvitetyiksi, ihminen syyllistää muuta maailmaa vaikeuksistaan ja pakenee aikuista vastuuta. Hän myös kokee tuhoavaa kateutta ja syyllistävää vihaa. Kohteena ovat ihmiset, jotka ilmaisevat aikuista selviytymiskykyä ja elämäniloa. Terve kateus sen sijaan saa ihmisen tavoittelemaan kadehtimaansa tekemällä työtä sen eteen, Tähkä sanoo.

Sukupolvelta toiselle siirtyvät vaille jäämiset ovat vähentäneet Tähkän mukaan suomalaisissa aikuisuuteen liittyviä ominaisuuksia. Se heijastuu yhteiskuntaan ihmisten välisen luottamuksen, keskinäisen arvostuksen ja inhimillisen arvokkuuden katoamisena sekä haluttomuutena edistää yhteistä hyvää.

– Ihmisiä vieraannuttaa aikuisesta puolestaan myös yhteiskunnan rakenteet. Yksi esimerkki tästä on se, että työttömänä olemisesta on tehty joissain tilanteissa työntekoa kannattavampaa.

Tähkän mielestä yhteiskunnan kannattaisi satsata nuorten pahan olon ja traumojen hoitoon nykyistä huomattavasti enemmän, sillä Suomi voi elpyä vain elämäniloisen, yritteliään ja unelmiaan toteuttamaan pyrkivän aikuisuuden varassa.

Raha ei ratkaise kuitenkaan kaikkea, kun hoidettavana on nuori traumatisoitunut ihminen. Siihen tarvitaan meitä kaikkia.

– Nuori tarvitsee arkeensa turvallisen, rajoja laittavan ihmisen, joka kunnioittaa nuoren trauman luonnetta ja kestokykyä. Lisäksi tarvitaan turvallisista ihmisistä koostuva laajempi turvaverkko.

Selfiet avuksi identiteetin etsintään

Pastori, työyhteisökouluttaja Lari Junkkari on vakuuttunut, että jokaisen, niin nuoren kuin aikuisen ihmisen katseessa on loppujen lopuksi sama kysymys: ”Saanko olla olemassa; saanko olla minä?”

Junkkari pitää ongelmallisena, että puhumme syrjäytyneistä nuorista usein yhtenä ryhmänä ikään kuin ulkopuolelta, päätämme asioista heidän puolestaan ja jaamme heille ”viisaita” neuvojamme.

– Oman kokemukseni mukaan ihmistä auttaa, että hänet halutaan nähdä, häntä halutaan kuulla, hänet otetaan todesta ja vakavasti, Junkkari sanoo.

Tapaan katsoa ja nähdä toinen ihminen kiinnittivät erityistä huomiota jo viime vuosisadan suuret filosofit Martin Buber ja Emmanuel Levinas.

– Buber puhuu minä–sinä -suhteesta, joka vapauttaa meidät näkemästä toinen ihminen vain kohteena, objektina. Levinas auttaa meitä ymmärtämään, että jokaisen ihmisen katseessa on loppujen lopuksi sama kysymys: ’Saanko olla olemassa; saanko olla minä?’

Junkkarin mielestä oleellista on myös tapa, jolla ihminen näkee ja haluaa nähdä itsensä.

– Se on saanut minut pohtimaan, että olisiko nuorten mahdollista oppia käyttämään suosittuja selfiekuvia vanhanajan päiväkirjan tapaan.

– Nythän ne laitetaan sosiaaliseen mediaan kertomaan, että olen olemassa, olin siellä ja tein jotain. Kuitenkin selfiekuvien avulla voisi pohtia myös sitä, kuka minä olen, mitä ajattelen ja tunnen, mitä polkua kuljen, mitä haluan saada itselleni ja mitä haluan antaa.

Mielekkyyttä etsimässä

Junkkari uskoo, että ajallemme ominaisen onnen etsinnän takana on oikeasti tarve löytää elämään mielekkyyttä.

– Mielekkyyden kokeminen syntyy siitä, että nuori alkaa hahmottaa omaa paikkaansa maailmassa ja aavistaa jotain elämänsä tarkoituksesta ja tekemistensä merkityksestä, Junkkari sanoo.

Hän korostaa, että mielekkyyden hakeminen ja löytäminen on aina yksilöllinen asia, oma ulkoinen ja sisäinen matka.

Junkkarin mielestä Jussi Valtosen Finlandia-palkittu teos He eivät tiedä mitä tekevät on pysäyttävä kuvaus siitä, millaisten paineiden alla nuoret elävät, ja millaisille harhapoluille elämän kaupallistuminen kybertodellisuuksineen voi nuoren kasvukivuista kärsivän ihmisen johtaa.

– Valtosen kirjan nimi tuo mieleen Jeesuksen sanat ristillä: ’Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!’ Jokaista meitä koskee eläminen ikuisessa hedelmällisessä jännitteessä: Antaa ja saada anteeksi samalla kun on yhdyttävä kirjan nuoren päähenkilön, isänsä kadottaneen Samuelin avainoivallukseen: hän oli tajunnut, että hänen olisi otettava vastuu siitä, mitä oli tullut tehneeksi.

Helena Hyvärinen

Aloituskuva: Asta Kettunen