Vapaaehtoiset ja Huoma rikosuhrien läheisten tukena

Hänelle tapahtui se kaikkein pahin, oman lapsen menettäminen. Nyt hän on jo mukana tukemassa muitakin, vaikka ei Ollin tarinaa vieläkään aina itkemättä kerro.

Olli oli rauhallinen ja sosiaalinen nuori mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän oli hyvä laittamaan ruokaa, piti huoneensa järjestyksessä, oli eläin- ja lapsirakas.

13 vuotta sitten hän löytyi piestynä ja puukotettuna. Äiti muistaa tuon kaiken kuin eilisen päivän

– Heräsin viiden aikaan, kun puhelin soi. Unenpöpperössä kuulin, kuinka joku soitti Seinäjoen teholta ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ”onko sillä hampaat suussa?”

– Menin niin shokkiin, että vain kuljin edes takaisin ja ajatukset olivat ihan seis. Soitin takaisin ja kysyin, että mitä sinä mulle äsken sanoit. Sielu ei ottanut ajatusta vastaan.

– Soitin monta kertaa ja kyselin samoja asioita.

Heti aamusta hän lähti tuttavan kanssa päivystykseen – ja joutui odottamaan kaksi tuntia. Selviämismahdollisuuksia sanottiin vielä olevan. 

Uskovainen lääkäri rauhoitteli uskon kautta, mutta ei tuputtanut uskoaan.

– Siinä tilanteessa se oli ok. Uskon Jumalaan, mutta en ole uskovainen, Arja pohtii.

Nuorimies oli pahasti hakattu, mutta äiti ei halunnut juosta näkyä karkuun; hän näki vain rakkaan poikansa. 

– Pyytelin, että avaa kerran vielä silmät. Mutta eihän se avannut.

Toinen lääkäri tuli sanomaan pojan jäävän kasviksi, jos jää eloon.

– Olin sisältä niin raivon vallassa, että ajattelin käyväni kohta lääkärin kimppuun.

– Yksi tuttava kysyi, että haluaisiko se lapsi jäädä eloon sellaisena.

Hyvää matkaa

Seurasivat kauhun ja epätietoisuuden ajat. Äidin toiveet olivat epärealistisia.

Vähän myöhemmin, matkalla sairaalaan potilasta katsomaan äiti sai kuulla, että tämä oli todettu aivokuolleeksi. 

Äiti kävi toivottamassa lapselleen hyvää matkaa. Ystävätär sai paniikkikohtauksen. 

– Sydän löi viimeisen kerran, ja silloin putosin tuolilta. Ei ihmistä voi enää enempää nöyryyttää!

Omaisten huoneessa äidin huomattiin olevan shokissa. 

Oman onnen nojassa

Sairaalasta lähtiessä sanottiin vain, että ilmoitetaan, koska ruumiin voi noutaa. Sen jälkeen Arja jäi kotiin lähes ilman apua. Kriisikeskuksessa ei otettu ylös edes puhelinnumeroa.

Äidin toivetta siitä, että ruumiinavausta ei tehtäisi, ei voitu toteuttaa, koska tulosssa oli oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Hovioikeuden päätös tuli vuoden päästä tapahtumasta. 

Kolme ja puoli vuotta ihmishengestä on Arja mielestä vähän. Ihmishenkeä kun ei saa takaisin.

Ollin kuolemasta oli puoli vuotta, kun ahdistava olo iski täydellä voimalla. Mieli oli pitkään sekaisin. Toiveena oli saada nukkua puoli vuotta. 

– Koko minä oli ihan kipeä. Monta vuotta joka vuosi samaan aikaan koin painajaisunia ja henkisen minän laskua. 

– Monta kertaa itkin yksin. Mutta ajattelin, että sieltä alhaalta voi vain nousta.

– Kyllä mut aika oman onneni nojaan jätettiin. Syyllistin itseäni.

Kriisi- ja traumaterapiassa on käsitelty myös sitä, miksi omat läheiset hylkäsivät. Eivätkö nämä uskaltaneet kohdata tuskaa? 

Ystävät tukivat. Yksi ystävä kysyi, pitääkö puhua vai olla hiljaa.

– Kun sanoin, että se riittää, kun vain olet, hänen tunteensa helpottui.

– On hyvä kysyä, haluatko puhua vai olla hiljaa.

Koira huomasi emäntänsä pahan olon, nukkui vieressä ja pakotti hänet ulos lenkille. Myös kissat ovat olleet vierellä kulkijoita.

– Jollekin sitä hellyyttä piti antaa.

Kotona makuuhuoneen seinällä on rauhoittava maalaus. Se saa omistajansa pohtimaan elämäänsä: mihin se menee ja mihin päättyy. ”Sillan päässä on tuntematon.”

Tervettä surua

Huoman ryhmässä Arja oli mukana kaksi vuotta. Sen jälkeen oli lopetettava käynnit: tuntui, että haavat revittiin auki aina, kun ryhmään tuli uusia jäseniä.

Kriisiterapeutti oli sanonut hänessä näkevänsä, ettei työ ole turhaa.

– Ajattelin, että tämä minun on käytävä läpi. Mutta hoksaako sitä itse, jos on traumatisoitunut? 

Hän miettii, että ehkä halusikin pahan olon tulevan. Lopulta jäljelle on jäänyt terve ahdistus ja suru. 

Arja muutti Tampereelle ja löysi miehen. Olli on haudattu Jyväskylään.

– Sitten Teijan tarina oli lehdessä, ja tuntui, että nyt täytyy soittaa. Sanoin, että voin kyllä kuunnella, jos siitä on apua. 

– Omasta tapauksesta oli niin monta vuotta. Koin välin tehneen hyvää.

Niin ikään henkirikoksessa lapsensa menettänyt vertaistukija ja diakonian vanhustyöntekijä Teija Mäkitalo mainitsee, että ryhmän avulla omat jalat voivat alkaa kantaa paremmin. Jokin toinen kriisitilanne saattaa kuitenkin laukaista paniikin.

– Monelle auttaa jo tieto tällaisen ryhmän olemassa olosta.

– Meistä huomaa, miten päästä eteenpäin, kun asioista puhutaan. Melkein kaikilla on silti muuta terapiaa.

Apua kannattaa hakea, Arjakin tähdentää kokemustensa perusteella.

Tuettavasta tukijaksi

Vaikka tapauksesta kertominen on yhä surullista, Arja Norblad kokee katsovansa asiaa jo eri silmin. 

– Olen muuttunut tuettavasta tukijaksi. Voin katsoa asiaa järjen kautta.  Voin antaa vinkkiä, miten minä selvisin, ja mistä voi toipua.

Hän kertoo myös itse saaneensa ryhmältä paljon.

– Suru on koko loppuelämän tie, kun tietyt asiat muistuttavat tapahtumasta. Mutta ryhmässä tulee sellainen tunne, että meitä on muitakin. 

– Välillä puhutaan aika ronskejakin, ja nauretaan omaa hölmöyttämme, tai jutellaan eläimistä. 

– Sanotaan, että aika tekee tehtävänsä, niin kuin tekeekin. Enää en – onneksi – pääse samaan tunnevyöryyn. Toki osuutensa on psykoterapiallakin.

– Olen saanut hyvää palautetta, että joku on saanut kertomastani voimaa, ja että olen elävä esimerkki selviytymisestä.

TEKSTI: Asta Kettunen

KUVA: Hannu Jukola

Henkirikoksen uhrien läheiset ry

Surukonferenssi 2015