Arkisto 2016
Heikki Salo: Lauri Viita ansaitsee juhlavuotensa
Kai Laitinen on kirjassaan Metsästä kaupunkiin (Otava, 1984) kutsunut Moreenia Pispalan eepokseksi. ”Kultaa
tämä on Pispalanmäkikin, uskotte tai ette.” Se oli koti, kirkko ja isänmaa.
Pispala yhdistää Viidan ja hänestä näytelmän kirjoittaneen Heikki Salon.
– Pispala on voimakas paikka sekä ulkonäöltään että ihmisiltään. Sen takia tämä on kiinnostanut taiteilijoita, Salo toteaa.
Voimakas oli Lauri Viita itsekin, muuttui kirvesmiehestä betonin myllääjäksi ja runoilijaksi.
– Ja täällä on ollut halpaa asua, taiteilijat kun tunnetusti ovat tyhjätaskuja.
Salo saapui Pispalaan tuulen kuljettamana. 90-luvun puolivälissä hän mietti puolisonsa Sirkku Peltolan kanssa, mihin muuttaa. Kun ajatus Helsingistä alkoi tökkiä, ajeltiin autolla pitemmälle.
– Kun tultiin Pispalaan, se oli aika selkeetä. Jouko Mäki-Lohiluoma seisoi keskellä tietä ja sanoi, että tulette tänne, ja vielä eteläpuolelle.
– Ei siinä kauaa menny, kun löysimme ittemme Tahmelasta.
Perheellä on myös kesämökki Kangasalla, ja siihen on liitetty hirsitupa Parkanosta. Ajatus hirsitalosta kiehtoi, ja niin pariskunta joitain vuosia sitten remontoi kodiksi Lauri Viidan synnyinkodin kivenheiton päästä museosta.
Museo sijaitsee talossa, jossa Viita asui 21-vuotiaaksi. Talossa oli silloin perheen lisäksi myös vuokralaisia.
Pispalan inspiroivassa maisemassa Heikki Salo pohtii: jos kirjailija olisi saanut elää, ja oikean diagnoosin, miten kirkkaita tekstejä olisi tullutkaan.
Taitepisteestä
Kun Heikkiä ja Sirkkua kolmisen vuotta sitten pyydettiin näytelmän tekoon, he kiinnostuivat heti. Salo halusi tehdä Viidalle sen palveluksen, että hänen tuotantonsa saa ansaitsemansa huomion.
– Lauri Viita on kirjailijana vähän unohdettu, vaikka hän oli legenda jo eläessään. Nuoriso ei hänestä tiedä. Lauri oli kuitenkin populääri tyyppi ja varteenotettava, luettava kirjailija.
Viita kiinnosti Saloa jo nuorena.
– Luin Mäkelän piirin kirjoittamia kirjoja ja Viidan koko tuotannon. Muutenkin olin kova mies lukemaan, luin suomalaisia klassikoita.
Pariin vuoteen hän ei nyt olekaan ehtinyt lukea muuta kuin aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää kirjallisuutta, esimerkiksi sota-aikana mieleltään järkkyneiden miesten kertomuksia.
Vaikka kirjailijasta itsestään on kirjoitettu, ja kirjailija itse laittoi tarkastikin asioita muistiin, on Salon mielestä näytelmän tekemisen kannalta hyvä, ettei hänestä tiedetä kaikkea – ja mitenpä kenestäkään kaikkea tiedettäisiin.
– Näytelmä pohjautuu elämäkerralliseen aineistoon, mutta ei ihmistä voi lopullisesti selittää.
– Olihan se aika äkkiväärä ihminen – samassa persoonassa rento, voimakas, väkevä tyyppi, joka on herkkä ja haavoittuva. Täysin rakastettava ihminen, joka osasi olla todella inhottava.
Ensimmäisen vaimonsa Kerttu Solinin kanssa Viita vietti onnellista elämää, mutta Aila Meriluodon kanssa elämä ei enää lopulta ollut niin auvoista.
Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä ja elokuva Putoavia enkeleitä (2008) pohjautuvat Viidan ja Meriluodon tarinaan.
– Alusta lähtien päätin, että haluan löytää jotain, missä on se voimakas Viita. Putoavissa enkeleissä on jo näytetty syöksykierrevaihe. Etsin jotain taitepistettä, ja päädyin maaliskuuhun 1949.
Silloin kirjailija oli lähtenyt Pispalasta, runokokoelma Kukunor oli saanut pakit kustantajalta, ja Viita asui Ailan kanssa Pieksämäellä appivanhempien vintissä, ilmeisesti ei-toivottuna.
– Elämä on taitekohdassa. Hän on polttanut Moreenin käsikirjoituksen. Samalla viikolla Alfhild kuolee.
– Tämä on tosi tärkeä piste, miten päin sitä katseleekin.
Äidin poika
Se on melko lailla selvää, että Moreenin Josefiina oli Äiti-Alfhild – jonka toinen nimi oli Josefiina.
”Alfhild oli Laurille ainoa todellinen nainen, runotar”, on Aila Meriluoto todennut. Esimerkiksi 1961 äitienpäivänä kirjoitetussa pikku runossaan Viita kiittää Äitiä elämästä.
Kirjassa Unelma Pispalasta (Kristiina Harjula, 1992) Viita nimetään ”kaikkien Pispalan runollisten sielujen ja taivaanrannan maalareiden suojelupyhimykseksi”. Sekä hänen teoksistaan että elämästään on kirjoitettu kirjoja ja näytelmiä.
Moreenista tehtiin näytelmäsovitus jo vuonna 1965.
– Ja itse asiassa Entäs sitten, Leevi oli alun perin näytelmä, Salo huomauttaa.
Viita itse sekä kirjoitti että ohjasi ainakin yhden näytelmän, joka esitettiin Ahjolassa 1930-luvulla.
Kokoelmissa julkaistujen lisäksi Viita teki lukuisia muita runoja, joita on julkaistu lehdissä tai jotka ovat säilyneet käsikirjoituksina. Näistä osa on julkaistu tutkija Sakari Katajamäen tuoreessa kirjassa Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016).
Katajamäki väitteli maaliskuussa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta "Kukunor – Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa".
Peltola lupaa uuden näytelmän sivuilta löytyvällä videolla, että tulossa on erikoinen, tunteita voimakkaasti repivä ja hellivä teos. Sen koreografiasta löytyy kirjailijan harrastus, pesäpallo.
Näytelmässä on myös yksi Viidan viimeisistä julkaistuista runoista, lähes 100-säkeinen Rakkaus.
Heikki Salo kertoi TTT:n runokaraokessa huhtikuussa, kuinka duunarimiehetkin osaavat lausua ulkoa pitkät pätkät Viidan runoja.
Näytelmässä tutustutaan kirjeeseen, jonka Lauri Viita lähetti vaimolleen Kertulle. Siitä on muokattu laulu Sytkyttää sydän (säveltänyt Eeva Kontu). Vuonna 1944 tehdyn äitienpäivärunon Laurin ja Kertun poika Seppo Viita lausui runokaraokessa. Teksti löytyi tutun valokuvan takaa.
Viita on inspiroinut myös Nicolas Kivilinnaa, joka kantaesitti runoillassa laulut Orjan laulu, Mistähän kummasta ja Koiruus. Hän on vastikään saanut valmiiksi Runonlaulaja-levyn verran sävellyksiä.
Tarinaan pohjautuvaa
Käsikirjoittaminen ei Salon mukaan poikkea paljonkaan laulujen tekemisestä. Tarina motivoi sekä laulutekstin että elokuvan tai näytelmän kirjoittamiseen.
– Tykkään kertoa tarinoita ja rakenneasiatkin ovat kiinnostavia, hän vahvistaa.
Saloa hieman kummastuttaa, kuinka Miljoonasateen perintönä monet pitävät häntä yhä rock-laulajana, vaikka takana on kahdeksan lastenlaululevyä, paljon teatterimusiikkia ja vaikka aapisen musiikin tekemistä.
– Itse en pidä itseäni hirveän paljon rokkarina.
– Laulu on älyttömän kiinnostavaa. Toisaalta olen kiinnostunut teatterista. 80-luvulla harrastin ylioppilasteatteria.
Näytelmiä hän on kirjoittanut viisi ja kääntänyt kolme sekä tehnyt elokuvakäsikirjoituksen televisiolle. Salo on ollut tekemässä esimerkiksi Betlehem-näytelmää, Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri -elokuvaa ja Virgo-musikaalia.
– Silti moni vieläkin hämmästelee, että oletko alkanut tehdä teatteria.
Miljoonasade on vuodesta 1986 lähtien julkaissut 14 albumia, joista viimeisin, Sähköinen Rouva Maa, ilmestyi tänä vuonna.
Salo on kirjoittanut laulunrakentamisen oppaan nimeltä Kahlekuningaslaji. Hän myös valmentaa musiikin tekijöitä. Heinäkuun lopussa Valkeakoskella Työväen Musiikkitapahtuman Ekakerta-festivaalin yhteydessä on lauluntekijöiden kurssi. Salon haastateltavana on muiden muassa Jaakko Teppo.
Lauri Viidan syntymästä on kulunut sata vuotta. Viita 1949 -näytelmän lisäksi tarjolla on kaikenlaista muuta ohjelmaa, joista seuraavana Pispalan Pihakirjailijafestivaali ensi lauantaina 9.7. Pyykkipuistossa.
Joulukuussa pidetään Betonimylläri-konsertti Tampere-talossa. Syksyllä museoon toteutetaan uudistettu näyttely, joka on tarkoitus avata Laurin syntymäpäivänä 17.12.2016.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Rami Marjamäki
Viita 1949 -näytelmän ensi-ilta 22.10.2016 Tampereen Työväenteatterissa
ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/viita-1949
Lauri Viidan tekstejä:
”Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,
kantoja teuron roihuvaan takkaan.”
(tekstistä Korpijoiku, kirjoitettu Pispalan Tarmon lehteen n. 1945)
–
Pispala on koko maailma, sanoi Lauri Viita, mutta kaikki vanhat
pispalalaisethan sen muistavat, että kirjailija Viita oli kova uhoamaan. ”Piti
saarnojaan liiterin takana.”
(kirjasta Unelma Pispalasta.
Kristiina Harjula, 1992)
Pirkkalasta Pispalasta Harjuntieltä, huiskis,
pulteri Tahmelan lähteeseen.
Lyyti sanoi: Kirjoita, kirjoita sitten…
Ja aurinko kurkisti korkeuteen.
(julkaistu Aamulehdessä 1962)
– Ei ne Kristustakaan kukaan ymmärtäneet, liian iso se niille oli.
(Aila Meriluodon kirjasta Lauri Viita, Legenda jo eläessään, WSOY 1974)
”Ja suntioita tukuttain
lähtee hiipimään
yön luotsiliekit nukuttain
niistopihdeillään
ja saarnatuolit hukuttain
katkuun kitkerään.
(ote nimellä Taidekriitikko julkaistusta runosta, kirjasta Ne runot, jotka jäivät. Sakari Katajamäki, WSOY 2016)