Arkisto 2016
Kaava kuljettaa suurta kertomusta aikojen halki
Perinne kantaa sukupolvelta toiselle, jos messua vietetään viisaasti, sanoo tutkija Anneli Vartiainen.
Jos yhteisö on viisas, se siirtää perintöään rituaalin kautta, Vartiainen toteaa. Hän selvitti, millainen on kristillinen muistiyhteisö ja miten se ilmenee jumalanpalveluksessa.
– Kukaan ei muista peruskertomusta, jos yhteisö ei huolehdi siitä.
Vartiainen valitsi tutkimukseensa yhteisöllisen näkökulman, ja siksi keskeiseksi aineistoksi muotoutui messu. Myös hänen kirjansa Messu, yhteisö ja muistaminen on messun rakenteen mukainen johdantoineen sekä sana-, ehtoollis- ja päätösosineen.
Tutkija myöntää, että sanoilla traditio ja rituaali on vähän homehtunut kaiku.
– Ilman sisältöä nämä sanat ovatkin tyhjiä. Mutta ne ovat viisaan yhteisön konsteja sille, että tietoa voidaan yhdessä kuljettaa halki aikojen.
Jumalanpalveluksen ydin on siksi hyvä säilyttää, vaikka eri aikoina mukaan tuleekin tulkitsevia osia. Onhan pelkästään käännöksissä vaihtelua.
– Perinne on hieno rubiini, mutta se kuolee, jos ei tiedetä, mihin se liittyy. Sisältö on timantti. Kirkossa on haaste, että ihmiset tuntevat perinteen, ja sitä ihmiset eivät voi oppia muualla kuin yhteisössä. Tässä kirkolla on peiliin katsomisen paikka.
Sen myöntää myös Harjun seurakunnan kirkkoherra Veli-Pekka Järvinen: jokaisen sukupolven on evankelioitava seuraava sukupolvi, jotta tämä suostuisi toistamaan kertomusta.
Toiston merkityksen voi nähdä katolisessa messussa, jossa lapsikin osaa tekstin ulkoa.
– Kuinka meillä lapsi oppii sen maailman, joka meille on pyhintä, Järvinen huolehtii.
Vartiainen pitää hyvänä asiana, että kirkolla on hyvin koulutettu henkilökunta. Kun seurakuntalaisista kuitenkin on tullut yhä enemmän asiakkaita, jää huomaamatta, että perinteen siirtäminen on kaikkien vastuulla.
Messua vietetään eikä suoriteta
Kehitysjohtaja Timo Takalalta on joskus kysytty, onko pastori niellyt liturgisen seipään.
– Mitä väliä sillä on, että joku istuu, kun pitäisi seistä. On monta tapaa hurrata Herralle, hän pohtii.
Vartiaisen mielestä jumalanpalveluksen etenemisen tunteminen on kuitenkin osa perinteen ja rituaalien ymmärtämistä.
– Muoto ei puhuttele, vaan merkitys ja sisältö. Jos näkisin enkelin, kuten paimenet kedolla jouluna, minä ainakin nousisin seisomaan. Näin messussa tehdään kunniaa laulettaessa.
– Takana oleva kaava tuo turvallisuutta. Jäykkyys tulee siitä, jos messua ei vietetä vaan suoritetaan.
Messukylän seurakunnan pastori Kaisa Yrjölä on toisilla linjoilla. Hänen mielestään on hyvä, että tarjolla on matalakirkollisempia vaihtoehtoja, joissa vuorovaikutus on tärkeässä osassa. Liturgiset laulut taas ovat keinotekoisia, kaukana arkitodellisuudesta.
Molemmat pitävät kuitenkin hyvänä, että hengelliselle kokemukselle on tarjolla vaihtoehtoja.
Uskonnon kieli on runollista ja vaikeaselkoista. Antiikin ajan maailmankuvan sovittaminen tähän päivään ja ydinviestien löytäminen ei ole helppoa. Esimerkiksi tuhlaajapoikakertomus linkittyy syyllisyyteen.
– Sanoitukset ovat toisesta ajasta ja kulttuurista. On haaste, että niiden merkityksiä avataan täällä pohjolan perukoilla, Vartiainen sanoo.
Jumalanpalveluksessa käytetään sekä runollista että käytännön kieltä. Molempia tutkijan mukaan kuitenkin tarvitaan:
– Messussa on selkeät paikat molemmille. Esimerkiksi ehtoollisrukous on perinteinen, mutta saarna ja esirukous haastavat monenlaiseen, tilanteen huomioivan ilmaisuun.
Kirjapainotaidon oppimisen jälkeen puheista tuli kirjoitetun viestin puhumista. Vartiainen toivookin papeille lisää puheopetusta. Pastori Jukka-Pekka Ruusukallio Harjun seurakunnasta tukee näkemystä, sillä puhumisella on keskeinen osa messussa.
Veli-Pekka Järvinen myöntää, etteivät papit saa puhumiseen koulutusta läheskään tarpeeksi.
– Vuodessa meillä on viisi-kuusi televisioitavaa messua. Ohjaaja Kaisa Korhonen on karsinut niistä turhat lisäsanat, eikä siinä mitään ole menetetty – päinvastoin.
Siksikään se ei saa kestää paljon yli tunnin.
Onko messulla merkitystä?
Tampereen seurakuntien tuore tunnettuustutkimus osoittaa, että jumalanpalveluksissa on onnistuttu hyvin, mutta niiden järjestämistä ihmiset eivät pidä kovin merkittävänä. Vain 1,2 prosenttia vastaajista piti messua tärkeimpänä asiana, johon Tampereen seurakuntien tulisi toiminnassaan keskittyä.
Kirkossa käyminen on jäänyt konfirmaatiomessuihin ja joulukirkkoihin. Auttaisiko esimerkiksi näytelmällisyyden, monipuolisen musiikin tai virtuaalisuuden tuominen mukaan?
Takalan mielestä on tärkeää, millaista kirkkoon on tulla: käytännön apuvälineiden lisäksi tarvitaan henkiset invaluiskat.
– Tuleeko kirkossa kotoinen olo tai pyhyyden kokemus?
Rippikoulu on mahdollisuus
Järvisen mielestä messun eteen tehdään yllättävän vähän. Messusta on tullut yksi kirkon työmuoto muiden joukossa. Ne, jotka eivät osallistu, kustantavat messun niillekin, jotka kokoontuvat. Silloin ei yhteyttäkään löydy.
– Rippikoulu on hieno mahdollisuus, jonka mahdollisuudet ovat käyttämättä. Siinä jokainen tuo jumalanpalvelukseen ja konfirmaatioon panoksensa.
– Kun kysyin muutamilta rippikoululaisilta, mikä oli parasta, usea vastasi spontaanisti, että aamujumalanpalvelus. Kun pusikosta palataan normaaliin arkeen, mitä silloin hukataan? Jääkö löytymättä syvempi merkitys?
Vartiainen pohtii, jääkö jumalanpalveluksen merkitys perheiden ja sukujen muistiyhteisönä avautumatta. Ehkä ihmiset haluavat jäsentää kuuluvansa kristilliseen tai eurooppalaiseen kertomukseen, mutta antaako tapamme kertoa toiveelle tukea?
Tampereen seurakuntien konfirmaatiomessuihin osallistuu 25 000 ihmistä vuodessa. Ne ovat kiireisten keski-ikäisten ja nuorten aikuisten messuja.
Kummien ottaminen mukaan konfirmaatioon on edistysaskel. Vartiaisen mukaan se, että kummit saavat oman roolin, on yksi tapa antaa seurakuntalaisille paikka messussa. Näin konfirmaatiosta kantaa kaari kastehetkeen.
– Konfirmaatiosaarna on vuoden vaativimpia. Se toimii, jos konfirmaatiossa on elävät roolit, Järvinen pohtii.
Takalan mielestä on menty paljon eteenpäin – ja silti vielä askarrellaan sellaisten kysymysten parissa kuin että voiko sellainen kummi osallistua, joka ei kuuluu kirkkoon.
Vartiainen huomauttaa, ettei voi tietää, kuinka moni konfirmaatiomessuun osallistuva liittyy takaisin kirkkoon.
– Nyt ovi käy molempiin suuntiin.
Messu eläväksi, kaikki mukaan
Järvinen kantaa huolta messun osien elävyydestä. Me-puhe väsyttää, eikä pidä puhua mitään sellaista, mikä ei merkitse mitään itselle.
– Pitäisi pitää huoli, ettei saarna toista fraaseja ja jankuta.
Seurakunta ei ole koskaan väärä. Jos kuulijat eivät pysy mukana, heitä ei voi syyttää.
– Johdantosanat on avainjuttu, siihen pitää panna paukkuja, lisää Vartiainen.
– Saarnassa voi olla myös käsikirjoitettua hiljaisuutta. Hiljaisuus on voimakasta viestintää.
Takala miettii, miten saada viestittyä historiallisen tarinan merkitys tähän päivään. Jumalanpalvelusuudistukset uhkaavat jäädä ulkonaisiksi, jos ei päästä lähemmäksi ihmisten arkea.
– Mitä syyllisyys merkitsee, onko mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä tai onko olemassa paikka, jossa arvomme on riippumaton pärjäämisestä; nämä ovat kristinuskon peruskysymyksiä.
Hän muistuttaa sisällön merkityksestä. Saarna ei voi olla temppurata.
– Jos mennään oppilauseisiin, niin suurin osa ei ymmärrä, mistä on kyse – ja he ovat oikeassa! Haaste on miettiä pintaa syvemmälle.
Tutkija sanoo, että saarnaajalla on paljon vapauksia. Seurakuntalainen on antanut vinkin: "jospa joku puhuisi mun puolestani". Myös papin ajatukset voivat olla kiinnostavia.
– Pitää miettiä, miten mä tän ilmaisen, ja ottaa seurakuntalaiset mukaan. Käsikirja antaa siihen mahdollisuuden.
– Osallistamiseen pitää antaa paljon mahdollisuuksia, mutta ei yhtään pakkoa, Takala summaa.
Tutkimuksensa aikana Vartiainen huomasi pappien saavan todella vähän palautetta.
– Ehdotan pappien palautepiirejä, koska kaikki ovat saman haasteen edessä. Mitä erilaisuuden kattavampaa palaute on, sitä enemmän sillä on annettavaa sisällölle.
”Aika paljon vain olen”
Messusta ja saarnasta sen osana sukeutuu mielenkiintoinen keskustelu. Kun Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kim Rantala rupesi papiksi, hän mietti, eikö ensin ole saarnattava lakia, että kuulijat tulisivat synnintuntoon. Jotta ymmärtää valon, eikö taustalle tarvita varjo?
Vartiainen huomauttaa, että ripissäkin on varjo, ja myös esirukouksessa. Onko siis paha, jos saarnan aikana tulee paha olo.
Nuorena pappina Rantala sai kuulla, että nämä asiat eivät ole vielä pastorille valjenneet.
– Saarna on vastaus siihen, mitä olen kuullut viikon aikana. Aika paljon vain olen. Kävin pitkän saarnakurssin, ja se vahvisti ajatustani, että työtä on tehtävä omalla tyylillään ja persoonallaan.
– Olen saanut palautetta, että saarnoistani on tullut paljon armollisempia. Tietysti aina voi kehittyä esimerkiksi kielenkäytössä.
Rantala kehottaa menemään sinne, missä seurakuntalainen sattuu olemaan – ja aina löytyy juttukaveri. Hän on miettinyt papin roolia:
– Olenko saarnatessani Jumalan vai seurakunnan puolella? Vai ihmettelenkö yhdessä seurakunnan kanssa, mistä tässä on kysymys.
Kirkkoväki on hyvin moninainen: yhdellä on ollut hyvä päivä ja toinen on ehkä juuri haudannut rakkaansa. Miten puhua kaikille yhtä aikaa?
– Jokainen kirkkoon tulija kokee kaiken omista lähtökohdistaan.
Rippi, taakkojen jättämisen paikka?
Vartiaisen tutkimuksen mukaan saarna on usein evankeliumitekstiä kertaavaa, mutta arvokeskustelua on vähän. Kun pappi tuntee kuulijansa, on helpompi ottaa heidät mukaan arvojen pohdintaan.
Hänen mielestään myös kirkolla isona instituutiona on yhtä ja toista anteeksi pyydettävää. Se ei kuitenkaan juuri sanoita esimerkiksi aiheuttamaansa pahaa.
– Synninpäästössähän vapautamme pahantekijän. Mutta minkä verran huomioidaan sitä, joka on tehnyt pahaa tai jolle on tehty pahaa? Haastan kirkkoa tunnustamaan omat syntinsä. Voisiko se olla sovinnonteko väärintekijän ja uhrin välillä ja vapautus molemmille?
Järvisen mielestä rippi on ehkä ongelmallisin kohta jumalanpalveluksessa. Hän siteeraa natsien telottamaa saksalaista teologia Dietrich Bonhoefferia: ”Armon julistaminen sille, joka ei sitä pyydä, toimii paaduttajana.”
Yrjölä huomauttaa, että käsikirjatekstissä ei ole pakko pysyä. Kaava on turva, koska tietää, mitä tapahtuu, mutta jäykkyys tai rentous on enemmän kiinni ilmapiiristä.
– Usein ripissä jätän tyhjän tilan, jossa synnit saa tunnustaa hiljaa mielessä.
Hänestä synnintunnustuksen siirtyminen saarnan jälkeen oli hyvä uudistus.
Tuomiorovasti Olli Hallikainen siteeraa piispa emeritus Eero Huovista: "Saarnan valmistelussa olisi hyvä ajatella seurakuntaa lämpimin ja rakkaudellisin ajatuksin.”
Lue lisää:
Anneli Vartiaisen väitöskirja
Kirkko muistiyhteisönä Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne
Helsingin yliopiston E-thesis-palvelussa
Liisa Väisänen: Mitä symbolit kertovat. Taidetta pintaa syvemmältä (Kirjapaja 2015)
Kertomuksen siirtäminen haaste kirkolle
Anneli Vartiainen oli kuullut toistettavan, että messu on seurakuntaelämän keskus ja yhteisöllisyyden ilmaus. Vasta ajatus uskonnollisesta muistiyhteisöstä sai tuon käsityksen avautumaan.
Muistiyhteisöjen, kuten kirkon, tehtävänä on kuljettaa suurta kertomusta sukupolvelta toiselle. Keinoja ovat muun muassa kertominen, rituaalit ja juhlat.
Vartiaisen tutkimuksessa Messu, yhteisö ja muistaminen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon messu yhteisöllisen muistamisen tilana (Kirkon tutkimuskeskus 2015) on selvitetty, miten muistiyhteisön peruselementit ilmenevät messussa.
Tulokset haastavat pohtimaan, osaako kirkko viestiä peruskertomustaan ymmärrettävästi, ja jos ei, mitä tulisi tehdä.
Kirkon kieli etääntyy arkipäivästä. Messun kielen haasteet ovat Suomessa saaneet järjestämään esimerkiksi selkokielisen messun. Siinä käytetään arkikielestä tuttua sanastoa ja lyhyitä lauserakenteita.
Kirkon erityispiirre muistiyhteisönä on aikakäsitys, joka ulottuu kuoleman jälkeiseen aikaan. Yhteisöllisyys oli messuissa esillä etenkin yhteisessä esirukouksessa ja ehtoollisen vietossa.
Peruskertomuksesta nousevat arvot tulivat esille jumalanpalveluksissa vain vähän.
Tutkimuksen mukaan eräs muistiyhteisön olennainen ominaisuus on se, että yhteisö tunnustaa itse aiheuttamansa pahan ja on sen myötä valmis muuttumaan. Aineistona toimineet Järvenpään seurakunnan messut ja kirkon käsikirjaan sekä jumalanpalvelusten oppaaseen kirjatut näkemykset eivät kuitenkaan tuoneet tätä esiin.
Teksti: Asta Kettunen
