Kärsimyshistoria peilaa ihmisyyttä

Juha Pihkala vilkaisee ulos. Sisäpihalle pelmahtaa läheisestä päiväkodista liuta taaperoita keltamustissa huomioliiveissään.
– Ovat kuin hauska mehiläisparvi, hyrisee Tampereen hiippakunnan emerituspiispa ja yhdeksän lapsen isoisä.

Työhuoneella ikkunan edessä roikkuu lentokone, pienoismalli. Seinillä on kirjoja katosta lattiaan.
– Ammattikirjallisuus mahtuu tänne, muut ovat kotona, isäntä täsmentää.

Tänään on tarkoitus keskustella ahtiperinteestä, pääsiäisestä, ihmisestä. Pitkin kevättalvea Pihkala on kypsytellyt hiljaisen viikon puheitaan, koska hän pitää kolmena peräkkäisenä iltana Aleksanterin kirkossa ahtisaarnan.

Siis minkä?

Ahti juontaa latinan sanasta acti, joka tarkoittaa sarjaa tapahtumia tai näytöksiä. Ahtikirkot ovat Jeesuksen viimeisiä päiviä käsittelevä jatkokertomus.

– Kärsimyshistoriassa Jeesus on tietenkin keskeisin, mutta mukana on muitakin. Tapahtumat ovat samalla kuvaus ihmisestä, hänen horjuvuudestaan, särkyneisyydestään ja raadollisuudestaan.

Asioista puhutaan henkilöiden kautta, ja jos on rehellinen, jokaisen löytää jossakin elämäntilanteessa itsestään. Vai voitko käsi sydämellä sanoa, ettet ikinä ole ollut kolmesti kieltävä Pietari, petollinen Juudas tai kätensä pesevä Pilatus?

Kaikki henkilöt ovat ajattomalla tavalla ajankohtaisia, liittymäkohtia nykyaikaan hoksaa helposti.

– Kukaan ei ole fiktiivinen hahmo. He olivat oikeita ihmisiä oikeassa maailmassa, joka oli monessa mielessä samankaltainen kuin on meidän aikanamme. Lentokoneita tai kännyköitä ei ollut, mutta oli esimerkiksi suurvalta, joka piti kiinni reviiristään ja jonka sisällä oli pieniä vasalliruhtinaita. Heille annettiin sopivasti liikkumatilaa, ja siitä tilasta haluttiin ottaa kaikki irti.

”Juudaan suu ja viekas kieli, kieltämiset Pietarin, julma päätös Kaifaankin, Pilatuksen pelkomieli, Herodeksen kopeus, maailman on kuvaus”, sanoittaa virsi 56 (Tutkimaan oi Jeesus auta). Galilean Herodes oli Jerusalemissa pääsiäisjuhlilla, ja halusi omin silmin nähdä, tekisikö Jeesus taas jonkin ihmeen.

– Samanlaista kyynistä uteliaisuutta on helppo tunnistaa itsessään. Kukapa meistä ei ajoittain odottaisi pientä ihmettä tapahtuvaksi, Pihkala hymähtää.

Jumalan ja ihmisen teot

Paastonaikana on luontevaa pysähtyä perimmäisen kysymysten äärelle. Ristin tien tapahtumia kannattaa kääntää sisäänpäin, miettiä ihmisyyttä, sen eri ulottuvuuksia, omaa paikkaansa ja omia vaikuttimiaan, pelkojaan, toiveitaan, pettymyksiään.

– Kukaties Juudaskin ajautui umpikujaan pettyessään siihen, ettei Jeesus toiminut riittävän aktiivisesti. Myös Juudaksesta voi tunnistaa itsensä, vaikka harva haluaa, Pihkala sanoo.

Hiljainen viikko lauantaihin asti kuvaa, mitä ihminen hyvääkin tarkoittaessaan yhteiskunnassa joskus tekee, ja mitä hän tekee myös Jumalansa kanssa. Pääsiäisaamusta alkaen on Jumalan vuoro.

– Pääsiäisaika avaa, mitä Jumala tekee meidän kanssamme ja mitä Hän tekee meillä. Aikoinaan pääsiäistä vietettiin nykyistä pidempään, pääsiäispäiviä oli useita. Kertomusta on aukaistu ylösnousemuksesta ja Jumalan tekojen näkökulmasta helluntaihin asti, vaikkei hiljaisen viikon kaltaista ahtitraditiota ole ollut.

Ristin kautta iloon

Seurakunnissa riittää tilaisuuksia pääsiäisen edellä, ja kiirastorstai on vuoden suosituimpia kirkossakäyntipäiviä. Joskus on kuulunut soraääniä, ettei pitkän piinan päätyttyä jakseta enää täysillä iloita, vaikka pääsiäisaamusta juhla vasta alkaa.

– Luupilla tarkasteltuna luterilaisuudessa ehkä nähdään kärsimyksen korostumista, ortodokseilla ylösnousemuksen iloa, mutta kyllä molemmat kuuluvat molemmille. Luterilainen kirkko ei ole pelkästään pitkäperjantain kirkko, eikä ortodoksinen kirkko vain pääsiäisen kirkko. Ristin kautta tulee ilo.

Koko kristillinen kirkkovuosi rakentuu ajatukselle, että Jeesus Kristus kantoi kaiken ihmisessä olevan ristille ja ylösnousemuksellaan avasi uuden maailman, uudet mahdollisuudet ja uuden toivon.

Juha Pihkala suree pikemmin hiljaisen viikon perinteen ohentumista kuin sen liikaa painottamista. Raskaat asiat täytyy uskaltaa nostaa esiin.

– Myös tämä puoli on nähtävä ja hyväksyttävä, muuten emme elä todellisuudessa.

Viime vuosina Via crucis -kulkueet ovat eri puolilla maata vetäneet valtavasti väkeä. Elämyksellistä kärsimysnäytelmää esitetään sekä sisätiloissa että ulkona, ja rooleissa on yleensä ei-ammattilaisia, vapaaehtoisia seurakuntalaisia.

Ristin tien kohtauksiin ja tapahtumapaikoille jokainen saa mennä mukaan niin paljon kuin itse tahtoo, voi myös pitää etäisyyttä ja seurata sivusta. Ihmiset selvästi haluavat välillä pysähtyä ja hiljentyä.

– Siksi kirkon ei pidä hylätä traditiotaan ja korvata sitä jollakin kevyemmällä. Hiljaisen viikon konsertteihin tullaan mielellään, mutta minusta tuntuu, että moni tahtoo kuulla myös muulla tavalla, sanallisesti. Siinä mielessä ahtiperinteelle voi olla piilevää tarvetta. Tästä kertoo epäsuorasti se, millä tavalla kaipuuta nyt toteutetaan osallistumalla Via crucis -tilaisuuksiin.

Kaksi huipennusta

Aleksanterin kirkon ahtien sarja elvyttää vanhaa traditiota. Teologian tohtori Juha Pihkala rakentaa nykypäivän kuulijakunnan pureskeltavaksi kolmen kohtauksen paketin.

– Jos ajatellaan ahtisaarnojen rakennetta, kiirastorstain kuuluisi historiallisten tapahtumien mukaan ajoittua jo edeltävälle viikolle. Nyt kuvataan ensin Jeesuksen kulku ristille, sitten kertomus katkeaa. Kiirastorstaina tulee välinäytös, jossa asetetaan ensimmäinen ehtoollinen.

Pihkalan mielestä takautuma ennen pitkäperjantaita sopii kuvioon.

– Kirjallisuudessa ja elokuvissakin on kohtauksia, joissa palataan hetkeksi taaksepäin ja sen jälkeen siirrytään huipentumaan.

Jeesuksen viimeisellä viikolla on kaksi huipentumaa.

– Maanantai Getsemanessa on ensimmäinen, pitkäperjantai ristin tapahtumineen toinen. Kummatkin ovat äärimmäisen latautuneita. Hyvän draaman alussa on aina jotakin melkein sydämeen asti käyvää, ja lopussa jotakin vielä sen ylittävää. Näin on myös hiljaisen viikon kertomuksessa. Pitkäperjantain jälkeen lauantaiksi laskeutuu hiljaisuus kunnes rävähtää ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti”, tropari, jota mekin messuissamme laulamme.

Jos suomalainen pääsiäinen on jonkun mielestä näyttänyt päättyvän pitkäperjantaihin, sekin noudattaa antiikin tragedian mallia.

– Kauhistuttava, järkyttävä tapaus voi kuitenkin vapauttaa, luoda uudistumisen kokemuksen, Pihkala muistuttaa.

Entä jos Suuri Tarina todella loppuisi pitkäperjantaihin?

– Se tarkoittaisi maailmaa ilman Jumalaa, ja tällainen kuva joillakin on silmissään. Eeli, eeli lama sabaktani? eli Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit? Kyllä tämä voi olla monen kokemus. Tai sitten se, että Jumala on hylätty, surmattu. Hän on kuollut, kuten Nietzsche sanoo.

Kun seuraa, mitä eri puolilla maapalloa parhaillaan tapahtuu, ja peilaa siihen Raamatun kertomusta, mielessä aktivoituu monenlaisia asioita. Mitä pelkää, mitä toivoo, mihin uskoo? Mitä uskoo sekä itsestään että maailmasta?

Kova urakka yhdelle

”Hautomista, jyrsimistä, ajatuksenpätkiä, Raamatun tekstien lukemista moneen kertaan.” Näin Juha Pihkala kuvailee tulevien puheidensa valmisteluprosessia.

– Hiljakseen olen muodostanut punaista lankaa, joka minussa itsessäni elää, joka elää tämän hetken todellisuudessa ja joka voisi elää muidenkin sisimmässä. Tietenkään asioita ei koskaan voi siirtää toiseen. Kuulija kulkee oman tiensä, ja saarna rakentuu aina lopullisesti kuulijassa.

Kolme ahtisaarnaa on yhdelle papille kova urakka, mutta näin kokonaisuus pysyy ehyenä ja yhtenäisenä.

– Silloin pystyy rakentamaan jatkumoa myös persoonan kautta. Syntyy jatkokertomus, kuten ahtien luonteeseen kuuluu.

Parhaimmillaan tämä herättää kuulijakunnassa kiinnostusta ja odotusta: mitenkäs tämä huomenna jatkuu ja mitä mahtaa ylihuomenna tulla esille.

Hiljaisen viikon tekstit noudattavat nykyään Luukasta, Johannesta ja Matteusta.

– Eri vuosina ahteihin voi muodostua erilainen linja, koska joka evankeliumilla on oma erityisviestinsä. Kertomuksen tunnistaa samaksi, mutta silti on mahdollista nostaa asioita, jotka tuntuvat ajankohtaisilta juuri tällä hetkellä. Evankeliumeista löytyy kaikkiin aikoihin liittymäkohtia, ne ovat niin rikkaita tekstejä.

Edellisen kerran Juha Pihkala muistaa pitäneensä ahtikirkkoja 1970-luvulla, työskennellessään seurakuntapappina eteläisessä Hämeessä.

– Ristin pääsiäinen ja ylösnousemuksen pääsiäinen ovat kuitenkin aina kulkeneet mukana. Piispakaudellani esimerkiksi saarnasin pitkäperjantaina Kalevan kirkossa ja pääsiäisyönä Tuomiokirkossa.

Mikä muuttui vai muuttuiko mikään?

Kristinusko lähti liikkeelle pääsiäisen tapahtumista, kirjallinen evankeliumien kokoaminenkin alkoi Kristuksen kärsimyksestä.

– Markuksella tämä näkyy selvimmin, kärsimyshistorian osuus evankeliumin kokonaisuuspituudessa on huomattava. Vasta myöhemmin ruvettiin keräämään Jeesuksen opetuksia, ja palauttamaan mieleen, mitä kaikkea Hän oli tehnyt, Pihkala sanoo.

Ilman ylösnousemusta tuskin tietäisimme paljoa tuon kulmakunnan parin vuosituhannen takaisesta elosta ja olosta.

– Elettiin normaalia, miehitetyn maan elämää, jossa oli kapinointia, itsenäisyyden toivoa, korruptiota, liittoutumista vallanpitäjien puolelle ja asettumista heitä vastaan. Jotkut ajattelivat, ettei tässä oikein muuta voi kuin rakentaa omaa pikku maailmaa itsensä ympärille, Pihkala maalailee menneisyyttä – ja nykyisyyttä.

Ammoiset asiat ovat yhtä totta 2000-luvulla.

– Välillä yleisönosastosta saa lukea, ettei ikivanhoihin tarinoihin enää pidä uskoa, vaan täytyy nojata uuteen tietoon. Raamattu kuitenkin kertoo siitä, mitä ihmiset oikeasti elävät. Siellä on todellinen kuvaus ihmisyydestä. Modernin tieteen tieto on tärkeää, eikä sitä tule halveksia. Se on Jumalan meille antamilla välineillä hankittua, mutta ihminen ei ole muuttunut. Hänen peruskysymyksensä tulvivat täysin realistisina läpi Raamatun.

Kirjoittamista, lukemista ja kuskausta

Juha Pihkala jäi eläkkeelle Tampereen piispan virasta 2008. Päivät ovat hengästyttävän täysiä ja täyteläisiä, vaikka mies kiistää olevansa yhtä kiireinen kuin aiemmin. Kirkon sisällä hän sanoo vaikuttavansa nyt reserviläisenä, pappina, kuten on pohjimmiltaan aina halunnut olla.

Sekä yhteiskunnassa että kirkossa on paljon ristiriitoja, ristivetoa, yhä enemmän paineita ja polarisaatiota.

– En kadehdi piispuuden glooriaa tällä hetkellä. Meillä varmaan on sellainen piispakunta, jonka juuri tämä aika tarvitsee. Siihen luotan, hän suostuu emeritusvinkkelistä kommentoimaan.

Pihkala hoitaa edelleen monia luottamustehtäviä.

– Olen ollut pitkään Pirkanmaan sairaanhoitopiirin hoitoeettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja. Olen varapuheenjohtaja Arvokeskustelijat-yhdistyksessä, joka pyrkii virittämään rakentavaa yhteyttä eri tavalla ajattelevien kesken. Niin ikään tuen Suomen Lähetysseuraa, ja olen mukana sen Elders-ryhmässä. Yliopistoon päin riittää välillä tekemistä, ja kymmenkunta vuotta olen käynyt Inkerin kirkon teologisessa instituutissa luennoimassa, hän listaa.

Työhuoneella Amurissa syntyy artikkeleita, joita usein pyydetään. Lisäksi Pihkala kääntää vanhoja klassisia tekstejä latinasta suomeen. Parhaillaan julkaisemistaan odottaa yksi keskiajan kirkollinen teksti. Tuottelias kirjoittaja on myös innokas lukija.

– Aloitin juuri Laura Lindstedtin Oneironin. Edellinen Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, herätti paljon ajatuksia ja oli hyvin ajankohtainen. Siinä tulivat vahvasti esille tieteen ja ihmiskuvan väliset kysymykset. Samoja asioita olen pohtinut keskusteluissani Esko Valtaojan kanssa.

Suurelle yleisölle suunnattua kirjaprojektia Pihkalalla ei ole sovittuna. Ideoita kyllä on, ja mieli tekisi tarttua esimerkiksi Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa 1970-luvulta asti käytyihin oppineuvotteluihin.

– Niistä olisi mielenkiintoista koota kirja, joka olisi riittävän kansantajuinen, mutta myös teologisesti pätevä.

Kun yhteiskunnallinen ja kirkollinen vaikuttaja kertoo kuulumisiaan, totta kai draama huipentuu tärkeimpään:

– Kuskaan lapsenlapsia heidän liikunta- ja musiikkiharrastuksiinsa.

Tuula ja Juha Pihkalan neljällä tyttärellä on yhteensä yhdeksän lasta, nuorin viiden, vanhin 18-vuotias. Musikaalisen suvun vesat soittavat pianoa, viulua, kanteletta ja kitaraa.

Niin ja on Juha Pihkalallakin yksi vauhdikas harrastus.

– Silloin kun tuntuu, ettei jaksa mitään eikä päässä liikahda mikään, kiinnitän ohjaimet ja lennän jonnekin.
Lentosimulaattorilla.

Teksti: Pirjo Silveri
Kuvat: Hannu Jukola

Juha Pihkala

• Syntynyt 1942
• Teologian tohtori, dosentti
• Tampereen piispa 1997–2008, sitä ennen Kirkon koulutuskeskuksen johtajana Järvenpäässä, Tampereen hiippakunnan pääsihteerinä ja seurakuntapappina Riihimäellä ja Lopella
• Vaimo musiikinopettaja Tuula Pihkala, pariskunnalla neljä tytärtä