Arkisto 2016
Kuka saa määritellä "onnellisen vanhuuden” – ja miksi pitäisi?
Näinä päivinä ilmestyvässä kirjassaan Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava Antti Eskola kuljettaa uskon asioita mukana pitkin matkaa. Hän tuo keskusteluun mukaan myös ateistin, kysyy, mitä ateisti tästä ajattelee ja kenelle mietteensä osoittaa.
Sosiaalipsykologian
professori emeritus Antti Eskola on sekä tuottelias että usein lainattu
kirjoittaja. Nimihaulla Pirkanmaan kirjastosta löytyy toistasataa teosta.
Kirjoittajana hänet mainitaan niistä 53:ssa.
Kohta parinkymmenen eläkevuoden aikana häneltä on ilmestynyt tätä ennen kahdeksan kirjaa. Uskonnollisten kysymysten pohdiskelusta ovat syntyneet kirjat Uskon tunnustelua: mitä Jumalasta pitäisi ajatella? (1999), Tiedän ja uskon (2003), Yksinkertainen usko (2006) ja Vaikka en niin kuin kirkko opettaa (2013).
Yksinkertaisen uskon pohdiskelua sisältää myös Mikä henki meitä kantaa (2009).
– Olen uskonnollinen mutta en uskovainen. Tämä jako on hämmentänyt monia ihmisiä – mutta tämä onkin minun jakoni.
Lapsuudenkodissa pidettiin aamu- ja iltahartaudet, ja Kymmenen käskyä olivat tärkeitä.
– Jumala tuli kotiin, mutta kirkkoon Jumalaa ei menty katsomaan, ellei ollut jonkun rippi- tai muut juhlat.
– Eikä meillä uskosta puhuttu, mutta se oli läsnä tavalla tai toisella.
Väsähdys työssä
Eskola paljastaa väsähtäneensä työssään ennen aikojaan ja olleensa siksi innoissaan eläkkeelle pääsystä 63-vuotiaana.
Tenttikysymysten laatiminen ja arviointi olivat olleet pakkopullaa. Papereiden välityksellä kommunikoivan keskushallinnon kynsistä hän irrottautui mieluusti.
– Monia asioita jäin silti kaipaamaan, esimerkiksi kollegojen seuraa.
Hän kertoo kirjoittavansa tekstinsä moneen kertaan. Välillä hän on yrittänyt jarrutellakin, mutta kirja on vain ollut tullakseen.
– Ei seuraavaa kirjaa pidä ajatella. Vanhuus-kirjaakaan en suunnitellut, mutta teen havaintoja ja muistiinpanoja, ja ne alkoivat itsestään järjestyä kirjaksi.
Eskolan teksti on juohevaa ja sujuvaa – välillä ilkikuristakin, mikä sekin tekee kirjasta kiinnostavan lukea.
Ironiaa ja sivalluksiakin toki löytyy, tyyliin:
”Ulkopuoliset konsultit pyörittelevät juuri sillä hetkellä muodissa olevia tyhjänpäiväisiä teorioitaan ja tekevät asioita ymmärtämättömiä ehdotuksiaan, jotta saisivat laskuttaa niistä isoja palkkioita.”
Tekstissään hän on halunnut tuoda ajatusprosessin näkyväksi.
– Ensin hyväksyn jonkin ajatuksen, sitten mietin ”vai onko sittenkään”. Tarkoitus on osoittaa, kuinka ajatus kehittyy. Yritän puhua lukijalle ja keskustella hänen kanssaan.
Tekstistä löytääkin kolmikerroksista logiikkaa: olen huoleton/ enpäs ole/ yhteenveto tai selitys.
Sue Graftonin sanoin: ”Tiedän sen olevan totta, koska olen keksinyt sen itse.”
Kirjassa kulkee mukana kolme sivupersonaa, 1950-luvun koulupoika, ”1970-luvun sosiologi” ja ”Vanha emeritusprofessori”. ”Minä” on sekä pysynyt samana että muuttunut matkan varrella.
Keskikouluaikana kiinnosti nyrkkeily, nyt emeritus mielellään haravoi mökillä lehtiä ja harrastaa muuta hyötyliikuntaa – terveysihanteiden mukana temppuiluun hän ei halua ryhtyä. Silti, hän on pitänyt liikuntaharrastustaan piilossa, ja kirjassa vilahtaa ilmaus ”miltä sekin näyttäisi”.
Pitkin matkaa Eskola myös antaa ohjeita. Kuten sen, ettei omien lasten ongelmia tai lapsuuden kärsimyksiä reposteltaisi televisioon pääsyn toivossa.
– Minusta se on neljännen käskyn rikkomista. Puhuisivat terapeutille tai papille, mutta eivät julkisesti.
– Itse yritän puhua hyvin kauniisti vanhemmistani. Mitkään perustelut eivät tee tyhjäksi käskyä isän ja äidin kunnioittamisesta.
Miten vanhuudesta puhutaan?
Eskola kritisoi kieltä, jolla ”vanhusväestöstä” keskustellaan, ja antaa huutia onnistuneen vanhenemisen metsästämiselle. Hän lainaa Marja Jylhää, joka kirjoitti Gerontologia-lehdessä jo vuonna 2000, että ”onnistuneen vanhenemisen asettaminen normiksi vanhenevalle ihmiselle itselleen on omiaan tuottamaan paljon onnetonta vanhenemista”.
Eskola huomauttaa, että vanhenemisen tutkijat myös joutuvat siirtelemään ikäkausiensa rajoja eteenpäin. Kuka siis on vanhus, ja millaista vanhenemisen pitäisi olla? Pohdiskeluihinsa hän etsii pitkin matkaa esimerkkejä omasta elämästään, iltapäiväunista ja kävelyn vaikeutumisesta.
Yhden teorian mukaan hyvä vanhuus edellyttää, että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin. Nykyään tunnutaan kuitenkin hoputtavan kaikenlaiseen aktiivisuuteen viimeiseen saakka, vaikka väkisin.
Lapsuutensa maalaiskulttuurissa Eskola ei muista kohdanneensa tällaista ajattelua, vaan vanhan ihmisen väsymys sallittiin luonnollisena asiana.
Vanhuutta on myös ihannoitu – vanhuutta ja viisautta – mutta toisaalta ihannointia on vastustettu kärsimyksiin viitaten. Nuori Antti oli toivonut, ettei ikinä tulisi vanhaksi, ei ainakaan uskovaiseksi vanhukseksi. Murhe, risti ja kiusaus eivät houkutelleet.
”Virsikirjavanhuudelle” on kuitenkin vaihtoehtoja. ”Lohdutukseksi tämän maailman synkkyydelle voi veisata taivaan iloista ja rukoilla pikaista pääsemistä niihin, mutta voi myös sinnitellä tässä maailmassa sen toivon varassa, että parempikin vaihtoehto on ja se tulee aikanaan toteutumaan.”
Uusia käsityksiä
Eskolan itsensä mielestä kirjan olennaisimmat asiat ovat vanhojen ihmisten puolen pitäminen ja Lars Tornstamin gerotranssendenssiteoria, jonka mukaan vanhuudessa muodostuu uusi käsitys itsestä ja maailmasta.
– Vanhan ihmisen elämismaailma usein muuttuu aika lailla toisenlaiseksi kuin mitä se on nuoremmilla. Hän menettää mielenkiintonsa joihinkin asioihin, eikä pidä niitä niin tärkeinä, ja tärkeiksi nousevat jotkin toiset asiat.
– Ei niin kaikille käy, mutta vanhoilla ihmisillä pitäisi olla oikeus toimia näin.
Omaan elämään antavat virtaa lapsenlapset. Eskola osallistuu myös kahteen seurakuntien toimintapiiriin, joista toinen alkoi yliopiston rukouspiirinä, toinen on keskustelupiiri Etsijät ja epäilijät.
”Sen paremmin ateistin kuin Raamatun sanat kirjaimellisesti ymmärtävänkään uskossa ei jää tilaa aidolle pohdiskelulle, epäilylle ja etsinnälle.”
– Esimerkiksi kun Jeesus vetäytyi yksinäisyyteen ja rukoili. Eihän se voi olla suora kertomus, koska siellä ei ollut muita, eikä hän ehtinyt kertoa kenellekään…
Yli 80-vuotiasta pidetään omituisena, kun hän ei halua olla Facebookissa. Hän haluaakin puolustaa yksilön oikeutta elää toisella lailla kuin muut.
Eskolaa harmittaa se, että sosiaalinen media on syrjäyttänyt kirjeen. ”Kyllä kirje on ihan toista.”
–
Mutta skypettäisin kyllä joka päivä, jos lapsenlapset asuisivat kaukana.
TEKSTI: Asta Kettunen
KUVAT: Jussi Laitinen
Antti Eskola on kirjailijavieraana Tampereen Teatterikesän Tapahtumien Yössä, Suomalaisessa kirjakaupassa torstaina 4.8. kello 19.15.