Nuo ja ne ovat meitä

- Ei voida toimia vain yhden ryhmän intressien mukaan, koska silloin mahdollisuus seurakunnan valitsemiseen pitäisi avata monelle muullekin.

Vikström johtaa evankelisluterilaisen kirkon hiippakuntaa, johon kuuluvat kaikki Suomen ruotsinkieliset tai enemmistöltään ruotsinkieliset seurakunnat. Niitä on kaikkiaan 56. 

Joka päivä kääntämistä

Syvimmistä tunnoistaan tai perimmäisistä kysymyksistä ihminen puhuu luontevimmin äidinkielellään. Käytännössä Tampereen seudun ruotsinkieliset ovat melko kaksikielisiä, tottuneita toimimaan ja asioimaan suomeksi.

– Silti ruotsi on heille tärkeä. Se on rukouksen kieli, tunnekieli, muistuttaa koko ikänsä kielivähemmistöön kuulunut Vikström.

Toisen kotimaisen puhuminen tai kirjoittaminen saattaa teettää monelle suomalaiselle vähän työtä.

– Onneksi se ei ole mahdotonta! Sitä paitsi kristinusko on aina levinnyt kääntämällä. Esimerkiksi islamissa Koraani on nimenomaan vanhaksi arabiaksi se ainoa oikea, kun kristittyjen perinteenä on ollut Raamatun kääntäminen eri kieliin.

Tavallaan näin tehdään seurakunnissa yhä joka päivä, päiväkerhoista vanhainkotien hartauksiin ja jumalanpalveluksen saarnoihin.

– Tulkitsemme kristillistä sanomaa omaan aikaamme ja sen kontekstiin.

Vapaaehtoisia voimia

Tampereen pienimmässä seurakunnassa piispa tunnistaa samoja piirteitä kuin ulkosuomalaisten seurakunnissa.

– Asutaan hajallaan ympäri kaupunkia ja ollaan vähemmistö. Seurakunta on yhteyden ja identiteetin luoja, kansankirkollinen yhteenkuuluvuus toteutuu myönteisellä tavalla. Tuntuu hienolta, kun Tampereella sekä seurakunnan että ruotsinkielisen yhteisön muut ryhmät kokoontuvat samoihin tiloihin.

Parhaimmillaan vähemmistöasema tuo Vikströmin mielestä mutkattoman otteen.

– Olen vieraillut Tamperetta pienemmissäkin yhteisöissä, esimerkiksi saarnannut ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa Lahdessa. Näissä yhteyksissä olen usein huomannut, etteivät ihmiset odota työntekijöiden hoitavan ja tekevän kaikkea. He ymmärtävät, että jos haluamme jotakin yhteistä, meidän on itse tartuttava toimeen. Tällainen ilmapiiri saisi levitä koko kirkkoon.

Tulevaisuudessa yhä enemmän tapahtuu vapaaehtoisten voimin. Kulttuurinen muutos on suuri, ja ajattelutapaa on seurakunnissa väännettävä uuteen asentoon. Ihmiset eivät välttämättä enää halua sitoutua vuosiksi.

– Siksi pitää lisätä projektinomaisia tempauksia ja juttuja, joilla on selvä alku ja loppu; ajatuksena, että nyt hoidetaan tämä yhdessä, sitten huilataan ja tehdään ehkä muuta välillä.

- Meillä kirkossa on opettelemista myös tilanteisiin reagoimisessa ja niihin sopeutumisessa. Samalla täytyy pitää pää kylmänä, eikä sännätä suin päin tekemään sitä ja tätä, ellei työhön vähän pidemmällä tähtäimellä ole resursseja.

Esimerkiksi pakolaiskriisissä on kyse ihmisten auttamisesta, ja urakkaa riittää todennäköisesti vuosiksi.

– Kirkon tehtävä on auttaa turvapaikanhakijoita väliaikaisesti, yksilöinä. Sen jälkeen on viranomaisten asia päättää, ketkä saavat jäädä ja ketkä ovat saapuneet maahan löysin perustein. Siihen emme voi ottaa kantaa.

”Toisia” kavahdettu ennenkin

Maahanmuuttokeskustelu lainehti koko syksyn kiivaana ja tulikivenkatkuisena. Björn Vikström palauttaa mieleen, ettei asia sinänsä ole uusi. Jännite erilaisuuden sietämisen ja vihaamisen välillä on tuttu Raamatun ajoilta ja varhaiskirkosta asti.

– Vanhassa testamentissa Israelin kansa on pieni vähemmistö, jonka tulevaisuus on monella tapaa uhattuna. Siitä syystä varmaan tuntui niin tärkeältä pitää kiinni omasta identiteetistä. Muita mustamaalattiin, koska israelilaisilla oli huonoja kokemuksia naapurikansojen tavasta kohdella heitä.

- Uudessa testamentissa tilanne muuttuu, siellä painotetaan enemmän Jumalan rakkauden ja armon rajattomuutta.

Ensimmäisiä kristittyjä vainottiin, ja he tunsivat elävänsä vihamielisen maailman keskellä. Läpi kirkkojen historian ”toisia” on osattu hyljeksiä.

– Tämän perinnön kanssa olemme joutuneet kamppailemaan. Täysin vastakkainen ajatus nousee vahvana Jeesuksen kehotuksesta rakastaa jopa vihollisiamme.

Vikströmin mielestä Raamatusta on kirkkaana luettavissa viesti, kuinka kristityn tulee profeettojen ja Jeesuksen tavoin vastustaa kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Tehtävä ei aina ole helppo, sen ovat viime kuukaudet Suomessakin osoittaneet.

– Monikulttuurisuuden kasvua pelkäävät puhuvat, kuinka suvaitsevaiset ihmiset ovat naiiveja ja tyhmiä. Avoimen, vieraanvaraisen yhteiskunnan puolesta puhuvissakin olen ollut havaitsevinani hieman ylimielisyyttä. Että minä nyt olen niin suvaitsevainen, vaikka sinä olet tuollainen. Ei siis olla ihan samalla tasolla toisen kanssa. Pidän huolestuttavana ilmiönä sitä, että suvaitsevaisuuden positiivinen vire on vähentynyt molemmissa päissä.

Maahanmuuttoon kriittisimmin suhtautuvissa erottuu kaksi ryhmää. Yhteiskuntaan pettyneet, esimerkiksi työttömät tai muuten heikosti toimeentulevat kokevat, etteivät itse ole saaneet tarpeeksi tukea. Nyt tulee muualta uusia avuntarvitsijoita jakamaan samaa kakkua, ja ainakin ennakkoluuloissa he saavat siitä liian suuren osan.

Toinen ryhmä kantaa huolta turvallisuudesta. Tulijoiden pelätään tuovan mukanaan jännitteet ja väkivallan, jota he ovat lähteneet pakoon.

– Ihmisiä, jotka jo kokevat tilanteensa vaikeaksi Suomessa, pitää kuunnella ja auttaa. Ei kuitenkaan saisi mennä siihen, että yhteiskunta tai seurakunta joutuu valitsemaan, autammeko omiamme vai autammeko muualta tulijoita, Vikström painottaa.

Näkyy, ei näy, näkyy?

Kirkon sisällä on omat kuumat aiheensa ja ”toisensa”. Suhtautuminen homoliittoihin on viimeksi repinyt ja jakanut eri leireihin.

– Itselleni vahvimpia kokemuksia ovat olleet seksuaalivähemmistöihin kuuluvien tai heidän omaistensa kertomukset, miten heitä on kohdeltu ja mitä se on aiheuttanut, kuvaa piispa Vikström omaa tietään suhtautumisessa seksuaalisuuden moninaisuuteen.

Vikströmin mielestä näin herkkää kysymystä ei saa kehitellä ja käsitellä pelkästään teoreettisena ja opillisena, koska se koskettaa todellisia ihmisiä.

– Keskustelua käydään aivan liian usein niiden pään ylitse, joita asia eniten koskee, hän harmittelee.

Porvoon piispa kysyy, missä määrin haluamme säilyttää sen yhteiskunnan arvot, jotka olivat vallalla silloin, kun Raamattu syntyi tai kun Luther ja reformaattorit elivät. Isot yhteiskunnalliset muutokset ovat kautta aikojen herättäneet vastarintaa.

– Raamatussa monessa kohtaa naisella on alisteinen asema. Vielä Lutherille oli selvää, että talon isäntä on ykkönen, ja vaimo tulee perässä. Kun miettii historiassa tapahtuneita uudistuksia, aina kirkon johdon edustajien joukossa on ollut myös vastustusta, oli kyseessä sitten naisten äänioikeus, yliopisto-opiskelu tai toimiminen kanttorina, luottamushenkilönä, pappina.

– Patriarkaalisen yhteiskunnan kannattajat vetosivat juuri Raamattuun. Ne, jotka puolustivat – ja yhä puolustavat – naisen ja miehen yhtäläistä oikeutta, tekevät sen saman Raamatun pohjalta. Tämä osoittaa, kuinka rikas ja monitulkintainen kirja se on!

- Paavali kirjoittaa, ettei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista. Minusta ydinkysymys kuuluu, missä määrin tämän tasavertaisuuden Kristuksessa pitää näkyä.

Paavalille ja vielä Lutherillekin riitti hengellinen tasavertaisuus.

– Myöhemmin on päätelty, että jos meidät Jumalan tahdon mukaisesti on luotu tällaisiksi, ja Jumalan alkuperäinen suunnitelma tasavertaisuudesta palautuu Kristuksessa, se saa myös näkyä perheessä, työelämässä, yhteiskunnassa, kirkossa. Näin ajattelen itse ja näin ajattelevat nykyään useimmat, mutta eivät kaikki.

Liittoja ja eroja

Parisuhdelaki astuu Suomessa voimaan keväällä 2017. Luterilainen kirkko päättää itse sen vaikutuksista omaan toimintaansa. Nykylinjauksen mukaan avioliitto on yhden naisen ja yhden miehen välinen.

Joka tapauksessa sukupuolivähemmistöt ovat keskellämme, ja sateenkaariperheissä kasvaa oikeasti lapsia. Tämä on todellisuutta jo nyt, ja ensi vuonna samaa sukupuolta olevat saavat mennä keskenään naimisiin.

Piispa Björn Vikström päätyi jo kauan sitten kannalle, että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan.

– Pitäisin järkevänä, jos avioliitto solmittaisiin aina viranomaisen edessä eli se katsottaisiin asiaksi, johon liittyvät tietyt juridiset velvoitteet ja sopimukset. Kirkko tarjoaisi sen jälkeen siunauksen, mahdollisuuden julistaa ja luvata keskinäistä rakkautta Jumalan kasvojen edessä.

Toistaiseksi ehdotus ei ole saanut tulta alleen.

– Ne joiden mielestä kirkon tulisi vihkiä myös samaa sukupuolta olevia, kokevat, että heiltä otetaan jotakin pois, kun seksuaalivähemmistöt eivät voi mennä kirkossa vihille. Ne jotka vastustavat koko ajatusta, että seksuaalisuuttaan saa toteuttaa tällä tavalla, kokevat, että kirkon tarjotessa näille ihmisille siunauksen, hyväksymme heidän tapansa elää, emmekä pidä sitä syntinä. Siksi ratkaisua ei ole juuri helpompi hyväksyä kuin samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä.

Vihkioikeudesta luopuminen oli myös Ruotsin kirkossa yhtenä vaihtoehtona, sitä kannatti melkein puolet piispoista.

– Ruotsissa päädyttiin kuitenkin vihkimään myös homopareja. Sen jälkeen keskustelu on laantunut, eikä asiasta ole syntynyt isoa riitaa. Vihittäviä pareja on kuitenkin ollut melko vähän.

Realistina Björn Vikström ennustaa, että kuljettavana on vielä pitkä matka.

– Pidän huolestuttavana, kun nyt on niin vahvoja mielipiteitä ja liikkeitä, jotka sekä ajavat kirkollista vihkimistä homopareille että vastustavat sitä. Muutamat herätysliikkeet ovat jo selvästi ilmoittaneet lähtevänsä, jos kirkossa myönteinen ratkaisu tehdään. Keskustelua on pakko käydä, mutta haasteellista tämä on ja tulee olemaan. Siitä ei pääse mihinkään.

Piispanpolku 10-kirjassa (Kirjapaja 2015) Porvoon piispa liputtaa rohkeasti uudistumisen puolesta. Emeritusarkkipiispa John Vikströmin poika Björn ei pelkää muutoksia, vaan uskoo kirkon pärjäävän nykyistä kevyemmällä rakenteella.

Kysymys homoliitoista on ajanut melkein pattitilanteeseen. Molemmat laidat uhkaavat erolla, jos päätös on itselle epämieluisa. Tuleeko raju irtiotto vääjäämättä?

– Liikaa ei pidä ennakoida, samanlaisia uhkauksia oli silloin, kun naispappeudesta päätettiin. Vaara on silti ilmeinen, ja se on otettava vakavasti.

- Pitää myös kuunnella heitä, jotka kokevat kysymyksen niin vaikeaksi ja ratkaisevaksi, että ovat sen takia valmiita jättämään kirkon. Toivon, ettei näin käy, mutta jos käy, sitten täytyy muuttuneessa tilanteessa löytää paras ratkaisu.

Fortsätt meningen:

Som barn tänkte jag att jag ville bli busschaufför eller pilot

När jag var ung planerade jag en karriär som handbollsspelare

Mina närmaste har lärt mig glädjen i att diskutera, diskutera, diskutera...!

När jag jobbade som församlingspräst insåg jag hur viktigt det är att prästen lever med sin församling i vardag och helg

Som biskop har jag förstått att det här uppdraget klarar jag inte utan Guds och goda arbetskamraters hjälp

Att vara människa innebär att vara en medmänniska, som bryr sig, lyssnar och finns till för andra

Ordets makt är störst när orden blir synliga i hur vi lever

Min kyrka är en lång rad människor som håller Bibelns berättelser levande i sitt liv tillsammans

 

Teksti: Pirjo Silveri
Kuvat: Hannu Jukola 
Översättning: Aino Öhman