Sietämättömän sietämisen kipeys kohdataan menetyksen hetkellä

Elämän päättyminen tulee usein täytenä yllätyksenä, vaikka mikään ei ole varmempaa kuin kuolema. Suru on kipeä, kokonaisvaltainen kokemus. Sietämättömän sietäminen on ihmisen osa.

Ennen sukupolvien välillä oli luonteva yhteys. Lapsi tottui läheltä näkemään, kuinka mummu tai pappa vanheni, sairastui ja hiipui pois. Kun hän kuoli, koko kylä kävi kotona hyvästelemässä vainajan. Naapurit saattoivat tuoda surutaloon ruokaa hautajaisia varten, perheen ei tarvinnut yksin huolehtia kaikista arjen asioista.

Nykyään kuolema on suljettu sairaaloihin ja laitoksiin, pois arjesta, silmistä ja mielestä.

Ei uutta alkua

Kuolema tuntuu kovin vieraalta,

vaikka se on aina läsnä.

Ihmiselle ei ole annettu lepoaikoja,

ei uuden mahdollisuuden antamaa

pitkää horrosta,

ei edes talviunesta heräämisen kokemusta.

Kuolema tuntuu nyt vieraalta,

kun se kolkuttelee oveani.

Tätä vierasta en halua päästää kotiini,

mutta se ei kysy lupaa.

Tulee vain.

Röyhkeästi, kesken kaiken.

Kun ei-toivottu vieras tulee liki, tarvitaan toivon näköaloja. Professori Osmo Tiililän vuosikymmenien takainen väite ”kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan” pätee yhä. Taiteilija Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon maalaamaan kaksoispisteeseen tiivistyy kristinuskon ydin: kuolema ei ole piste.

Ylivoimainen enemmistö vainajista siunataan hautaan kristillisin menoin. Prosenttiosuus on paljon suurempi kuin kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä.

Marraskuun pyhäinpäivä on vuoden suosituimpia kirkossakäyntipäiviä. Silloin saa tähyillä tähtein tuolle puolen, miettiä elämän rajallisuutta ja muistaa edesmenneitä rakkaita. Jotakin pyhän kosketuksen kaipuuta on myös tavassa sytyttää kynttilöitä haudoille. Pimeässä illassa hautausmaat loistavat valomerenä samaan tapaan kuin jouluna.

– Pyhäinpäivänä on lupa puhua kuolemasta, ja hyvä niin, sanoo Kaunonen.

Kaunosen perheessä on totuttu viemään kukat tai kynttilät haudoille myös äitienpäivänä, isänpäivänä, omaisten syntymäpäivinä.

– Samalla muistelemme heitä. Vuosien ja vuosikymmenten päästä suru on muuttanut muotoaan, kääntynyt kaihoksi ja ikävöinniksi.

Hautausmaakäynnit ovat tyypillistä suomalaista suremista. Meillä hoidetaan hautausmaita hyvin, ja useilla niistä on oma suremispaikka muualle haudatuille.

Moni saa rauhaa ja voimaa luonnosta.

– Miehet eivät näytä tunteitaan, mutta he voivat mennä metsään huutamaan tuskaansa ulos.

Surututkijat ovat huomanneet toisenkin mielenkiintoisen ilmiön. Isä saattaa ottaa tatuoinnin, jotta kuolleen lapsen kuva kulkee aina mukana.

– Isät ovat kertoneet, että sen tekemisen aiheuttama kipu on tärkeää. Kyse ei ole vain tatuoinnista.

Pyhäinpäivänä seurakuntien musiikkituokioissa soivat surun, kaipauksen ja lohdutuksen sävelet.

– Minua itkettää joka kerta, kun kuulen tietyn laulun, jota isä aina lauloi. Tällaiset kyyneleet ovat hirmuisen puhdistavia, Kaunonen kuvaa.

Yllätyskö?

Ihmisille tulee aika usein

sokkina elämän päättyminen,

vaikka mikään ei ole

varmempaa kuin kuolema.

Vaatii ammattitaitoa kohdata

järkyttyneitä omaisia,

joille ei ole tullut mieleen,

että joku heistä voi kuolla noin vain

tai että joku suvun vanhuksista

ei enää paranekaan vaan kuihtuu pois.

Yllätys, mukama!

Yritän rohkaista ja lohduttaa surevia

omasta käytännön näkökulmastani huolimatta.

Pesen ja puen vainajan

ja kutsun sitten omaiset paikalle

niin ystävällisesti kuin vain osaan.

Monesti eivät uskalla edes koskettaa omaansa.

Terveydenhoitoalan opiskelijat kohtaavat kuolemaa jo koulutuksessa. Kuoleman hoitamista voi oppia kirjoista, mutta surevia kouliintuu kunnolla ymmärtämään vasta, kun itse on elänyt läpi samoja, vaikeita asioita.

Lääkärit ja hoitajat ovat paljon vartijoina, sillä lähiomaisille luopumisen hetket ovat ainutlaatuisia ja hyvin herkkiä. Väärä sana väärässä paikassa syöpyy mieleen loppuiäksi.

Suru on henkilökohtainen kokemus, johon esimerkiksi oma elämänhistoria ja persoonallisuus, menetetyn läheisen ikä ja kuolinsyy vaikuttavat.

Seurakuntien sururyhmissä perusosallistujia ovat yli 70-vuotiaat lesket. Tapaturmaisesti kuolleen pikkulapsen tai itsemurhan tehneen nuoren vanhemmat ovat toisenlaisessa tilanteessa kuin vanhus, jolta on pitkän yhteisen elämän jälkeen kuollut puoliso. Etenkin suurissa kaupungeissa on pystytty järjestämään omia ryhmiä erilaisille surijoille. Vertaistuella on iso merkitys, ja sen tarve on tunnistettu myös monissa yhdistyksissä.

Sosiaalisesta mediasta on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, muun muassa nuorilla leskillä on useita facebook-ryhmiä. Kaunonen pitää uudenlaista tapaa hyvänä, vaikka sekään ei ole kaikkien juttu eikä tavoita kaikkia.

– Vaarana on jäädä suruun rypemään, ja silloin se saattaa muuttua katkeruudeksi.

Surun hitaus

Suruun ei ole pikakelausnappia.

On vain suostuttava

elämän itsensä antamaan kelausvauhtiin.

Haluaisin nopeuttaa nämä

elämäni hetket,

nämä kivuliaat minuutit ja päivät,

joilla ei tunnu olevan loppua.

Tahtoisin nähdä onnellisen lopun,

iloisen ja tarmokkaan itseni,

hellät huulet,

käsivarren toisen olkapäällä,

Happy End -tunnelman.

Kuollutta ei saa takaisin, mutta elämä jatkuu. Arki normalisoituu, kun sureva on siihen valmis. Jokainen etenee omaa tahtiaan.

Entisaikaan oli selvää, miten, milloin ja missä järjestyksessä toimitaan. Niin sanotun suruvuoden ajan leski pukeutui tummiin vaatteisiin.

– Nykyisin emme ulospäin näe, kuka on menettänyt rakkaan ihmisen. Hän voi istua bussissa tai kahvipöydässä vieressä.

Moni haluaa palata töihin mahdollisimman pian, jotta päivät täyttyvät ja tuttu rytmi säilyy.

– On oma asia, näyttääkö surunsa ja paljonko siitä puhuu. Kun työkaverit tietävät, silloin he ymmärtävät esimerkiksi yllättävän itkukohtauksen keskellä päivää.

Surulle ei ole lääketieteellistä diagnoosia. Jos lapsen kuoleman jälkeen ei pysty menemään töihin, sairauslomapaperiin ei kirjoiteta syyksi ”Lapsen kuolema” vaan esimerkiksi masennus.

Joskus suru purkautuu ulos fyysisenä kipuna. Kaunonen kertoo esimerkin omasta elämästään.

– Olin Nokian kirkossa kuulemassa isän kuoleman kuulutusta, ja siellä penkissä selkäni jämähti niin pahasti, että olin pari viikkoa lähes vuodepotilaana. Kirkkoon olin kävellyt ilman minkäänlaista selkäongelmaa.

Nuori lähtee

Valoisa ja ihana nuori.

Kaikki palikat kohdallaan

ja nyt tässä.

Jumalani, miksi hylkäsit hänet?

Miksi annoit tämän kivun?

Jumalani, anna nyt paljon puhutun

rakkautesi ja kirkkautesi häikäistä

sysipimeyden keskellä.

Kuolemansurua on pidetty tilapäisenä häiriötilana, mutta uskontotieteilijä Mari Pulkkisen mukaan läheisen menetys jättää pysyvän jäljen. Surutyö-termi ja ajatus surusta dynaamisena prosessina eivät riitä kuvaamaan kokemuksen kokonaisvaltaisuutta.

Väitöskirjassaan Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena (Helsingin yliopisto, 2016) Pulkkinen esittää, ettei surusta edes tarvitse päästä yli mahdollisimman nopeasti.

– Eroon pyristelyn sijaan surua kannattaisi vaalia. Menetyksessä on kyse myös muusta kuin mielen ponnistuksesta ja tunteiden työstämisestä. Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi menneelle. Yksiselitteisen etenevää on ainoastaan elämänkulku, johon menetys sijoittuu, hän perustelee.

”Ahdistaa, kun jatkuvasti joku sanoo, että nyt varmaan on helpompaa, onhan siitä jo vuosi kulunut. Ei se oikeasti näin mene. Tuntuu, että vajoan vain syvemmälle, minulla on niin mahdoton ikävä poikaa”, tuskailee äiti, jonka nuorin lapsi päätyi itsemurhaan.

Suru ei etene portaittain, vaan muistuttaa aaltoliikettä. Välillä helpottaa, sitten taas jysähtää musta hetki. Ensimmäinen vuosi on vaikein, koska silloin kokee ensi kertaa tärkeät merkkipäivät ja juhlapyhät ilman läheistään. Hyvinkin pitkään vastaan voi tulla tilanteita, joissa jokin tuoksu, musiikkikappale tai muu pikkuasia yhdistyy kuolleeseen ja aktivoi surun uudestaan.

Itsemurhan tehneen läheiset saattavat hautaan asti kysellä itseltään, olisinko voinut tehdä jotakin, ja miksi en huomannut tai tajunnut.

– Syyllisyyteen kiinni jääminen katkeroittaa mielen. Tunnetasolla täytyisi päästä siihen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin. Ulkopuolisena on tietenkin aina helppo sanoa, miten olisi hyvä tehdä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä.

Äkkiä kaikki on toisin

Kuolema toi tullessaan

kotiimme avuttomuuden ja lamaannuksen.

Kotiväki täällä haahuilee edestakaisin

tietämättä mitä tehdä.

Kaikki kävi niin äkkiä.

Äsken hän oli tässä, laittoi ruokaa

ja nyt häntä ei enää ole.

Kellekään ei ollut tullut mieleen,

että joku meistä saattaisi kuolla.

Mitään valmisteluaikaa ei ollut.

Yhtäkkiä vain olimme tilanteessa,

jossa ei koskaan ennen.

Miten tästä mennään eteenpäin?

Mistä löytyy tulevaisuus ja toivo?

Miten kauan tämä viiltävä ikävä kestää?

Omien vanhempien kuolema on yksi käännekohta. Moni kokee sen viimeistään keski-iässä. Kun sekä äiti että isä ovat poissa, huomaa kuuluvansa ikäjärjestyksessä seuraavaksi lähtövuoroiseen sukupolveen.

”Tässä vaiheessa kirkolla olisi erinomainen sauma lähestyä jäseniään. Mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, joista mielellään puhuisi jonkun kanssa”, sanoo kuusikymppinen nainen, joka on parin vuoden sisällä joutunut järjestämään monet hautajaiset.

Myös terveystieteiden tohtori Kaunonen lämpenee idealle tällaisesta kädenojennuksesta.

– Yleisesti ihmiset ovat myötämielisiä ja arvostavat yhteydenottoa. Keskustelusta voi kieltäytyä, mutta jos se onnistuu, sillä voi vain voittaa. Sureva itse ei välttämättä jaksa ottaa yhteyttä seurakuntaan ja etsiä sopivaa henkilöä.

Kun Kaunonen keräsi aineistoa omaan väitöskirjaansa (Support for a Family in Grief. Tukea surevalle perheelle. Tampereen yliopisto 2000), eräs haastateltava kuvasi kiitollisena, kuinka seurakunnan työntekijä tuli käymään kotona, ja kuinka juttelu hänen kanssaan auttoi paljon.

Mannerlaatat jyrisevät

Lapsi leikkii siinä

ja yhtäkkiä ei saa henkeä.

Hätä saada tukos pois.

Ei onnistu.

Ei onnistu sairaalassakaan.

Mikään apu ei auta.

Lapsi kuolee.

Kesken leikin.

Noin vain.

Mannerlaatat jyrisevät,

kosket kuohuvat,

putoukset syöksevät vettä syvyyksiin,

ja minulla ei ole enää lasta,

kohtuni kaunista hedelmää.

Mari Pulkkisen väitöstutkimus osoitti, että kanssaihmisten kyvyssä kohdata sureva on parantamisen varaa. Monet toivovat erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin ovat saaneet.

”En minä ihan vielä, vasta myöhemmin. En minä osaa sanoa oikein mitään. Odottelen, että hän itse ottaa yhteyttä, jahka paremmin jaksaa.” Keksiihän noita syitä kovia kokeneen välttelyyn!

Raamatun roomalaiskirje kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Mitä surututkija Marja Kaunonen neuvoo?

– Älä karkaa, älä pakene, älä sano, että kyllä se siitä kohta helpottaa. Kuuntele, anna surevan puhua, mene aina hänen ehdoillaan. Useimmiten kyse on hyvin pienestä – muutamasta sanasta, kosketuksesta, eleestä. Joku arvostaa halaamista, toinen ei sitä kestä, joten tunnustele tilannetta. Tärkeintä on, että yrittää. Menee lähelle, sanoo jotakin, ei jätä surevaa yksin.

Väitöskirjaa tehdessään Kaunonen kuuli myös kommentteja, kuinka kivalta tuntui kohdata ystäviä, joiden kanssa saattoi välillä puhua ihan tavallisista asioista, jopa nauraa.

Tuskan aallot

Työ ei ole terapiaa

ei, vaikka kuka sanoisi mitä.

Työ ei paranna tätä surua.

Sitä ei paranna mikään.

Ikävä säilyy.

Haikeus ei lopu.

Tuskan aallot tulevat

juuri silloin kun haluavat

lupaa kysymättä

vuosikymmenienkin jälkeen.

Surututkijoiden verkosto on monitieteellinen ja pienehkö myös maailman mittakaavassa. Mukana on hoitotieteilijöitä, lääketieteilijöitä, teologeja, yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja. Yhteistyö antaa monenlaisia näkökulmia.

Paljon on saatu selville, katvealueita on silti yhä.

– Esimerkiksi isovanhempien surua on melko vähän tutkittu. He kantavat huolta kuolleen lapsen vanhempien selviämisestä, ja lisäksi heillä on henkilökohtainen surunsa. Itsemurhan tehneen läheisten suru, lapsen ja nuoren suru, lapsettomuuden suru, sisarusten suru, henkirikosten uhrien omaisten suru; paljon olisi vielä tutkittavaa.

Professori Marja Kaunosen mukana suru on kulkenut koko työuran ajan. Hän opiskeli ensin sairaanhoitajaksi, jatkoi sitten hoitotieteen opintoja yliopistossa tohtorin tutkintoon asti. Väitöskirjavaiheessa miehen äiti kuoli. Anoppi oli aikanaan jäänyt yksin 4- ja 10-vuotiaiden lasten kanssa.

– Osittain siitä syystä kiinnostuin aiheesta. Työssäni sairaanhoitajana koin itseni kovin avuttomaksi kohdatessani oman äitini ikäisen syöpäpotilaan. Samaa avuttomuutta tunsi usein terveyskeskuksen vuodeosastolla, missä kuoli paljon ihmisiä.

Myös läheisen äkkikuolemasta surututkijalla on vahva muistijälki.

– Olin 17-vuotiaana Ruotsissa kesätöissä. Tarkoitukseni oli tulla heinäkuussa Suomeen isoisän 75-vuotisjuhlaan. Viikkoa ennen kummitäti soitti, ja ilmoitti papan kuolleen. Muistan kokemuksen yhä elävästi.

Surematta jäänyt on tutkitusti vaarallista.

– Sairastuvuus ja kuolleisuus ovat isompia kuin muilla. Kun suru jää päälle, ei näe tai ymmärrä sitä hyvää, mitä elämässä kuitenkin on jäljellä.

Myös mielenterveysongelmien taustalla on usein joko suru yleensä tai surematon suru.

– Jokaiseen kuolemantapaukseen liittyy muitakin kuin ydinperhe. Vuosittain Suomessa menehtyy 250 lasta, ja suru heidän kuolemastaan koskettaa moninkertaista joukkoa, Kaunonen muistuttaa.

Hiljaiset hautajaiset ovat yleistyneet ja saattoväki vähentynyt.

– Voi olla, ettei vainajalla ole paljon sukua tai ystäviä. Voi olla, että vainaja on toivonut pienimuotoista tilaisuutta. Hautajaiset on kuitenkin paikka, missä on lupa surra. Siellä saa muistella ja juhlia elämää, joka on ollut. Se on hyvin hoitavaa.

Teksti: Pirjo Silveri
Kuvat: Jussi Laitinen
Runot: Irja Aro-Heinilä