”Työ muistisairaiden parissa on antanut aihetta kiitokseen"

”Olen tehnyt töitä muistisairaiden ihmisten ja heidän läheistensä parissa tasan kaksikymmentä vuotta. Ensi vuonna saavutan eläkeiän. Olen niin kiitollinen, että olen saanut tehdä tätä työtä, tavata sairastuneita, oppia heiltä mitä moninaisimpia asioita – eikä vähiten sitä, mikä elämässä on tärkeää.

Omaisten kohtaaminen, yhdessä kulkeminen ja yhteyden löytäminen on ollut suurenmoista. Ja työkaverit, upeat persoonat...

Löysin tasan 15 vuotta sitten kirjoittamani runon. Se syntyi persoonallisuus hoitovälineenä-kurssin hiljaisena aamuna, siis 15.02.2001! Ja se on niin totta tänäänkin, tosin ei puhuta enää puolivälistä, eli neljänkympin iästä, vaan kohta eläkeiästä. Kuitenkin se sama liekki hehkuu ja mieli on täynnä kiitosta siitä, miten elämä on kantanut ja kantaa.”

”Muistisairaan ja hänen läheisensä elämässä on yleensä kolme kriisivaihetta; kun sairaus todetaan, kun pitää tehdä päätös hoitokotiin siirtymisestä ja viimeisenä kuolema. Kaksi viimeisintä koskettaa ennen kaikkea omaista.

Mutta heidän elämässään voi olla ja useimmiten onkin paljon hyvää ja jo eletyn elämän tuomaa viisautta kohdata vastoinkäymisetkin seesteisesti. Useinkaan ei jäädä katkeroituneena pohtimaan elämän jakamia kortteja.

Olen kiitollinen, että olen saanut kohdata näitä elämänviisaita ihmisiä työssäni. Kun muistisairaus on edennyt pitkälle, ei sairastuneella välttämättä ole sairauden tunnetta, hänellä ei ole eilistä, eikä huomista - on vain tämä hetki.

Ja kun kohtaamme, on tärkeintä se, miten hänet kohtaan. Olenko aidosti läsnä siinä hetkessä, "kuulenko" hänen tunteensa. Ja parasta on se, että siinä olemme me, kaksi tasavertaista, aikuista ihmistä. Oppiarvoilla, varallisuudella, millään muulla ei ole hänelle merkitystä kuin sillä, että kohtaan hänet kunnioittaen ja arvostaen.

Muistisairaan kiitollisuus syntyy meidän keskinäisestä suhteestamme. Hän oppii tuntemaan persoonani, ääneni, kosketukseni, vaikkei nimeäni muistakaan.

Kun olen työssäni saanut olla hoitosuhteessa useitakin vuosia, on tuttuus luonut välillemme hienoja hetkiä. Muistisairaat ovat aitoja, kiitos tulee herkästi, jos siihen oikeasti on aihetta. Ja kun häneltä puheentuottaminen vaikeutuu, niin laulujen sanat muistuvat ja yhteiset lauluhetket ovat kiitosta täynnä.

Omaisten kiitollisuus syntyy pitkien hoitosuhteiden kautta. Keskinäinen luottamus syntyy vähitellen ja voidaan keskustella kaikesta mieltä askarruttavasta. Sanotaan, että kissa kiitoksella elää, mutta itse koen suurta nöyryyttä kiitoksen edessä.

Omaiset tarvitsevat mukana olijan, jonka kanssa yhdessä matkaa kuljetaan ja jolla on osaamista ja keinoja vastata sairauden kulloinkin tuomiin tilanteisiin. Kiitos, että olen saanut ja saan edelleen kulkea mukana.

Olen kiitollinen siitä, miten paljon elämän eväitä olen työssäni saanut itse muistisairailta kuin heidän omaisiltaan. Elämän arvot eivät ole tavarassa, eikä terveyskään ole tärkein asia elämässäni. Tärkeintä on, että on rakkaita, läheisiä ihmisiä, ystäviä ja tasapaino itsensä kanssa.

En jossittele menneen, enkä tulevan suhteen. Elämä on tänään. Kiitollisuudella ajattelen monia upeita työkavereita ja viisaita esimiehiäni (-naisia). Ovat osaltaan tuoneet työhön elämänmakuisia mausteita...”

Tämä teksti on osa kiitollisuus-aiheista artikkelikokonaisuutta.
Muut artikkelit:

- Isoäidin neuvoissa piilee totuuden siemen

- Lukijat kertovat kiitoksen aiheistaan

- Kiitollisuus kantaa myös parisuhteessa. Juttu on paperilehden ja näköislehden sivulla 7.