Silta arkisto 2017
Joel Hallikainen vakuuttui rakkauden suuresta voimasta
– Tämä on ollut minulle kasvun matka, muusikko summaa vuosia 2000-luvun alun hengellisestä heräämisestään tähän päivään.
Tuttu Juttu -ohjelman, Kuurankukka-laulun ja muun menestyksen myötä hänestä oli 1990-luvulla tullut ”koko kansan Jokke”. Kaverit olivat kuuluisuuksia ja elämän vauhti kova.
Suosio ei ollut tullut ilman työtä, mutta kun suurimman menestyksen vuosina katsoi lavalta katsomoon, ihmisiä ei nähnyt, ainakaan kunnolla. Jossain kohtaa juoma alkoi maistua katkeralta ja puolukka happamalta.
– Kun olin saanut sen, mitä olin tavoitellut, seurasi tyhjyys, ja sitten ajatus siitä, ettei tämä tarina ole ollenkaan valmis. Sillä polulla olen.
Hallikaisen arvion mukaan käännös liittyi ikään: hän oli silloin nelikymppinen.
– Etsin elämääni tarkoitusta ja merkitystä, ja aloin nähdä ihmiset ympärilläni.
Maailmankuva muuttui ja arvot alkoivat asettua selkeämmin paikoilleen.
– Aloin etsiä rakkautta: mitä se on, ja mikä se on. Kun lähdin tälle matkalle, minulle selvisi, että rakkaus on suurin voima tässä maailmankaikkeudessa.
– Lähtökohtana on se, että ihmisen syvin tarve on tulla rakastetuksi ja saada kuulua jollekin. Siitä, että joku ei kuulu kenellekään, meillä on kauhean paljon esimerkkejä.
Hallikainen sanoo oppineensa selviytymään elämässä.
Korkeampi voima on valmistanut häntä matkalle.
Matka on yhä meneillään, mutta joiltain osin ääriviivat ovat löytyneet.
– Laulaminen on ilmaan piirtämistä. Olen onnistunut piirtämään oman elämäni
ääriviivoja tässä ajassa, jossa ääriviivat ovat kadoksissa.
Kaikki alkaa polusta
Uskoaan Hallikainen ei peittele. Hän sanoo monesti kaipaavansa henkevää keskustelua. Mutta kysymys ”oletko uskossa” tuntuu loukkaavalta:
– Miten kukaan voi olla tietoinen toisen uskon syvyydestä, määritellä hänen hengellisyytensä tilaa!
Usko on prosessin vaihe elämän mittaisella polulla. Myös karismaattinen, julistava herätys on hänelle vierasta. Hallikainen pitää Raision ”luterilaisesta otteesta” toimia.
Samoin ajattelee ryhmä miehiä, jotka ovat olleet järjestelemässä miesten piiriä Hallikaisen kotikunnan Raision seurakuntatalolle. Ryhmä on kokoontunut pari kertaa. Toisella kerralla mukana oli yli 50 miestä.
– Samanlaiset elämänarvot ja henkinen elämänkokemus yhdistävät, eikä se olekaan ihan vähän, Joel Hallikainen miettii.
– Kaikilla on jonkinlaista rosoa.
– Eikä tää oo mikään kiiltokuvien vaihtopaikka. Täällä puhutaan vakavista asioista, niistä rosoista, lisää yksi miehistä, Seppo Niemeläinen.
Ilkka Savolaisen mukaan musiikki on iltojen rentouttava kehys.
– Aika monella on suoranainen kaipaus, kun elämä ei ole mennyt sillä lailla kuin olisi halunnut.
Naistenpäiväksi 8.3. Hallikaiselta on tulossa uusi single, nimeltään – kuinka ollakaan – Nainen.
– Elämässäni on aina ollut nainen ja naisessa mun turva ja hellyys ja lämpö. Niinpä minusta on kasvanut mies, joka kykenee luottamaan naiseen.
– 80 prosenttia yleisöstäni on naisia. Mutta mies on mun maailmassa vähän mysteeri, ja siksi haen myös miehenä olemisen ääriviivoja.
Sisäänheittäjän rooli
Seurakunnissa tarvitaan sisäänheittäjiä, ja sellainen Hallikainen suostuu mielellään olemaan. Siksi hän on antanut kasvonsa miesten porukalle. Ensimmäisessä illassa hän puhui isänä olemisesta.
– Kun minulle on annettu laulamisen lahja, olisi sääli jättää sitä käyttämättä. Mutta olen just samalla viivalla kuin muutkin. Vaatii rohkeutta tulla porukkaan ja avata sydän, ja se on kyllä minulle ollut iso askel.
– Kun ovi painuu kiinni, olen yhtenä muiden joukossa. Olen mukana vapaaehtoisena, ja odotan niitä iltoja.
Suomalaiselle miehelle oman tarinan kertominen on kova paikka. Se voi onnistua musiikin voimalla, kun jokin laulun pätkä osuu sielunmaisemaan.
– Jos joku ei sano mitään, sekin on aika väkevä puhe, Niemeläinen hahmottelee.
Avautuminen vaatii luottamusta siihen, etteivät sanotut leviä seinien ulkopuolelle. Hallikainen on kokenut, että jos ei ole ollut muita, mutta tuska kova, on keikkalavalla avauduttu illan laulajalle: ”mä puhun tolle.”
Miehet ihmettelevät, että kristillisessä toiminnassa ovat vielä käytössä perinteiset mallit. Pitäisi kuitenkin mennä sinne, missä ihmiset ovat.
– Kutsumatta ei kukaan tule mihinkään. Me voidaan varata tila, muttei Jumalaa, Niemeläinen summaa.
– Takanamme on maailmankaikkeuden paras sanoma, Hallikainen lisää.
Vasta parin-kolmen vuoden päästä nähdään, miten on alkanut sujua.
– Ilman etukäteistä rukousta ja vapaaehtoisten mukanaoloa tämä toiminta ei olisi mahdollista. Tästä voi poikia mitä vaan, miehet miettivät.
– Lopulta ei pysty enää olemaan vaiti, vaan haluaa lähteä tekemään, Ilkka Savolainen luottaa.
Hallikainen huomauttaa, ettei paikalle tulla puhumaan menestyksestä: Jeesuksen ristiinnaulitseminen ei ole menestystarina.
– Mutta ilman sitä kuolemaa ei olisi tätä tarinaa; miten se sanoma tuodaan tähän päivään? Kai siten, että me miehet ollaan tässä – elävinä ja arkisina, Niemeläinen jatkaa.
– Ei me voida sanoa, että tässä sinulle vaihtoehto. Voimme ainoastaan kysyä, voisiko tässä olla sinulle vaihtoehto. Herra muuttaa, jos on muuttaakseen.
– Mukaan voi tulla rikkinäisenä tai ehjänä, eikä ketään pidä omalla hurskastelullamme ajaa pois.
– Kun on tarpeeksi rosoja, ei ole niin tärkeää, onko oikeassa vai väärässä. Silloin alkaa seura kelvata, hän lisää.
Kaappijuoppo
Maailma on sekainen ja rikkinäinen. Mitä enemmän pidetään kiinni siitä, ettei niin ole, sitä sekaisemmaksi ja rikkinäisemmäksi se menee. Kun asiat alkavat saada nimen ja muodon, kokonaiskuva alkaa hahmottua, mietiskelee Hallikainen.
– Joku on sanonut, että ”lapsi pelkää pimeää ja aikuinen valoa.”
– Väkisin paljastaminen on julma ja armoton teko, mutta jos se tapahtuu rakkauden, ymmärtämisen, myötätunnon ja hellyyden ympärillä, niin valojen syttyminen on yksi elämän armeliaimpia tapauksia.
– Minulle alkoholiongelman paljastuminen on ollut sellainen valojen syttyminen.
Elämässä oli ollut läheisen alkoholismia ja muita vaikeita vaiheita, mutta äidin rakkaus ja vaimon tuki olivat kannatelleet.
– On paradoksaalista, että olin ajatellut, että ”tohon mä en koskaan lähde”, mutta minusta olikin kehkeytynyt malliesimerkki kaappijuoposta.
– Alkoholismiin liittyy paljon häpeää, ja se on itsensä kieltävä sairaus.
Paraneminen alkaa, kun ihminen tunnistaa oman tilansa.
– Maailman sekavuuden ja ihmisen rikkinäisyyden hyväksyminen avasi ladun ajatukselle: ”onko minunkin oltava sellainen”. Ymmärsin, että olen ihan yhtä rikki kuin kaikki muutkin.
Avun toi USA:sta Suomeen 1950-luvulla rantautunut Minnesota-hoito. Se oli rankka kokemus, mutta auttoi. Lapset saivat takaisin isänsä ja vaimo miehensä.
– Ei ole sen jälkeen tehnyt mieli kaapille.
Hallikainen kertoo puhuneensa vaikeuksistaan avoimesti julkisuudessa tukeakseen muita sairastuneita:
– Jospa joku mies jossain Tampereella aamukrapulassa vessan pytyllä istuessaan repeää ja tajuaa, että tästä on mahdollisuus eteenpäin.
Isättömyyden paradoksi
Lapset ovat olleet Joel Hallikaisen elämässä läsnä 30 vuoden ajan. Nyt heistä kolme asuu vielä kotona.
– Minulla on ollut onni saada viisi lasta, ja yksi lastenlapsikin jo on. Lapset ovat saaneet rakkautta; siitä minulla on hyvä omatunto, olen tehnyt parhaani.
– On valtava paradoksi, että isättömyyteni ei olekaan totta isossa kuvassa. Oman elämäni kynnyskysymys on puhua isättömyydestä ja jakaa sitä gospelkonserteissa ihmisten kanssa, jotka miettivät samoja asioita.
Laulajalle ihmiset ovat monesti tulleet puhumaan elämän kivuistaan, mutta laulut ovat myös auttaneet.
– Yksikin tyttö kertoi, että kun hänen isänsä oli kuullut laulun Viimeinen huikka, isä oli pistänyt korkin kiinni.
Tanssilavoja reissatessaan Hallikainen on huomannut laulujen avaavan patoja.
– Kun laulut kertovat pettymyksestä, surusta ja katkeruudesta, kyllä se ihmisissä jotain avaa.
Laulajasta on vaikuttanut siltä, että parin viime vuoden aikana keikoilla on tapahtunut muutos seesteisempään suuntaan.
– Jos Luoja antaa mun elää vielä 20 vuotta, haaveeni on, että saisin kitarani
kanssa laulaa ja puhua elämästä niin, ettei mun tarttis selittää mitään.
Kesäinen nostalgiakiertue
Gospel-konsertti Rakkautta etsimässä kuullaan Lempäälän kirkossa 12.3. kello 18 Yhteisvastuun hyväksi.
Toukokuussa Joel Hallikainen suuntaa Sininen on kesäyö -kiertueelle. Mukana on nuori Patajätkä-bändi, jonka kera on luvassa 30 kesälavakeikkaa. On aika juhlia pitkää uraa:
– Tuntuu tosi kivalta. Kuurankukasta on 25 vuotta, ja olen ollut 35 vuotta tässä ammatissa. Uutta musiikkiakin on tulossa, Hallikainen lupaa.
Vuosien varrella hän on tehnyt paljon keikkoja myös Yhteisvastuun hyväksi. Niitäkin on tulossa lisää.
– Kirkoissa esiinnyn kutsuttuna, ja se on minulle sydämen asia. Toivon, että kynnys on matala.
– Meitä, jotka ammatikseen kiertävät soittamassa ja laulamassa ja puhumassa, on loppujen lopuksi aika vähän.
Kesäyö-kiertue puolestaan on ”puuron päällä jotain hyvää”.
– 1990-luvun läpilyönti oli minulle ihmisenä niin iso asia, etten vieläkään ole täysin selvinnyt siitä. Koen, että minulle on ilo mennä lavalle ja katsoa ihmisiä – nyt näen ne ihmiset.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Lisää tarinaa ja kuvia näköislehden sivuilla A1 ja A 8-10
Luettavaa:
Joel Hallikainen: Uskomaton rukoilija rakkautta etsimässä, Päivä, 2007
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi