JUURI NYT: Välittämisen vallankumous on täällä

Kallialan mielestä kirkon diakonia voisi lähteä organisoimaan auttamistalkoita.

Tulevaisuudessa vanhuksille on liian vähän hoitajia, pysyvä hoitopaikka on jo nykyään usein kiven alla. Moni erittäin huonokuntoinen tuntee turvattomuutta, koska joutuu pärjäämään yksin kotona. Moni yli yhdeksänkymppinen toimii muistisairaan puolisonsa omaishoitajana.

Moni keski-ikäinen tuskailee neljän sukupolven loukussa: kaukana asuvat iäkkäät vanhemmat sairastelevat ja heikkenevät, itselle tulee kremppoja ja lasten perheissä kaivataan pikkuisten hoitoapua. Kaikilla vanhuksilla ei ole lapsia tai lähiomaisia.
Yleiskuva on monimuotoinen ja paikoitellen karu.

Uuden ajattelun maailma

Vanhustenhuoltoon on kohdistumassa valtavia säästöjä samaan aikaan kun vanhusväestö lisääntyy ja avuntarve kasvaa. Yhtälö on hankala.

Yhteisiä asioita on vuosikymmenet hoidettu niin, että kansalaiset maksavat veroja, joilla julkisia palveluita pyöritetään. Pian tämä tie on kuljettu loppuun, rinnalle tarvitaan muuta.
– Julkinen sektori ei pysty kattavasti huolehtimaan kaikesta, se on matemaattinen mahdottomuus. Sen paremmin yksityisten, voittoa tavoittelevien yritysten avulla vanhusten asiaa ei ratkaista. Edessä on iso muutos, joka voi olla meille hyvinvointiyhteiskuntaan tottuneille vaikea, piispa Kalliala arvelee.

Lähes ainoaksi vaihtoehdoksi jää katseen suuntaaminen vapaaehtoisiin, joilla on voimia, aikaa, halua ja mahdollisuuksia.
– Millä muulla terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ulkopuolisella toimijalla on sellaisia vahvuuksia kuin kirkon diakonialla? Siksi meiltä on perusteltua odottaa, että lähdemme rakentamaan ja organisoimaan välittämisen yhteiskuntaa. Yksin emme sitä tee, liikekannalle pitää saada kaikki tahot.

Vanha vai harmaa pantteri?

Nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa ihmisestä tulee vanhetessaan ikäihminen, varttuneempi kansalainen, seniori tai harmaa pantteri.

Jopa sanoilla halutaan luoda vireää mielikuvaa ja häivyttää vääjäämätöntä, ikään kuin vanha tai vanhus tarkoittaisi huonoa ja häpeällistä.

– Tämä on aikamme trendi, yritetään olla kohteliaita ja leimaamatta. Keinotekoisuudesta voi kuitenkin syntyä takapotku, jos vanhus rupeaa miettimään, onko minussa ja olemiseni tavassa jotakin vikaa, ja siksikö tässä kierrellään ja kaarrellaan.
– Vanha mikä vanha, sehän on hienoa! tokaisee Kalliala, kunnioitusta ja arvostusta äänessään.

Toki piispa tietää, etteivät kaikkien asiat ole Suomessa ollenkaan hyvin. Juuri siksi hän heitti Kirkon diakoniapäivillä haasteen seurakunnille, esitti merkittävää kurssintarkennusta vanhustyöhön ja visioi organisoijan roolia.

”Tämä tarkoittaa kansalaisaktiivisuuden, vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisvastuun yhteistyötä julkisen ja yksityisen palvelutuotannon kanssa. Se tarkoittaa myös sellaista yhteistä työtä kolmannen sektorin erilaisten toimijoiden kanssa, jossa kumppanuuksissa ja konkreettisessa yhteistyössä haetaan suurempaa vaikutusta, jotta apua ja tukea tarvitsevat tulevat autetuiksi ja tuetuiksi.”, Kalliala tarkensi.

Piispa Kallialan haaste vanhustyöstä seurakunnille

Kirkko joka neliömetrillä

Siirrytäänpä juhlapuheista arkeen, koska käytännön tasolla täytyisi tarpoa eteenpäin.

– Jokainen joutuu ottamaan ensimmäisen asenteellisen askeleen. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä pahassa mielessä tai armopalojen tiputtelusta, vaan uudenlaisesta elämänmuodosta, jossa hyväksymme tarvitsevamme toinen toistamme ja toistemme apua, muutenkin kuin rahavälitteisesti.
– Pelkkä kansalaisten asenteisiin vetoaminen ei riitä, vaan kansalaisvastuu, vapaaehtoistyö, seurakuntalaisvastuu, lähimmäisvastuu – mitä nimeä nyt haluaa käyttää – täytyy myös organisoida. Se on toinen askel, ja siinä seurakunnat voivat olla lenkkinä ja linkkinä.

Kalliala perustelee näkemystään:
– Kirkko ulottuu Suomessa joka neliömetrille. Meillä on valmis verkosto, olemme joka paikassa. Toiseksi meillä on tämä diakonia! Kun kirkko on tehnyt päätöksen, että joka seurakunnassa täytyy olla diakonian virka, se on ymmärtänyt, että diakoniaa tarvitaan ja tarjotaan kaikkialla.

Työhön on myös hyvin koulutetut ammattilaiset, ja diakoniatyöntekijät tuntevat vanhusten todellisen tilanteen.
– Saamme paljon kokemuksellista tietoa, millaista on olla vanha ja millaisia tarpeita ihmisillä on. Pystymme viemään viestiä viranomaisille, voimme olla ikään kuin kielen ja kokemuksen kääntäjiä, totta kai myös toimijoita siinä välissä.

Paluu juurille?

Muutamalla viime vuosikymmenellä diakonia on julkisuudessa profiloitunut köyhien, työttömien, syrjäytyneiden ja velkaantuneiden työikäisten auttamiseen.

Vanhusten nostaminen keskiöön on eräänlainen paluu juurille. Ennen 1970-luvun kansanterveyslakia suurin osa diakoniatyöntekijöistä oli sairaanhoitajakoulutuksen saaneita diakonissoja, jotka kiersivät vanhusten tykönä. Työ oli paljolti kotisairaanhoitoa. Uuden lain myötä julkinen terveydenhuolto otti tehtävät, joita diakonissat olivat aiemmin hoitaneet. Seurakunnissa alettiin tehdä vanhusten parissa toisentyyppisiä juttuja.
– Reippaiden, hyväkuntoisten eläkeläisten vienti retkelle voi olla aivan perusteltua ryhmätoimintaa, mutta ei se erityisesti diakoniaa ole, Kalliala täsmentää.

Jos joku ajattelee, että seurakunnan vanhustyö on diakoniaa tai että diakonia on seurakunnan vanhustyötä, yhtäläisyysmerkit on vedetty väärin.
Perinteisen määritelmän mukaan diakonia menee sinne, missä hätä on suurin ja minne mikään muu apu ei ulotu. Periaate pätee yhä.
– Tänä päivänä on helppo huomata, että hyvä tavaton, yhteiskunnassa todella massiivinen kysymys on, miten pidämme huolta vanhoista ihmisistä, jotta he voimien hiipuessa ja aktiivisuuden vähetessä pystyvät elämään inhimillisesti ja ihmisarvoisesti.

Vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen Kaarlo Kalliala työskenteli diakoniajohtajana Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä. Diakoniakeskuksen työ jakaantui silloin melko tasaisiin lohkoihin: kolmasosa vammaistyötä, kolmasosa vanhustyötä, kolmasosa yleistä yhteiskunnallista työtä.
– Siihen aikaan vanhustyö oli lähinnä laskeva trendi, vammaistyössäkin ehkä lievää laskua, mutta yhteiskunnallinen puoli oli kovassa nousussa. Nyt elämme tilanteessa, missä vanhustyön käyrän pitäisi osoittaa voimakkaasti ylöspäin.

”Näin vain kuuluu tehdä”

Diakoniatyö uudistui huomattavasti 90-luvulla, ja monilla innovaatioillaan kirkko paikkasi yhteiskunnan turvaverkkoja. Velkaantuneiden ja muiden laman takia pulaan joutuneiden auttamista myös arvostettiin, ja juuri diakoniasta tuli yksi tärkeimmistä syistä kuulua kirkkoon.

– Vahvuutemme lamavuosina ei ollut siinä, että ratkaisimme ihmisten taloudelliset ongelmat kokonaan, vaan siinä, että auttaessamme saimme kuvan, missä Suomessa mennään ja mitä ihmisille oikeasti kuuluu. Pääsimme nopeasti välittämään tätä tietoa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon.

Kallialan mielestä rooli voi olla samantapainen tulevaisuuden vanhustyössä.
– Pystymme kertomaan, että kun olemme tehneet tätä juttua näin ja näin, meistä tilanne näyttää nyt tältä ja tältä, ja erityisen tärkeitä kysymyksiä ovat nämä ja nämä.

Olennaisinta piispan mielestä on sittenkin se lähimmäisenrakkauden päähänpinttymä. Ihmisiä täytyy auttaa, näin vain kuuluu tehdä. Tällaiseen ajattelutapaan kristillinen yhteisö on systemaattisesti sitoutunut tai sidottu.

– Teemme diakoniaa siksi, että näemme ihmisen ihmisenä. Emme pääse irti ihmisen luovuttamattomasta arvosta ja arvostamisesta, jos haluamme Kristusta seurata. Lukemattomissa tilanteissa Jeesus osoitti ihmisille, kuinka arvokkaita he ovat, huolimatta siitä, etteivät ihmiset itse välttämättä enää arvoaan tunnistaneet ja vaikka ympäristö antoi toisenlaista palautetta.

Ihminen tarvitsee ihmistä

Vanhusten elämisestä ja olemisesta nyky-Suomessa on paljon tietoa. Tieteellistä tutkimusta on tehty eri näkökulmista, on selvitetty hyvinvointia, köyhyyttä, yksinäisyyttä, on tutkittu kaltoinkohtelua hoitolaitoksissa.

Media julkaisee mielellään kohu-uutisia hoidossa ilmenneistä puutteista, vanhusteemaa on käsitelty kaunokirjallisuuden keinoin.
– Koko ajan käydään myös hyvää yhteiskunnallista keskustelua, ja kanavat ovat auki kirkkoonkin. Yhtälön ratkaiseminen on sitten toinen juttu, kun tukea tarvitsevia on niin paljon, ja ihmisiä ja järjestelmiä auttamiseen liian vähän.

– Lähtökohtaisesti meillä tehdään hirveän paljon hirveän hyvää työtä. Kuitenkin jo nyt ilmenee isoja ongelmia, vaikka huoltosuhde on vielä suhteellisen hyvä. Mitä sitten, kun tilanne radikaalisti muuttuu, Kalliala pohtii.

– Yritän välttää huolestuminen-sanaa, mutta vanhuskysymys on sen kaltainen, että halusin nostaa sen Kirkon diakoniapäivillä esiin. Muistuttaa, että on korkea aika tarttua asiaan. Ratkaisuja täytyy ruveta miettimään, ne eivät synny tuosta vain itsekseen tilanteen muuttuessa ja pahetessa.

Vanhusten turvaksi ja arkea helpottamaan on kehitelty erilaisia teknisiä apuvälineitä. Mummulla tai papalla saattaa olla laite, joka osaa jopa puhutella nimellä: ”Liisa, on aika ottaa lääkkeet”.

– Ihminen tarvitsee kuitenkin toista ihmistä, pelkkä terveyden tai vanhuuden vaivojen hoitaminen ei riitä. Jo Vanhan testamentin alussa käy selväksi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Joka iässä vuorovaikutus on a ja o, koska se vaikuttaa kokemukseen omasta arvosta, onnellisuudesta ja elämän mielekkyydestä. Koko kristinuskossa on kysymys vastaanottamisesta tai vastaanottamattomuudesta, sekä ihmisten kesken että ihmisen ja Jumalan välillä. Sen takia kirkossa on silmää ja tajua, mistä vanhusten asiassa on kyse.

Kalliala puhuu vuorovaikutuksen merkityksestä, mutta ei tarkoita, että diakonian ammattilaiset hoitaisivat kaiken kasvotusten vanhusten kanssa. Palkattujen työntekijöiden tehtävä on organisoida sosiaalista olemista, siis saattaa ihmisiä yhteen, kuten esimerkiksi Mummon Kammarissa on alusta asti tehty.

Turun piispa pitää Tampereen tapaa hyvänä ja erikoistumista kaukokatseisena.
– Vaikka avun tarpeita olisi ollut ja on monella muullakin alueella, minusta vanhuspuoleen keskittyminen oli Mummon Kammarilta aikanaan viisas ratkaisu.

Vuonna 1989 aloittaneesta vapaaehtoisen vanhustyön keskuksesta tuli yksi kirkon diakonian valtakunnallisista lippulaivoista. Ideaa ja mallia kopioitiin monella paikkakunnalla, vaihtelevin tuloksin.
– Seurakunnissa eri puolilla Suomea kannattaisi taas miettiä Tampereen reissua ja tutustumista Mummon Kammariin. Vapaaehtoistoiminnan organisoinnin ja rakentamisen kysymykset ovat erittäin ajankohtaisia.

Pirjo Silveri

Piispa Kaarlo Kalliala puhuu Soi kunniaksi Luojan -kiitoskonsertissa maanantaina 6. helmikuuta kello 14 Tampereen tuomiokirkossa.