Silta arkisto 2017

1.2.2017 13.38

Muistojen saarella kohdataan kipeiden asioiden keskellä

Tampereen Teatterin Katoava maa -näytelmässä pariskunta tekee tiliä yhteisestä elämästä, jota ravisuttaa muistisairaus. Muistot tulevat takaisin – vain kadotakseen taas unohduksen valtamereen.

Satu Rasila1
Satu Rasilan muistojen maisema Tampereella avautuu Amurissa sijaitsevan Impilinnan 14. kerroksesta.

Pariskunta, jota näyttelevät aviopari aviopari Ritva Jalonen ja Esko Roine, ryhtyy käymään läpi muistojaan vaiheessa, jossa Alzheimer on jo tuttu vieras. Heitä nuorina esittää kihlapari Ella Mettänen ja Antti Tiensuu.

”Miten se niin nopeesti meni”, kysyy vaimo elämästään ja samalla yhteisestä matkasta. Ajan vauhdinhan ihminen huomaa vasta tarpeeksi ikäännyttyään.

Dementiaan sairastunutkin haluaa päättää itse, miten lopun ajan käyttää. Mutta jos päätöstä lykkää, sitä ei enää voikaan tehdä.

”Miksi tämä olisi keittiön pöydällä?” Teoksessa on tuttuutta, lämpöä ja elämän makua, ja vain ripaus pelkoa vääjäämättömän edessä.

Unohdettua ei voi rakastaa

Satu Rasilan ei alun perin ollut tarkoitus kirjoittaa niinkään Alzheimerin taudista, vaan muistamisesta: kaksi ihmistä muistaa saman tilanteen eri lailla.

– Dementia tuli mukaan juonelliseksi elementiksi. Muistin pettäminen tekee kiireen käydä läpi selvittämättömiä asioita. Muuten toinen jää yksin muistamaan, ja silloin muistoja on raskaampi kantaa.

– Lisäksi ajattelen, että muistaminen ja rakkaus liittyvät toisiinsa. Sitä, kenet on unohtanut, ei voi enää rakastaa. Siksi Alzheimer on omaisille raskaampi kuin sairastuneelle; he jäävät yksin kantamaan yhteisen rakkauden muistoa.

Katoava maa on esitetty Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2013 ja pari vuotta myöhemmin Jyväskylässä. Kajaanissa vanhemman pariskunnan mies oli 40-vuotias näyttelijä, Jyväskylässä näyttelijätär oli viisissäkymmenissä.

– Kun iät vaihtuvat, se muuttaa tarinan sävyä. Ja teatterissahan kaikki tulkinnat ovat hyviä.

Tampereen Teatterin pääohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen oli ohjannut Rasilan kirjan Kohtalona murha Lahden kaupunginteatteriin vuonna 2007. Pari vuotta sitten hän kysäisi Rasilalta, mitä tällä olisi tarjota Tampereelle.

– Olen onnellinen, että näytelmä toteutui juuri näin, juuri näillä näyttelijöillä. Minulla on heihin täysi luotto. Valmiin näytelmän näkeminen on tietysti aina jännittävää, koska teksti on väistämättä myös henkilökohtaista, vaikka se olisi kuinka fiktiivistä.

Kill your darlings

Draaman ydin on tarinassa. Hyvä näytelmä osaa vastata katsojan päässä oleviin kysymyksiin yllättävästi.

– Näytelmässä, niin kuin elämässäkin, on yllättäviä käänteitä ja niiden yllättäviä seurauksia.

– Tärkeintä on, että katsojat voivat samaistua tarinan henkilöihin. Halu ja kyky myötäelää toisten kokemuksia on näinä aikoina entistä tärkeämpää.

Rasila työskentelee dramaturgina Turun kaupunginteatterissa. Häntä ei haittaa, vaikka työryhmä olisikin tehnyt viilauksia tekstiin.

– On olemassa sanonta ”kill your darlings”: se, mikä kirjoittajalle on tärkeää, ei välttämättä ole teokselle olennaista. Hyvät ohjaajat ja näyttelijät tekevät tämän periaatteen nimissä palveluksia tekstille.

Taustatutkimusta

Rasila kirjoitti Katoavan maan vuonna 2009, jolloin Alzheimer ei vielä ollut kovin tunnettu sairaus. Hän teki tekstiä varten paljon taustatutkimusta.

– Taudissa aivokudos pienenee ja aivosoluihin kätketty muisti kirjaimellisesti sulaa pois: siitä metafora katoavasta muistin maasta.

Omaiselle dementia merkitsee saattamista. Tautiin saattaa sairastua jo keski-iässä.

– Alzheimerin tauti tarjoaa dramaturgille yllätyksellisyyttä, jonka saa antaa vaikuttaa tarinaan. Suuri tragedia vetää puoleensa isoja tarinoita.

Vaikka näytelmän tyylilaji ei olekaan komedia, on Katoavan maan tarinassa myös hauskoja tilanteita.

– Haluan näyttää, että näillekin asioille saa nauraa. Arjessa huumori on paras lääke vaikeuksia vastaan. Nauru tai hymy voi yhdistää vielä silloinkin, kun muuta yhteistä maastoa ei enää ole.

Sekä Kajaanissa että Jyväskylässä vastaanotto oli Rasilan mukaan koskettava.

– Molemmissa paikoissa tuli esiin, että ihmiset haluavat kertoa omista kokemuksistaan, ja jäädä kertomaan. Jos näytelmä synnyttää tarpeen puhua, pitää puhua.

Keskustelutilaisuuden järjestäminen onkin Tampereen Teatterilla harkinnassa.

Jos sais kerran…

Satu Rasila on syntynyt Tampereella, käynyt peruskoulun Nokialla ja lukion Tampereella, ja asunut sen jälkeen kaupungissa muutaman vuoden ennen teatterikoulua.

– Kouluun mennessäni kuljin teatterin ohi ja ajattelin, että voi kun saisin joskus tehdä tuolla töitä! 25 vuotta siinä meni…

Katoava maa onkin ensimmäinen työ kotikulmilla.

Rasila on kertonut, että hänestä tuli näytelmäkirjailija sen vuoksi, ettei hän osannut näytellä. Hän on myös ohjannut useita tuotantoja.

– Ohjaajana olen aika rauhallinen. Kun rakastaa näyttelijää, haluaa hänen onnistuvan.

– Ohjaajana minua pelottaa enemmän kuin kirjoittajana. Työ on joka kerta on täysin tuntematon.

Työt ovat muutenkin keskenään erilaisia: komedioita, kolme musikaalia ja puhenäytelmiä.

Tyylilajit ovat nykyään häilyviä, mutta ammattimainen kirjoittaminen on aina ammattimaista.

– Hyvää tilannekomediaa on itse asiassa aika vaikea kirjoittaa.

Parhaillaan hän tekee Turun kaupunginteatterille käsikirjoitusta musikaaliin. Lisäksi työn alla on elokuvakäsikirjoitus, joka kertoo 1900-luvun mielisairaalasaaresta.

– Sieltä ei ole päässyt koskaan pois.

Taustatyötä tehdessä Rasilan huomiota kiinnitti erityisesti erään nuoren naisen kohtalo. Sairauskertomukseen oli poikkeuksellisesti kirjoitettu hänen koko kertomuksensa. Siinä nainen esitti toivomuksen, että joku kertoisi hänen tarinansa, eikä tuomitsisi.

– Sen lupauksen hänelle tein. Tämä tulee sata vuotta myöhässä, mutta aion kyllä pitää lupaukseni.

Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola

Katoava maa Tampereen Teatterissa


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja