Teatterievankelista kulkee ihmisten rinnalla

Iän myötä teatteriohjaaja Arto Myllärinen on oppinut heittäytymään rohkeammin.

On vuosi 1964 Lappeenrannan Partalan kansakoulussa. Pieni alaluokkalainen seisoo näyttämöllä käsivarret suorina sivuilla, molemmissa käsissä kimaltava koristepallo. Arka poika esittää joulukuusta, koska siinä roolissa ei tarvitse puhua.

Kaikki sujuu hyvin, kunnes kuuluu vaimea kopsahdus. Toinen pallo putoaa. Rooli on pilalla!

Nyt tuolla joulukuvaelman pojalla on takanaan yli kaksisataa näytelmäproduktiota. Tänä vuonna Arto Myllärinen sai yhdessä teatteriohjaaja Jouni Laineen kanssa kirkon kulttuuripalkinnon tunnustuksena työstään suomalaisen kirkkodraaman hyväksi.

– Se oli keidashetki, joka sai huomaamaan, kuinka monia suurenmoisia työkavereita matkan varrelle on mahtunut, Myllärinen sanoo.

Myllärisellä on monta rautaa tulessa, kuten tavallista. Tulossa on Parikkalan Oronmyllyn kesäteatterin Riemuvaurio, Lappeenrannan kesäteatterin Ilon juuret sekä syksyllä Lohjalla esitettävä reformaation juhlavuoden näytelmä. Ensi vuoden pääsiäiseksi Myllärinen ohjaa Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan gospelkuorolle Lasse Heikkilän Simon Kyreneläinen -musikaalin.

Läsnäolon tärkeä armolahja

Vuosien varrelle on mahtunut niin musikaaleja, juhlanäytelmiä, kirkkodraamoja kuin historiallisia henkilökuvia. Ohjaajan koti on Hämeenlinnassa, mutta leipä on ripoteltuna ympäri Suomea.

– Teatteri on minulle elämäntapa ja intohimo. Olen myös oppinut keskittymisen armolahjaa. Läsnä oleminen tässä hetkessä on tärkeää, sillä mitään muuta hetkeä meillä ei ole, hän sanoo.

Kesän näytelmät vievät ohjaajan juurilleen Etelä-Karjalaan. Lappeenrantalainen maalaistalon poika oli rippikouluikäiseksi saakka ujo kuin mikä. Seurakuntanuorissa hän rohkaistui ja päätyi Helsingin Raamattukouluun opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi.

– Niistä vuosista tuli elämäni kivijalka. Tajusin, että Kristus armahtaa minua joka päivä, eikä minulla ole koskaan mitään hätää. En myöskään saa olla niin ylpeä, etten armahtaisi itseäni.

Hiidenkiveltä Amerikkaan

Kaikki alkoi 1980-luvun alussa lehti-ilmoituksesta, jossa etsittiin näyttelijää Seitsemän veljeksen Timon rooliin Nurmijärven Kivi-juhlille. Hetken päähänpistosta Myllärinen päätti mennä koelukuun.

Ehdolla oli iso joukko nuoria miehiä. Myllärinen luki raadin edessä vuorosanat niin kuin osasi. Ohjaaja, taiteilijaprofessori Paavo Liski sanoi, että riittää.

– Luulin, etten kelvannut. Sitten Paavo sanoikin muille, että voitte lähteä kotiin. Minut oli valittu rooliin.

Liskistä tuli Myllärisen tärkein tukija teatterin maailmassa. Kipinä syttyi Seitsemän veljeksen Hiidenkivellä, ja teatteri imaisi nuorisotyönohjaajan mukaansa. Hän uskaltautui ohjaamaan Valomerkki-musikaalin, jota esitettiin sadan nuoren voimin ympäri Suomea.

– Tein Paavon kanssa yhteistyötä kaksikymmentäviisi vuotta Nurmeksen Bomban talolta Yhdysvaltoihin saakka.

Tarve tulla nähdyksi

Kun Myllärinen aloitteli ohjaajanuraansa, kirkon ja teatterin suhde haki Suomessa vielä muotoaan. Keskusteltiin siitä, voiko tavallinen ihminen esittää Jeesusta ja saako kirkossa näytellä ja tanssia.

Kolmessa vuosikymmenessä on kuljettu pitkä matka esimerkiksi siihen, että tuhannet ihmiset kerääntyvät vuosittain katsomaan Via Crucis -pääsiäisnäytelmää.

Myllärisen mukaan kirkon peruskysymykset ovat pysyneet samoina, vaikka maailma on muuttunut. Kaikilla ihmisillä on edelleen perustarve tulla nähdyksi omana itsenään. Ohjaajan kutsumuksena on kulkea siellä, missä tavalliset ihmiset ovat iloineen ja kipuineen.

– Olen tavallaan teatterievankelista. Haluan puhua merkityksellisistä asioista. Sillä ei lopulta ole suurta väliä, onko näytelmä maallinen vai kristillinen. Kaikenlaisen teatterin kautta voi puhutella, jopa saarnata, mutta myös lohduttaa, rohkaista ja vaikuttaa.

Maailman kovuus ja syvä rakkaus

Iän myötä Myllärinen on oppinut heittäytymään rohkeammin. Joidenkin aiheiden äärellä ohjaaja tietää jo etukäteen, että kaikki eivät niitä suinkaan rakasta. Siitä huolimatta hän ei voi olla hiljaa.

– Maailman kovuus ja syvä rakkaus ottavat nyt todella yhteen. Meidän kaikkien täytyy tehdä päätös. Joko rakennamme muureja ja jäämme lopulta yksin tai tulemme ulos koloistamme ja alamme tukea toisiamme.

Hämeenlinnassa Arto Myllärisen voi tavata kirkon penkistä.

– Parasta terapiaa minulle on se, kun kuulen ehtoollisella sanat: sinun edestäsi annettu ja vuodatettu.

Myllärinen sanoo olevansa perusluterilainen, mutta hän viihtyy monenlaisten kristittyjen joukossa – toista voi kunnioittaa, vaikka olisi eri mieltä. Lapsena pyhäkoulu ja seurat olivat luonteva osa elämää. Vanhemmat antoivat hänen löytää itse hengellisyytensä. Usko selkeni isosena ollessa.

– Olen saanut elää isossa armon ymmärryksessä. Tärkeintä on se, että Kristus pysyy keskiössä.

Teksti: Anu Heikkinen
Kuva: Mikko Hieta