Tyypittely ei aina toimi, vihapuhetta täytyy suitsia

Kirkon tutkimuskeskuksen Osallistuva luterilaisuus -seminaarissa puhutaan muun muassa kulttuurisista stereotypioista, joita kirjoittajat helposti hyödyntävät.

– Kirjoittajan, jolla ei ole suhdetta kuvattaviinsa, on helpompaa heittää päällimmäinen klisee kuin ottaa selvää, tutkia asioita ja olla valpas. Ei osata pysyä inhimillisen katseen tasolla.

Hänninen ihmettelee, miksi ei kirjoiteta siitä, mitä nähdään.

– Papit rukoilevat polvillaan ja ovat käveleviä sitaattikoneita. Seksuaaliasiat ovat usein kaapissa olon aiheena, ja yleensä nämä kuvaukset edustavat moraalista teemaa.

– Se pappi, jonka on tavannut, on aina poikkeus.

– Kirjoittajan kannalta tämä ei ole hedelmällinen lähtökohta: tuottaa paremman ihmiskuvan, kun ei tyypittele ihmisiä ammatin kautta.

– Onhan poikkeuksia, esimerkiksi Risto Jarvan elokuvassa Mies joka ei osannut sanoa ei pastori on inhimillinen hahmo.

Hänninen ottaa esiin myös Petri Kotwican elokuvan Henkesi edestä. Siinä miespääosan Lauri (Eero Aho) on rikostaan peittelevä pappi. Uskonnollisuus ei ole keskiössä, mutta sävyt ovat synkkiä.

Komedioissa tai dekkareissa pastorien kuvaaminen on monesti monipuolisempaa; ei tyydytä pelkkään virkaminään. Britit osaavat tämän puolen suomalaisia paremmin.

Hänninen miettii, että historiassa pappi on valtion edustajan ja vallankäyttäjän roolissa. Entisajan papisto samaistuu näin rikkaisiin, vaikka Suomessa papit eivät ole olleet kovin varakkaita.

– Ehkä papit samaistetaan herrasväkeen, ja taustalla voi olla kaunaista asennetta.

– Kirjoittaja on aika eksyksissä, jos hän alkaa ajatella sitä, mitä katsojat haluavat. Pitää ylittää odotukset eikä toimia niiden mukaan.

Hännisen mielestä on mielenkiintoista, ettei diakonissaa tai nuorisotyönohjaajaa näy elokuvissa.

Tärkeää sanottavaa?

Kirkkoteatteriohjaaja Jouni Laine korostaa puheenvuorossaan draaman merkitystä kirkon sanoman välittäjänä. Jos kirkolla on tärkeää sanottavaa, draama on vaikuttava keino sanoa se, tai olla sanomatta.

Seminaari luotsaa myös yhteiskunnallista vaikuttamista. Diakonia-ammattikorkeakoulussa on valmistumassa tutkimus ”Hätämajoituksesta Aleppon kelloihin”, joka kartoittaa seurakuntien turvapaikkatyötä Suomessa. Se julkaistaan maaliskuun puolenvälissä.

Seurakunnat turvapaikkatoimijoina -tutkimushankkeessa tutkijoina ovat olleet lehtorit Hanna Niemi ja Ulla Siirto.

- Mukaan saimme lähes 50 Diakin diakoni-, diakonissa- ja nuorisotyönohjaajaopiskelijaa haastattelemaan turvapaikkatyössä toimineita seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Opinnäytetöitä aiheesta on valmistunut tähän mennessä kaksi ja tekeillä on vielä muutama, Niemi kertoo.

Innostusta ja pelkoa

Ulla Siirton mukaan osa seurakunnista lähti todella innostuneesti turvapaikkatyöhön: järjestettiin hätämajoitusta, keräyksiä, vapaaehtoisia ja niin edelleen; toiset taas lähtivät liikkeelle varovaisesti katsellen, melkein kuin peläten sitä, että työhön olisi pitänyt ryhtyä.

- Mielenkiintoista oli, että joillakin paikkakunnilla yhteistyö eri toimijoiden kesken sujui saumattomasti ja seurakunta otettiin mukaan tasaveroisena toimijana, toisilla paikkakunnilla taas oli hyvinkin paljon ennakkoluuloja seurakuntaa (ja muita kristillisiä toimijoita) kohtaan.

- Ero muiden palveluntuottajien suhteen on erityisesti siinä, että seurakunnat pyrkivät luomaan lähimmäisenrakkauteen perustuvaa kunnioittavaa kohtaamista ja yhteisön, jossa on hyvä olla.

Hanna Niemi painottaa, että seurakunnissa oli paljon luovaa, rohkeaa ja nopeaa toimintaa turvapaikanhakijoiden parissa, mikäli löytyi tahtoa ja kykyä yhdistää voimia.

Siirton mielestä kannattaisi vastaavan tilanteen tullessa käyttää nyt opittua kokemusta referenssinä, rohkaista arkoja seurakuntia lähtemään mukaan ja tukea heitä alkuun, tehdä pelisäännöt selviksi muiden toimijoiden kanssa ja pyrkiä siihen, että seurakunta otetaan mukaan tasavertaisena kumppanina.

- Seurakunnat voisivat myös terästää profeetallista ääntä silloin, kun on selvästi ihmisoikeuksien vastaista toimintaa, vihapuhetta tai muutoin hajottavaa toimintaa. Tästäkin aineistossa on esimerkkejä.

Kokemuksesta viisastuneena olisi Hanna Niemen mielestä hyvä reflektoida tapahtunutta yhdessä seurakunnan työntekijöiden, vapaaehtoisten ja yhteistyökumppaneiden kanssa ja miettiä, missä onnistuttiin, mitä voisi vahvistaa, mitä pitäisi tehdä toisin ja miten kutsua mukaan.

- Työn paljouden ja kiireen keskellä tämä usein jää pois.

Teksti: Asta Kettunen

Heikki Kujanpään ohjaamassa Pieni pyhiinvaellus -lyhytelokuvassa vuodelta 1999 hylätystä lapsesta on lohtua sairaalassa viimeisiä päiviään viettävälle rovastille, joka näkee kuoleman hetkellä maailman ja elinympäristönsä uudessa valossa. Rovastia esittää Esko Nikkari ja äitiä Saana Hyvärinen. Elokuvan kuvasi Kari Sohlberg.