Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi
Näyttelijä Tommi Raitolehto sanoo olevansa levoton ihminen, joka jatkuvasti miettii ihmisyyteen ja olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Lempeä pohdiskelija myös rönsyilee ja kyseenalaistaa omia päätelmiään.
Tampereen teatteriohjelmistoa silmäillessä esiin nousee väkisinkin nimi Tommi Raitolehto – kuten usein ennenkin vuosien varrella. Yllättävää sen sijaan on, että Tampereen Työväen Teatterin luottonäyttelijää ei nähdäkään tänä vuonna oman työpaikkansa näyttämöillä, vaan ihan muilla estradeilla.
– Olen tosiaan niin sanotulla työlomalla Työviksestä, ja se mahdollistaa vierailut muihin teattereihin, vahvistaa Raitolehto.
Tampereen Teatterissa Raitolehto näyttelee Klaanissa, joka on Tauno Kaukosen romaaniin perustuva tarina Sammakoiden suvusta. Se tuo näyttämölle sodanjälkeiset levottomat ajat, elämää kuhisevan Pispalan ja Tampereen yöllisine katuineen.
Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama teos sai kantaesityksensä lokakuussa Frenckell-näyttämöllä. Vuonna 1963 ilmestynyt romaani on klassikko, joka tunnetaan myös elokuvana.
– Näytelmässä on kyse ihmisten perustarpeista: halusta tulla rakastetuksi ja nähdyksi, miettii Raitolehto.
Klaani käsittelee sodanjälkeisten sukupolvien traumaa. Ongelmia syntyi, kun sodan kauhuista ei puhuttu. Ihmisten paha olo purkautui usein päihdeongelmina ja väkivaltaisena käytöksenä.
Raitolehdon mukaan näytelmä on hyvinkin ajankohtainen ja peilaa tähän päivään.
– Moni lapsi ja nuori kärsii, jos perheessä on ongelmia, ja ollaan yhteiskunnan laidalla esimerkiksi päihteiden ja vähävaraisuuden vuoksi. Valitettavasti kaikki eivät elämässään saa parhaimpia kortteja käteen, ja silloin olosuhteet voivat viedä huonoille poluille tai johtaa mielenterveysongelmiin ja syrjäytymiseen.
Kirpeätä komiikkaa ja fantasiaa
Tampereen Komediateatterin näyttämöllä Tommi Raitolehto nähdään näytelmässä Mulkoilijat, jota luonnehditaan kevään kirpeimmäksi komediakarkiksi. Steven Berkoffin kirjoittama ja Marika Vapaavuoren ohjaama teos sai ensi-iltansa 27. tammikuuta.
– Mulkoilijoissa hahmot joutuvat kiusallisiin tilanteisiin, joista sitten irrotetaan hillitöntä komiikkaa. Joskus on hyvä, että huolille voi nauraa myös kiusallisen kevyesti, kuvailee Raitolehto.
Elokuussa näyttelijää odottaa kaksikin roolia Taru sormusten herrasta -näytelmässä, joka saa maailman kantaesityksensä 23. elokuuta Tampere-talon Isossa salissa. Fantasiakirjallisuuden isän J.
R. R. Tolkienin rakastettuun klassikkoon perustuva teos toteutetaan Tampereen Teatterin, Tampere-talon, Tampere Filharmonian ja Sorin Sirkuksen yhteistyönä.
Suurteoksen ohjaa Tampereen Teatterin johtaja Mikko Kanninen ja näyttämölle sen sovittaa dramaturgi-käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä. Tuomas Kantelinen säveltää teoksen musiikin.
– Olen tosi riemuissani tästä tehtävästä. Tarina on minulle tuttu, sillä olen lukenut kirjan, ja katsonut leffat monta kertaa. Menee ihan kylmiä väreitä, kun ajattelee, että pääsee näyttelemään sinfoniaorkesterin säestyksessä, hehkuttaa Raitolehto, joka näyttelee velho Sarumania sekä Boromiria, Gondorin käskynhaltijan poikaa.
Klassikossa käsitellään ikiaikaisia aiheita. Tolkien on itse luonnehtinut, että teoksessa on kristillisiä teemoja, kuten hyvän ja pahan taistelu, kuolema sekä ylösnousemus. (Wikipedia)
Raitolehto on innoissaan tämän vuoden roolitöistään.
– On ehdottomasti rikkaus, ja ihanaa, että voi tehdä monenlaisia rooleja, ja laidasta laitaan kaikkea.
Näyttelijäksi sattumalta
Helsingistä kotoisin oleva Raitolehto haaveili nuorena kokin ammatista. Hän sai kuitenkin ajatuksen hakea Kallion ilmaisutaidon lukioon, ja pääsi sisään.
– Siellä tutustuin teatteriin, ja samoin pääsin 16-vuotiaana näyttelemään Helsingin ylioppilasteatteriin.
Käänteentekevä kokemus oli Jouko Turkan ohjaama Hamlet, jonka hän toteutti Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa vuonna 1985.
– Näin siitä tallenteen, ja suorastaan nauliinnuin siihen. Siinä oli jotakin selittämätöntä voimaa, joka maagisesti alkoi vetää puoleensa.
– Halu näyttelemiseen tuli jostakin omasta tarpeestani. Sisälläni oli paljon asioita, jotka etsivät väylää ulos. Kaikilla meillä on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi, ja sitä kautta kokonaiseksi ihmiseksi.
Vuodet ovat tuoneet elämään ja tekemiseen varmuutta.
– En enää tarvitse näyttelemistä ollakseni kokonainen ihminen, vaikka toki sitä etsimisen tunnetta on vieläkin olemassa. Totta kai haluan tehdä roolini niin hyvin kuin mahdollista, mutta minulle ei ole enää niin tärkeää, mitä minusta sanotaan arvosteluissa. Se on vapauttavaa.
Raitolehto nauttii näyttelemisestä ja siitä tunteesta, että työryhmässä syntyy yhteinen oivallus, ja jotakin saadaan valmiiksi.
– Edelleen mietin paljon sitä, miten rooli tai muu taideteos syntyy. Jotakin vain lähtee virtaamaan kivun, tuskan tai rakkauden kautta, ja muut saavat sitten tarkastella lopputulosta.
Jokin nirhaa
– Ihmisenä olemisen helvetillisin problematiikka on siinä, että vaikka kaikki on hyvin, eikä minulta puutu mitään, on silti välillä sellainen tunne, että jokin nirhaa sisäisesti, miettii Raitolehto ja haroo vimmatusti hiuksiaan.
– Edelleenkin etsin jotakin, mutta en ihan tarkkaan tiedä, mitä. Mieli on venkuroinut ja ratkonut asioita välillä niin pitkään, että lopulta kehokin on tiltannut, kertoo Raitolehto, joka on kärsinyt muutamista masennusjaksoista elämänsä aikana.
Ristiriitaista esimerkiksi on, että toisaalta hän haluaisi asua korvessa kaukana muista ihmisistä, ja toisaalta taas kerrostalossa keskellä kaupunkia.
Esimerkkejä riittää.
– Viihdyn luonnossa, ja kehoni tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta. Sitten kuitenkin olen ammatissa, jossa minua katsotaan, ja pitää olla koko ajan hereillä.
Esilläolo on välillä haastavaa, mutta samalla se palkitsee.
– Onnistuneen esityksen jälkeen sitä on parhaimmillaan. Mieli on tyyni ja kirkas, ja olen tässä hetkessä juurevasti kiinni. Siinä pääsee johonkin syvään yhteyteen itsensä kanssa pariksi tunniksi.
Hyvän tekeminen kiinnostaa
Raitolehto leikittelee ajatuksella tauosta, jonka aikana hän ei tekisi lainkaan näyttelijäntyötä.
– Työnantajat eivät ehkä enää soittele tämän kommentin jälkeen. Olisi kuitenkin kiinnostavaa kokeilla, ettei näyttelisi ollenkaan, ja katsoa, mitä se nostaisi minussa esiin.
– Voisin esimerkiksi tehdä konkreettisesti jotakin toisten ihmisten eteen. Auttamisesta tulee aidosti hyvä mieli.
Auttaminen, hyvän tekeminen ja ympäristönsuojelu ovat hänelle tärkeitä asioita. Näistä teemoista ja Raitolehdon ideasta syntyi muutama vuosi sitten myös Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Fransiskus ja Hildegard.
– Minua ahdisti, että maapallo tuhoutuu ahneuden ja bisneksen vuoksi. Tuolloin mietin, miten pienellä voisi elää ja tehdä hyvää muille.
Kaipuu pyhyyteen
Fransiskus Assisilaisen näytteleminen on saanut Raitolehdon pohtimaan myös hengellisiä asioita ja pyhyyttä omassa elämässään.
– Toki kyse on siitä, mitä ikinä ne asiat kenellekin tarkoittavat, aloittaa Raitolehto varovasti.
– Minulle pyhyyden ja hengellisyyden kokemukset ovat ihmettelyä ja kohtaamisia. Kokemus voi syntyä läsnäolosta, avoimesta keskustelusta ja yhteydestä jonkin ihmisen kanssa. Yhtä hyvin pyhyyttä voi kokea, kun ihailee ihmisen rakennustaitoa vanhan rakennuksen äärellä, tai seuraa luonnossa eläinten puuhia.
Pyhiä paikkoja Raitolehdolle ovat myös hautausmaat, joissa hän käy kävelemässä silloin tällöin.
– Käyn siellä muistuttamassa itseäni, ettei kenelläkään ole loputtomasti aikaa.
– Siellä myös ymmärrän, että maailmassa on oikeasti tärkeitä asioita. Ja että niitä vähemmän tärkeitä asioita ei kannata murehtia liikaa.
Luonnossa ja hautausmailla liikkuessa moni asia usein asettuukin oikeisiin mittasuhteisiin.
– Toivon kaiken nirhauksen ja ristiriitojeni keskellä, että nöyrtyisin elämän edessä, ja ymmärtäisin, että kaikki on hyvin, ja tämä riittää. Usein sanonkin itselleni, että ole armollisempi itseäsi kohtaan, ja hyväksy se, että joskus elämä vain on hankalaa.
Kirkko tekee paljon hyvää
Raitolehto oli kiinnostunut uskonasioista jo nuorena, ja kävi keskusteluja monien, ovelle tulleiden saarnaajien kanssa.
– En kuitenkaan saanut heiltä vastauksia kysymyksiini. Taivas ja helvetti -keskustelu on aivan liian monimutkainen asia, enkä ymmärrä, miksi Jumala antaa pahojen asioiden tapahtua.
Raitolehto erosi evankelis-luterilaisesta kirkosta lopulta siksi, että kirkon virallinen kanta ei salli samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimystä.
– Kaikkien tulee olla kirkossa samanarvoisia, se on ehdoton kynnyskysymys minulle. Toisaalta monet kirkon piirissä olevat ihmiset ovat suvaitsevaisia, ja kirkko on moniääninen, mikä hämmentää minua.
Raitolehdon mielestä kirkko on tärkeä organisaatio, joka tekee paljon hyvää ja toimii vähävaraisten hyväksi. Tarjolla on keskusteluapua ja ruoka-apua, ja monenlaista muutakin tukea.
– Toivoisin, että kirkossa ihmiset oikeasti hyväksyisivät toisensa, ja siellä ymmärrettäisiin ja yritettäisiin auttaa toinen toisiamme. Kynnyskysymys ei olisi se, että uskotko Jumalaan, vaan kysymys kuuluisi, uskotko ihmisyyteen. Ketään ei saisi tuomita.
Raitolehto toivoo, että hänen elämässään olisi jonkinlaista johdatusta.
– Pidän sitä tärkeänä, koska minulla selvästi on kaipuu pyhyyteen ja hengellisyyteen.
– Samoin rituaalit, esimerkiksi hautajaiset, ovat merkittäviä. On arvokasta, että ihmiset saavat niistä lohtua ja turvaa, miettii Raitolehto, joka liikuttuu muistellessaan äitinsä kaunista ja lohdullista siunaustilaisuutta.
Teksti: Kirsi AirikkaTommi Raitolehto
- Syntynyt vuonna 1970 Helsingissä
- Valmistunut teatteritaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta vuonna 1996
- Työskennellyt pääsääntöisesti Tampereen Työväen Teatterissa vuodesta 1997. Näytellyt myös lukuisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa
- Rooli, joka ei unohdu: nimirooli Henrik Ibsenin näytelmässä Brand Teatteri Takomossa vuonna 1997. Näytelmä kertoo nuoresta papista, joka uhraa perheensä vakaumukselleen Norjan tuntureilla.
- Perhe: puoliso näyttelijä Karoliina Blackburn, 14-vuotias tytär ja kaksi koiraa
- Motto: Mikään ei ole pysyvää.
- Harrastukset: Tällä hetkellä lenkkeily ja avantouinti