”Kun löysin kirjoittamisen, löysin kotiin”
AhlmanEdu-opiston kirjoittajalinjan vastuuopettajasta ja taidealojen tiimipäälliköstä Helena Murtonen-Lepästä näkyy ja kuuluu intohimo kirjoihin ja kirjoittamiseen. Aina se ei kuitenkaan ole päässyt valloilleen.
– Harhailin, ja pidin piilossa taiteellisempaa puoltani.
Murtonen-Leppä työskenteli aiemmin ”siisteissä sisätöissä” ulkomaankaupan parissa, ja perheessä kasvoi kaksi lasta. Hän sanookin kirjoittamisen olevan hänellä aikuisen elämän asia.
– Lapsena ja nuorena luulin, että pitää valita joko urheilu tai taide. Valitsin urheilun, mutta luin ja kirjoitinkin tosi paljon, salaa.
– Kun löysin kirjoittamisen, löysin kotiin. Ihmettelin, että voiko ihan tosissaan tällaisiakin ihania asioita tehdä.
– Olen aina tykännyt kirjoittaa, mutta en osannut arvata, mitä itsessäni on. Onneksi kirjoittaminen ei ole eräpäiväasia, vaan sen voi aloittaa milloin vain.
Mahtava ilmaisukeino
Alanvaihto alkoi opinnoilla Tampereen yliopiston silloisella taideaineiden laitoksella, suomen kirjallisuuden pääaineopiskelijana. Uusi ura urkeni opettajana Pohjois-Hervannan koulussa.
– Oli aivan ihanaa olla äikän opena. Se avasi taas uuden oven kielen merkityksestä ihmiselle.
Silti tuntui siltä, kuin olisi yhä väärässä paikassa. Kesäyliopistossa luovaa kirjoittamista opiskellessaan hän ihmetteli ilmaisukeinon mahtavuutta. Seuraava etappi oli kirjoittajakoulu Viita-akatemia.
– Viita-akatemiassa luin, keskustelin ja kirjoitin ihan vimmatusti.
Kun Ahlmanilla sitten haettiin opettajaa kirjoittajalinjalle, Murtonen-Leppä piilotti hakuilmoituksen tyynynsä alle, sillä niin unelmien täyttymykseltä paikka vaikutti.
– Satuin juuri silloin olemaan tässä ihanassa miljöössä kesäkurssilla. Tein hakemuksen Ravintola Annan terassilla. Jälkeen päin kuulin talon ottaneen töihin ”villin hevosen”.
Peilinä ja vastaanottajana
Helena Murtonen-Leppä sanoo tietävänsä täysin, miten merkityksellistä on päästä ilmaisemaan itseään.
– Ihan jokainen kirjoittaja tarvitsee rinnalleen ihmisiä, jotka ajattelevat sen olevan merkityksellistä ja tärkeää.
– Mitä tämä maailma olisi ilman taidetta? Insinöörien ja taloustieteilijöiden rinnalla täytyy olla humanisteja, taiteen tekijöitä ja sosiologeja.
Jotkut ajattelevat kirjoittamisen olevan helppoa – sen kuin istut vain ja alat näpytellä. Toisaalta kirjoittajanalku voi pelätä, ettei itsestä ole siihen.
– Saan olla peilinä ja vastaanottajana silloin, kun ihminen löytää sen itsestään. Sitten kun teksti on kirjoitettu, voi lähteä tarkemmin tutkimaan, miten sitä voi parantaa, Murtonen-Leppä kuvailee oppimisprosessia.
Hän arvioi painetun laatukirjan pysyvän, vaikka muoto rapiseekin reunoiltaan.
– Tekoäly ei koskaan korvaa toista ihmistä. Sitä vastaan on turha pullikoida, mutta se pitää valjastaa hyvään käyttöön. Äänikirja on ihana mahdollisuus, mutta uskon, että perinteinen kirja tekee paluun.
Häntä huolettaa kuitenkin mahdollisuus, että totumme yksinkertaistettuihin teksteihin, ja viidenkymmenen vuoden päästä meille kelpaa mikä vain.
Kirjoja lukiessa sanaston laajuus ja kielen taju kehittyvät, tekstilajien lainalaisuudet avartuvat. Kirjoittaessa kannattaa harjoittaa genrestä ja tekstilajista toiseen hyppimistä – varsinkin, jos aikoo tehdä tätä työkseen.
Murtonen-Leppä korostaa myös pään tuulettamisen merkitystä:
– Liikunta on tärkeää, muuten alkaa viirata päästä, hän nauraa.
Ahdistusta ja ymmärrystä
Hän ei ole huomannut opiskelijoiden ahdistusta niinkään tekstin kanssa, elämän keskellä kylläkin.
– Maailma on nyt tosi raju, ja kamppailua elämässä pärjäämisen kanssa huomaan paljonkin.
Hän on usein kuullut opiskelijoiden sanovan: ”Mä oon luullu, että mä oon tosi outo.” AhlmanEdussa taideaineiden äärellä on kuitenkin koolla ihmisiä, jotka ymmärtävät toisiaan.
Kirjoittamisessa ja taiteessa ylipäätään ihminen on tekemisissä itsensä kanssa, ja se nostaa pintaan monenlaisia tunteita. Hengellisyyskään ei ole kaukana silloin, kun ihminen kirjoittaa syvältä itsestään, Murtonen-Leppä miettii.
– Henkisyys laajassa mittakaavassa on läsnä, kun ihminen itse on läsnä tekstissään. Tosi rajussakin esityksessä voi olla toive armosta, mikä taas voi olla hengellistä.
Kun tekijät työstävät ajatuksiaan hiljaa, keskittyneinä, voi miltei kuulla tunteen: tässä ollaan, eikä mitään muuta tarvita.
– Se ei ole itsestään selvyys, vaan vaatii rohkeutta ja malttia.
Opinahjossa on sallittua vain olla. Moni toisaalta yllättyy opiskelun intensiivisyydestä.
– On myös niitä, jotka tarvitsevat deadlinen.
Jatkamisen tarpeesta syntyi viime vuonna kirjoittajalinjan 2. vuoden kurssi. Vuoden kurssin käyneet kokoontuvat kerran kuukaudessa viikonloppuisin ja myös etäyhteyksin työstämään tekstejään.
Haku oppilaitoksen kaikille linjoille on meneillään. Opiskelijoiden keski-ikä oli viime vuonna 35 ja on tänä vuonna 25, mutta ikä vaihtelee kevään abiturienteista eläkeläisiin.
Murtonen-Leppä toimii myös kuvataiteen, musiikin ja näyttelijätyön tiimipäällikkönä, ja iloitsee opinahjossa toteutuvasta laajasta yhteistyöstä.
– Opinnot ovat maksullisia, ja siksi täytyy pitää erityistä huolta siitä, että opetus on laadukasta. Suurin palaute on, että opiskelija on saanut paljon enemmän kuin osasi olettaa.
– Tämä koulutus on vuoden makupala, josta saa sen, mitä tarvitaan. Se, mitä saamillaan opeilla tekee, on sitten itsestä kiinni.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola