Vanhemmuus – iloa ja myös kipuilua
– Yritän olla parempi isä ja parempi vaari, vaikka minussa onkin puutteita ja vikoja. Armo itseä ja toisia kohtaan on tärkeää, sillä koskaan ei voi tietää, mitä toinen ihminen kantaa mukanaan, miettii Timo Saarinen, joka tuli kolmannen kerran isäksi 58-vuotiaana.
Timo Saarinen tunnetaan Tampereella pitkän linjan musiikki-ihmisenä, Pirkanmaan musiikkiopiston apulaisrehtorina ja Tuomasmessun musiikkivastaavana.
Lisäksi Saarinen on kahden aikuisen lapsen isä, kolmen lapsenlapsen vaari, aviopuoliso ja kolmivuotiaan tyttären isä.
Marraskuun kymmenentenä vietetään isänpäivää, ja Saarinen on luvannut antaa haastattelun isyydestä ja isovanhemmuudesta Siltaan.
– Se tarina ei ole kuitenkaan mikään kiiltokuva, pikemminkin rosoinen, pohtii Saarinen, joka on kipuillut elämässään lapsuuden tapahtumien, työkiireiden, opintojen, mielenterveysongelmien ja perhe-elämän ristipaineissa.
Miehen lapsuutta leimasivat isovanhempien puute ja kulttuuri, jossa tunteita ei juuri näytetty, eikä niistä puhuttu.
– Molemmat vaarini kuolivat, kun olin alle kouluikäinen, joten minulla ei ole vaarikokemuksia.
Oma isäsuhdekin jäi aika etäiseksi.
– Puuhailin paljon kaksosveljeni kanssa. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin isän kanssa juuri tehnyt asioita, saati puhunut tärkeistä asioista.
– Muistan kuitenkin kovasti hyvällä, kun 14-vuotiaana innostuin kitaransoitosta, ja ostimme isän kanssa – äidiltä salaa – minulle akustisen kitaran. Isä kannusti minua soittamaan, ja säesti itsekin virsiä urkuharmonilla Tampereen Katulähetyksen Pullakirkoissa.
Tekeminen korvasi keskustelun
Puhumattomuus korvattiin perheessä tekemisellä, ja se malli siirtyi vanhemmilta myös teini-ikäiselle.
– Paahdoin menemään täysillä, eli minulla oli koulu ja bändi, opiskelin musiikkiopistossa, ja olin mukana isosena seurakuntien toiminnassa. Tekemistä ja touhua oli niin paljon, että jälkeen päin olen ajatellut, että ostarilla hengailevat ja kavereiden kanssa aikaa viettävät nuoret olivat ehkä onnellisempia kuin minä.
Puolisokin löytyi seurakuntien nuorisotoiminnasta. Naimisiin he menivät, kun Saarinen oli 24-vuotias ja vaimo 19-vuotias. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Pari päätyi kuitenkin avioeroon, kun poika oli viisivuotias, ja tytär kaksivuotias.
– Jälkiviisaus on suurinta viisautta, mutta nyt ymmärrän, että vaimo kaipasi huomiotani. Minä kuitenkin kohkasin hommissani. Sitouduin töihini, mutta en osannut hoitaa elämän tärkeintä ihmissuhdetta.
Poika jäi asumaan Saarisen kanssa, ja aluksi välit molempiin lapsiin olivat hyvät. Pojan teini-iässä isä ja poika kuitenkin etääntyivät toisistaan.
– Uppouduin taas omiin töihini, ja olin kiireinen. Poika olisi tuolloin tarvinnut huomiotani ja keskustelua. Toisaalta hän oli tottunut pärjäämään omillaan, ja hänellä oli paljon omia touhuja, miettii Saarinen, joka aloitti päivätyönsä ohella aikaa vievän musiikkitoiminnan Tuomasmessussa vuonna 1998.
Vuonna 2002 Saarinen huomasi, että hänen voimavaransa olivat vähissä.
– Moottori kerta kaikkiaan pysähtyi, ja minulla todettiin keskivaikea masennus. Olin neljä kuukautta sairauslomalla. Kun lääkitys saatiin kohdalleen, kekkuloin taas menemään kaikissa töissäni toistakymmentä vuotta.
Kaikkea liikaa
Saarinen alkoi seurustella Elina Orjatsalon kanssa vuonna 2007, ja naimisiin he menivät vuonna 2013. Pari alkoi haaveilla yhteisestä lapsesta.
Onnellisesta parisuhteesta huolimatta Saarisen sairaus uusiutui vuonna 2015.
– Sinnittelin pitkään, ja ihmettelin, miksi voin näin huonosti, ja miksi minulla on tällaisia tunteita.
Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö, johon liittyi myös masennusta. Saarisen mukaan oli siunaus, että hän pääsi Kelan kuntoutusterapiaan ja löysi hyvän lääkärin. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista syntynyt lukko alkoi pikkuhiljaa avautua.
– Silloin aloin ymmärtää, mistä pohjimmiltaan on kyse. Olen suorittajatyyppi, optimisti ja lisäksi vielä perfektionisti. Kaikki on kivaa, ja olen mukana monessa. Vaikka työ ja elämä musiikin parissa ovat minulle luova ja voimauttava asia, huomaan usein, että ahnehdin kaikkea tekemistä liikaa, ja sitten ahdistun.
Saarinen on avoin ja vilkas ihminen.
– Pidän ihmisten kanssa olemisesta ja työskentelemisestä, ja mielenterveyden ongelmat ovat varmaan peittyneet sosiaalisuuteni alle. Haluan kuitenkin puhua näistäkin asioista avoimesti, vakuuttaa Saarinen.
Nyt hän on kymmenisen vuotta opetellut, mikä elämässä oikeasti on tärkeää.
– Arvojani ovat terveys ja perhe, mutta koko ajan myös pohdin, toiminko oikeasti niiden eteen.
Lapsi on pieni vain hetken
Timo Saarisen ja Elina Orjatsalon pitkäaikainen toive toteutui, kun heidän tyttärensä Elva syntyi elokuussa 2021 vuosia kestäneiden lapsettomuushoitojen jälkeen.
Onnellista perhetapahtumaa seurasi kuitenkin kriisi neljän viikon kuluttua. Elva lakkasi hengittämästä imetyksen aikana. Tilannetta seuranneen viikon tehohoitojakson jälkeen Elva todettiin terveeksi vauva-ajan refluksia lukuun ottamatta.
– Se oli pelottavaa, mutta nyt olemme yhtä kokemusta rikkaampia. Onneksi olin tuolloin opintovapaalla. Se aika tosin meni toipumiseen, opinnot eivät kauheasti edistyneet, muistelee Saarinen.
Perhe sai kriisiapua heti sairaalassa, mutta ensimmäinen puoli vuotta vauvan kanssa oli varpaillaan oloa.
– Koen, että Elvan selviytyminen oli johdatusta. Nyt olen oikeasti ymmärtänyt, että elämä on lahja, ja lapsuus on ainutkertainen. Aikuisten lasteni kohdalla se meni valitettavasti minulta ohitse.
Arki pienen lapsen kanssa on etäännyttänyt Timo Saarista hänen poikansa perheestä.
– Pidimme pojan kanssa kriisipalaverin, ja yritin kertoa hänelle, ettei itselläni ole ollut vaarimallia. Olisi vain pitänyt olla aktiivisempi hänen perheensä suuntaan. Myös sairastumiseni tuli pahaan aikaan, eikä minulla silloin ollut voimavaroja vaarina olemiseen, pahoittelee Saarinen.
Suvun puhumattomuuden perinne jatkuu isän ja pojan välillä.
– Nyt ymmärrän, että poikakaan ei ole oppinut minun kanssani käsittelemään asioita ja keskustelemaan. Lapset ovat kyselleet vaaria, ja yritän kyllä järjestää tapaamisen. Poikani ja lastenlasteni takia toivon, että saamme välimme kuntoon.
Omaa ja sukunsa historiaa miettinyt Saarinen on oivaltanut, että perhe on suomalaisessakin kulttuurissa tärkein yksikkö.
– Perhe on aina olemassa, ja sen ihmissuhteisiin kannattaa panostaa, miettii Saarinen, joka on seurannut ihaillen vaimonsa äitiyttä ja perhesiteitä.
– Elina on 13-vuotiaasta haaveillut tulevansa äidiksi, ja hänellä on tosi hyvä suhde Elvan kanssa. Hänellä on myös hyvä suhde omaan äitiinsä, joka on tärkeä osa meidän perhettä.
Tuomasmessussa luetut esirukoukset ovat koskettaneet Saarista.
– Ihmiset tuovat omia murheitaan toisten rukoiltaviksi. Niistäkin huomaa, että monissa aiheina ovat vaikeat perhesuhteet.
Saarisen mukaan on tärkeää, että perheenjäsenet puhuvat asioista ja tunteista keskenään. Kaikki haluavat kuulla sukunsa tarinoita ja myös myönteisiä muistoja läheisistään.
Saarinen on oman elämänsä myötä ymmärtänyt, että ihmiset kantavat kaikenlaista mukanaan. Siksi on oltava armollinen – muita, mutta myös itseään kohtaan.
– Ihminen voi näyttää hyvinvoivalta, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kenelläkin on takanaan, ja millaista taakkaa kukin kantaa. Ihmisten kohtaamisessa on tärkeää, ettemme oleta asioita, jos emme oikeasti tiedä.
Teksti: Kirsi Airikka
Kuva: Hannu Jukola