Auttaako vapaaehtoisturisti oikeasti?
Auttamisesta on vaikeaa saada otetta, ja juuri siksi aihe kiehtoo toimittaja Mari Mannista. Taipumus rientää avuksi on ihmisille synnynnäistä. Mutta jos aihetta pysähtyy pohtimaan, mieleen nousee vain vaikeita kysymyksiä, hän toteaa Hyvät aikeet -kirjansa alkulehdillä.
Jos annan rahaa sairaalakeräykseen, verorahojen käyttö terveydenhoitoon saattaa vähentyä. Kun menen ulkomailla turistikierrokselle tai vapaaehtoistyöhön orpokotiin, aiheutan kärsimystä eläimille tai yllytän perustamaan lisää tuottoisia ”orpo”koteja, joihin lapset on voitu varastaa vanhemmiltaan.
Meillä on hyvät aikeet, mutta olemme sangen sokeita sekä apumme syistä että sen seurauksista. Ne ovat usein kaikkea muuta kuin hyviä ja puhtoisia.
Manninen myöntää, että kirjassa rikkaan maan kansalainen esimerkiksi pohtii suhdettaan köyhempien maiden kansalaisten auttamiseen ja sen seurauksiin. Jossain hän on ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Hän tarkastelee lähinnä suomalaisia auttajia eri puolilla maailmaa. Miksi he auttavat? Miten he auttavat? Mitä siitä seuraa?
Omien kokemustensa lisäksi Manninen tukeutuu sekä haastatteluihin että tutkimuksiin.
Viime vuonna julkaistu kirja on koronan vuoksi hyvin ajankohtainen, sillä kriisi teki ihmisistä avuliaita – jopa liian avuliaita. Jokaista apupyyntöä kohden oli parikymmentä avun tarjoajaa, uutisoi Helsingin Sanomat.
Hyväntekemisen hauskuus
Auttaminen on helpompaa ja hauskempaa, jos saa itse valita, mitä tekee. Pitempään jatkuvissa kriiseissä into hiipuu. Historiantutkija Tuomas Tepora sanoo Mannisen mukaan, ettei kukaan jaksa intensiivistä superyhteisöllisyyttä kovin pitkään.
Empatia aktivoi aivojen mielihyväjärjestelmää. Tiede-lehti toteaa, että mitä enemmän harjoittaa empatiaa, sitä varmemmin se automatisoituu tavaksi. Ja sitä todennäköisemmin sinulle myös vastataan empaattisesti. Hyvien aikeiden kierre syntyy pienillä eleillä, ja molemmilla stressitasot lähtevät laskuun.
”(Rebecca) Solnitista on hirvittävä harmi, että julkinen – erityisesti taloustieteellinen – käsitys näki ihmisen pitkään lähinnä itsekkäänä olentona, jota ajaa oman edun tavoittelu. Se on kapea ja vääristynyt mielikuva. Olen toiveikas ja uskon, että tähän ihmiskuvaan on tulossa nyt muutos. Katastrofitutkijoiden (ja monen muun tutkimusalan) jo pitkään tuntema, lähtökohdiltaan hyvä ihminen selättää mielikuvan pahasta.”
Pelkällä empaattisuudella ei pötkitä pitkälle. Tarvitaan vielä itse auttamisen teko. Toki parempi myötäeläminenkin on kuin viisveisaaminen, Manninen toteaa.
Kun auttaminen tuo hyvää oloa, onko se siis pohjimmiltaan itsekäs teko, siitä tutkijat kiistelevät. Saanko edes tuntea iloa auttamisesta? Toisen tunteisiin eläytyminen voi johtaa myös täydelliseen väsähdykseen.
Fiksua auttamista
Jaksossa, jonka alaotsikkona on Onnelliset vapaaehtoisturistit pahanteossa kerrotaan vapaaehtoisturismin olevan yksi turismin vilkkaimmin kasvavista haaroista. Vapaaehtoiset haluavat unohtaa päivätyönsä ja paiskia fyysisiä hommia, vaikka juuri töistä, joihin heidät on koulutettu, voisi olla eniten hyötyä.
Mikä siis neuvoksi? Manninen uskoo, että fiksu auttaminen on mahdollista.
Onnistuneena esimerkkinä hän mainitsee Kirkon Ulkomaanavun Naisten Pankin ohjelman nimeltä Skills Donation. Se etsii naisten yrittäjyyttä tukeviin hankkeisiinsa oikeanlaisia ammattilaisia neuvomaan paikallisia.
Lyhytaikaisen vapaaehtoisturismin paras hyöty vaikuttaa olevan siinä, että matkailija pääsee kehittämään itseään. Samalla on tehtävä etukäteen töitä sen eteen, että selvittää kohteensa taustat kunnolla. Manninen ottaa esiin orpokotiturismin, sitä vastaan esitetyn kritiikin ja lasten käyttämisen turistien viihdykkeenä.
Vapaaehtoisturismi ei yleensä puutu ongelmien syihin, vaan hoitaa sen seurauksia. Se on kaiken kaikkiaan osa turistien tarpeita ruokkivaa tunne- ja elämysteollisuutta. Samalla siihen liittyy ylimielisen asenteen vaara:
”Ylimielinen asenne sokeuttaa tulijan paikallisten ihmisten todellisista tarpeista ja toiveista. Haluttiinko häntä alkujaankaan paikalle? Onko hänestä apua? Malttaako hän kuunnella ja tehdä aidosti yhteistyötä paikallisten kanssa?”
Entä miksi kotimaan kaduilla kerjäävä romani ahdistaa? Nämä kerjäävät ihmiset ovat järjestelmän väliinputoajia, joita ei auta mikään taho.
Romanikerjäläisille tukea ovat antaneet eniten uskovaiset, kuten helluntailaiset suomalaisromanit, sekä köyhyyttä kokeneet ihmiset. Suomalaiset auttavat mieluiten lähellä olevia – niin maantieteellisesti kuin henkisestikin. Yhteisvastuu haluaa esitellä myös näkymätöntä hätää, mikä saattaa olla yksi syy avustussummien putoamiseen, kirjoittaja pohtii.
Kaikkia pitää auttaa, vaikka hätä olisikin itseaiheutettua, teos lainaa Kirkon Ulkomaanapuakin vetänyttä Pauliina Parhialaa. Perimmäiset syyt kärsimykseen ovat syvällä rakenteissa, siksi rahan lahjoittamisen lisäksi kansalaisten pitää myös toimia.
Seurauksia on aina
Kirja tuo lisäksi esiin auttajan kokeman väheksynnän, ”väärin autettu” -syytökset. Nykyään myös ei-suomalaisiksi miellettyjen ihmisten auttajia haukutaan, ei pelkästään Viipurin löytökoirien tukijoita.
Auttamisen kulttuurit ovat erilaiset eri puolilla maailmaa. Kysymykseen, miten tukea ihmisiä toisella puolella maapalloa, ei löydy helppoa vastausta, sillä tilanne on mutkikas ja ongelma ikuinen. Auttaja aiheuttaa aina seurauksia, joita ei ymmärrä aiheuttavansa.
Mitä lopulta opin, kysyy Manninen kirjansa viimeisessä luvussa. Esimerkiksi sen, että hyväntekijät tulevat itsekin autetuiksi. Ja että varminta on auttaa vakiintuneiden järjestöjen kautta. Auttaminen itsessään on osa arvokasta elämää, ja siinä voi kehittyä paremmaksi.
Kirja herättää myös uusia kysymyksiä – kuten, mitä lopulta on rikkaus.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Katharina Hesse
HYVÄT AIKEET. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? (Atena, 2020, painettu ja e-kirja. Kansi: Camilla Pentti)