Hengellinen kokemus on taianomainen
Valovoimainen kansanmuusikko, jouhikkotaiteilija Pekko Käppi, 47, vieraili taannoin Vanhan kirkon Agnostikkoklubilla soittamassa ja pohdiskelemassa, ja kertoi kokeneensa jotain mystistä lastensa syntymähetkillä.
Pispalan kodin keittiössä Pekko Käppi miettii pyhyyttä, on tovin hiljaa, katsoo ikkunasta Näsijärvelle ja sitten suoraan silmiin.
− Pyhän käsite on monimuotoinen ja hankala, mutta olen monissa paikoissa kokenut omanlaistani pyhyyttä. Pyhän kokemuksia on ollut jonkun valtavan asian äärellä. Vaikka tämä näkymä tai vuori tai ilta-auringon valo joutomaalla.
– Kerran Petran kanssa olimme Istanbulissa kattoterassilla, kun alkoi kuulua rukouskutsuja kilometrien säteellä eri suunnilta. Se oli herkkä ja hienovarainen hetki. Tuntemuksia on ollut myös metsässä, vanhoissa kirkoissa, hirsituvissa ja musiikin äärellä.
− Mitä abstraktimpaa ja avaruudellisempaa musiikkia, sitä enemmän on tilaa kuvitella, Käppi on huomannut.
Hengelliset kokemukset hän pitää kuitenkin mieluusti itsellään.
− En tiedä, mitä hengellisyys kullekin tarkoittaa, mutta olen pitänyt sitä aika yksityisenä. Osin siksi, että se on liian moniselitteinen ja intiimi asia yleistettäväksi.
– Hengellisyyttä on moneen lähtöön. Sen voi kokea joskus painikasan alimmaisena, kun ei enää kuule mitään ja on yksin maailmassa. Tai perheen kanssa laulaessa.
Vaimon körttisuvun myötä Käppi on päässyt osallistumaan seuroihin.
− Olen saanut kokea sen, kun joku puhui liikaa, ja sitten alkoi puheen keskeyttävä laulu, ai että, aviomies hymyilee.
− Petran mummo osasi ulkoa vanhan virsikirjan ja Siionin virret. Mentiin naimisiin Petran setävainaan rakentamassa kappelissa. Körttikaavussa ollut kaksimetrinen pappi ajoi pihaan moottoripyörällä. Oli kuuma, ja vihkikaavasta oikaistiin, Käppi muistelee hymyillen.
Virsiä täysillä
Vanhassa kirkossa Käppi esitti virsiä vuoden 1701 virsikirjasta. Niiden melodioita hän oppi Kaustisella Heikki Laitisen luennolla.
− Vanhassa virsikirjassa ei ole yhtään nuottia. Seuraavana vuonna painettu sävelmäliite floppasi, ja tekstejä laulettiin edelleen eri melodioin eri kylissä.
Entisaikain virsitekstejä hän pitää kiehtovina.
− Tutustuin vanhaan virsikirjaan hyvin uteliaassa mielentilassa. Sen kieli on värikästä, kaunista ja rujoa. Se on kuin Danten helvettimäinen kuvasto, on draakit, lohikäärmeet, ja ihan erilaista kuin nykyisessä virsikirjassa. Se on kiehtonut. Esimerkiksi ensimmäinen versio Suvivirrestä on nykyistä omituisempi, kauniimpi ja rytmisesti pyöreämpi.
− Nyt armas aurink’ meitä / taas lähtee lähemmäks’ / hän kuolleet hautoo, heitä / jäll’ tekee eläväks’, Pekko Käppi siteeraa.
Lapsena Käppi tottui siihen, että kirkossa virret hymistään yhdessä.
− Ala-Könni-opiston jälkeen lauloin joulukirkossa virret täysillä. Vanhemmat olivat ihmeissään, mummo oli innoissaan. Sitten alkoi tulla sukuun keikkapyyntöjä, hän naurahtaa.
Vuosien aikana Käpin musiikki on soinut lukuisilla lavoilla, näyttämöillä ja levyillä. Hänen laulamansa tekstit ravistelevat ja käyvät sydämeen, särösoundinen jouhikko koristelee melodioita, ja lauluääni on kappaleen mukaan tunteikas, herkkä tai riipivä.
Innostus ajaa esiintymään
Keikoista puhuessaan Käppi myöntää, että kohtaa maailman myös epävarmana.
− Oma innostus ajaa jakamaan taiteen ihmettä ja auttaa raahaamaan itsensä muiden eteen.
Juuri nyt leijonanosa ajasta menee Tampereen Työväen Teatterin Väinämöinen-näytelmälle, johon Käppi on tehnyt musiikin. Hänet nähdään myös näyttämöllä.
− Voi olla, että hiukset värjätään punaiseksi tai keltaiseksi, Käppi virnistää.
Näytelmän musiikissa on aineksia muinaismusiikista, runolaulusta, operetista ja 1970-luvun punkista. Säröinen jouhikkosoundi on puolestaan perua olosuhteiden pakosta.
Kun Käppi aikoinaan keikalla huomasi, ettei kuulu muiden soitinten seasta, hän päätti vahvistaa soittoaan sähköllä, kitaravahvistimella.
Kansanmusiikki lähellä sydäntä
Näytäntökauden jälkeen Käppi jatkaa väitöskirjatyötä Itä-Suomen yliopistoon. Hän tutkii kansanlaulaja Taavi Uutelaa, jolla on laaja laulu- ja tarinavalikoima.
− Olen laulanut pari vuosikymmentä Uutelan lauluja. Lauluissa on usein ihmissuhdeaiheita, jotka eivät pääty hyvin. Kansanmusiikkia pitäisi tutkia enemmän. Aineisto alkaa jo hapertua reunoilta. Haluan tehdä osani ja osallistua talkoisiin, Käppi perustelee.
Uutelasta tehtyjä haastatteluja on tallessa tuntikaupalla.
− Ne ovat kuin raollaan oleva ikkuna menneisyyteen, jonka edessä on kaikkea sälää.
Gradussaan Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitokselle Käppi tutki oulankalaisen Marina Takalon kalevalamittaisia lauluja. Vielä silloin ei ollut väitöksen aika.
− Taide vei lujaa, Pekko Käppi tiivistää.
− Olen onnellinen, että olen pystynyt toimimaan laajasti taiteen aloilla. Sitä ajaa innostus, taiteen illuusio. Jos elän ysikymppiseksi, toivon voivani jatkaa.
– Minulla on paljon iäkkäitä kollegoja. Kasikymppisenä voi olla paljon sanottavaa, ja laulaminen on eräänlainen perustoiminto, jos ääntä vielä on, hän sanoo.
Yhteinen ihastus
Jouhikko eli jouhikannel kuuluu suomalaisen kansanmusiikin perinnesoittimiin. Se kehittyi, kun lyyraa alettiin soittaa jousella tuhat vuotta sitten Euroopassa.
1900-luvun alkupuolella jouhikkoa soitettiin Itä-Suomessa ja Karjalassa sekä Virossa. Nyt jouhikonsoittajia on todennäköisesti enemmän kuin koskaan.
Käpit löysivät jouhikon ja kansanmusiikinkin vasta aikuisina.
− Jouhikon ääni kuulosti aluksi todella eksoottiselta, sanoo Petra Käppi.
Toisiinsa he tutustuivat opiskellessaan samaa pääainetta, etnomusikologiaa.
− Innostumme jatkuvasti tieteestä ja taiteesta ja haaveilemme kaikenlaisesta, kuten matkailusta ja ravintolan pitämisestä. Uskon, että innostuva mieli on periytyvää, Petra Käppi sanoo.
Vaikka välillä haaveillaan toimettomuudesta, mieli tarttuu kaikenlaisiin projekteihin.
− On viritelty yhteisiä työkuvioita. Välillä harmittaa, kun kuulee, että kuulostaa niin kivalta yhdessä. Molemmilla on kuitenkin oma juttunsa. Kun yhteiset keikat ovat harvinaisia, ne ovat kivoja. Taidetyössä on aina tiettyjä kahnauksia, Petra Käppi miettii.
− Kun ollaan kotona, niin siinä on muutakin kuin työ, Pekko Käppi toteaa.
− Yllättävän hyvin meidän yhteistoiminta sujuu. Meillä on sanaton taso, jota on vaikea selittää, hän jatkaa.
Pikku Kakkosen Soiva syli -ohjelmassa pari työskenteli yhdessä. Musiikkivastuu oli Petra Käpillä. Paras palaute oli, kun kaikki vauvat hymyilivät.
− Rivimuusikkous on kivaa. On isoin ilo, kun joku muu vetää, sanoo Pekko Käppi.
Elokuussa pari julkaisi yhdessä musiikkia, mutta yhteiset keikat ovat satunnaisia monesta syystä.
− Esimerkiksi lastenhoitokortteja on olemassa vain niukasti, pari kertoo.
Musiikkiin solahtaneet
Oli aika, kun Pekko Käppi keikkaili paljon soolona tai bändin kanssa, ja Petra Käppi hoiti kodin ja lapset. Tänään isä on aiempaa enemmän kotona.
− Nyt meidän perheen keikkajyrä on Petra, luulen, arvelee Pekko Käppi.
Petra Käppi johtaa maailmanmusiikkiin erikoistunutta Kulttuuriosuuskunta Uulua. Lauantaina 11. marraskuuta Uulu järjestää Lasten Etnosoi -tapahtuman Tampereella.
− Nykyään Pekko vastaa enemmän arjen pyörittämisestä, vaimo vahvistaa.
Osittain se johtuu siitäkin, että korona pyyhki kalenterista Pekko Käpin keikkoja, ja tilalle avautui kiinnostavia teatteriproduktioita, joita on voinut tehdä kotoa.
− Kun lapset olivat pieniä, saatoin olla kuukauden Taiwanissa tai Tadžikistanissa. Kerran oli yölähtö Vietnamin-keikalle, ja yksi tytär alkoi oksentaa. Siinä piti sitten päättää, lähteekö, Pekko Käppi puistelee päätään.
− On olleet melkoisia ne vuodet, kun oli yksi vauva ja yksi taapero, ja siinä ohessa pyöritin firmaa ja isoja hankkeita. Hyvä, että siitä on selvitty, sanoo Petra Käppi.
Käppien lapset ovat saaneet solahtaa musiikin täyttämään elämään vauvasta asti.
− Meillä työ ja perhe ovat aina sekoittuneet. Lapset ovat olleet paljon mukana keikoilla. Lapset sylissä ollaan molemmat esiinnytty. He saavat myös mennä katsomaan Pekon teatteritreenejä, jos haluavat, äiti kertoo.
− Hmm, nythän nämä ovat koulussa ja harrastuksissa ja minulla on kuusi tuntia aikaa tehdä omia juttuja, isä sanoo.
Lasten harrastus kuuluu kotona: soittimina ovat viulu, harmoni ja piano. Isä on silmin nähden iloinen spontaaneista perhemusisoinneista.
− Kesän aikana oli sellaista, että yksi soittaa ja neljä laulaa. Ei minulla ollut sellaista lapsuudessa. Kollektiivinen lauluhetki oli koskettava hetki. Sellainen taianomainen, jota on kaivannut, Pekko Käppi kertoo.
Teksti: Elisa af Hällström
Kuvat: Hannu Jukola
Pekko Käppi
- Syntynyt Tampereella vuonna 1976
- Jouhikkotaiteilija, säveltäjä, tuottaja, tutkija
- Koulutukseltaan kansanlauluperinteisiin erikoistunut etnomusikologi
- Soolouralle 2001, ensilevy Kalastajia ja kaivostyöläisiä. Julkaissut 10 albumia. Tunnetuimpia lauluja Ikoni, mun vereni
- Säveltänyt musiikin Tampereen Työväen Teatterin näytelmään Väinämöinen. Aiemmin muusikkona ja säveltäjänä useissa teattereissa: muun muassa Helsingin Kaupunginteatteri, Kansallisteatteri, Tampereen Teatteri, Teatteri Telakka, Tehdas Teatteri, Tukkateatteri
- Soittanut useilla levyillä: muun muassa Amorphis, Anne-Mari Kivimäki, Lau Nau, Laura Moisio, Office Building, Pate Mustajärvi, Risto, Yö
- Yhtye K:H:H:L: eli kuolleiden hillittömien hevoisten luut Gilbert Kuppusamin, Tommi Laineen ja Nuutti Vapaavuoren kanssa vuodesta 2012
- Harrastaa painonnostoa ja lukkopainia